Kirjoitettu

Ensimmäinen Otto

Ensimmäinen otto

– Terve, terve. Tulkaa vaan peremmälle, kuvaaja sanoi avatessaan studion ulko-oven. Sä oot varmaan se haastateltava, eiks niin. – Joo, niin minä olen, keski-ikäinen tummaverinen mies vastasi reippaasti astuen samalla sisälle studioon. – Laita vaan takkia naulakkoon ja käy tonne tuolille istumaan. – Tai hei! Haluasit sä kahvia tai teetä tai jotain, ennen kun me alotetaan? ohjaaja huudahti, tunkien mukaan keskusteluun. – Ei kiitos, ei mitään, haastateltava sanoi. Sitten kukaan ei keksinyt muuta sanottavaa ja vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui hetkeksi miesjoukon keskelle. Kuvaaja räpläsi kameraansa, avustaja asetteli haastateltavalle mikrofonia, ohjaaja pyöritteli tekemisen puutteessa käsiään ja kun ei muuta keksinyt meni laittamaan kahvin tippumaan. – Tää taustapahvi on valkonen. Sen on tarkotus olla ihan neurtaali väri, mutta me luultavasti värjätään se digitaalisesti harmaaksi tai tummanruskeaksi, kuvaaja sanoi. – Joo, valkonen on niin tylsä taustaväri, ohjaaja huusi keittiösyvennyksestä. Tulee ihan sellanen fiilis, kun oltais mielisairaalassa tai jossain parantolassa. Sitten ohjaaja ilmestyi takaisin samaan isoon, noin 50 neliön huoneeseen, jossa muu ryhmä odotti. Haastateltavan tuolin ja kuperan vaalean seinäpahvin lisäksi huoneessa oli oven pielessä naulakko, seinän vierellä työpöytä sekä muutama tuoli ja seinustalle pystyyn rullattu matto. Muuta kalustusta studiossa ei sitten ollutkaan.

– Alota vaa kun oot valmis, ohjaaja sanoi. Yritä kattoa kameraan, kun puhut tai ainakin kameran suuntaan. Sun ei tartte tuijottaa kameraa, mutta älä myöskään välttele sitä. Liian kauaksi ohi tuijottaminen antaa vaikutelman, että tää tilanne on sulle jotenkin vaikea tai että sä et haluais puhua näistä asioista. Jos sä tuijotat liian tiukasti kameraan sä vaikutat taas vähän psykoottiselta. – Ok, haastateltava sanoi, rauhallisella äänellä pyöritellen samalla savuketta käsissään. Minun puolesta voidaan aloittaa. – Okei, ohjaaja sanoi. Aloitetaan niin kun sovittiin, eli kerro teiän kulttuurista ihan tollain yleisellä tasolla.

Haastateltava rykäisi kurkkunsa selväksi ja alkoi sen suuremmin kursailematta puhumaan: – Meidän kulttuurissa, jos te nyt haluatte käyttää sanaa kulttuuri, kaikki on parempaa ja yksinkertaisempaa. Jokaisella on oma ryhmä ja omaa ryhmää puolustetaan jokaisessa mahdollisessa tilanteessa siksi että se on oma ryhmä. Ja se oma ryhmä on perhe ja suku, sekä vähän laajemmassa mielessä suvun liittosuhteet toisten sukujen kanssa. Niitä liittosuhteita voi sanoa vaikka heimoiksi tai klaaneiksi ja sitten niiden klaanien ulkopuolella on vielä uskonto, mutta minä keskityn tässä nyt vaan sukuun ja perheeseen.

Mies on perheen pää ja nainen on olemassa vain suhteessa omaan perheeseensä. Naimisiin mennessään nainen siirtyy toiseen sukuun, ja siksi serkkujen välisen avioliitot on meillä niin tavallisia. Suvun voima on sen jäsenten määrässä, joten suvun ulkopuolelle naitu nainen tarkoittaa suvun heikkenemistä yhdellä jäsenellä plus kaikilla naisen jälkeläisillä. Naisen rooli on siis olla vaimo ja synnyttää lapsia, eikä kunniallisella naisella katsota voivan olla muuta roolia. Jokainen poikkeama tuosta roolista, olipa kyseessä sitten töihin meno, opiskelu tai jalkapallon harrastaminen katsotaan rikkomukseksi perhettä kohtaan ja kapinaksi yhteisön normeja vastaan. Esimerkiksi minun vaimoni käyttää huivia, eikä käy kodin ulkopuolella muuten kuin viemässä lapset tarhaan ja kouluun. Vaimo hoitaa perheen ja lapset, mutta minä huolehdin kaikesta yhteydenpidosta perheen ulkopuolella. Perheen pää on siis vähän niin kun presidentti, joka pitää yllä perheen suhteita ulkomaailmaan. Minä käyn esimerkiksi lasten vanhempainilloissa, vaikka en varsinaisesti ota osaa lasten, varsinkaan tyttöjen kasvattamiseen. – Kuinka monta lasta sulla on? – Viisi. Enemmänkin voisi olla, mutta luulen että meidän lapsimäärämme jää siihen.

Jos nainen ei tottele miestään tai tuottaa muuten käytöksellään häpeää perheelleen, on suvun miesten velvollisuus korjata naisen käytös. Kyse ei ole rakkaudesta tai muusta sellaisesta, mistä täällä aina puhutaan. Kyse on siitä, että perheen jäsenten identiteetti on sidottu käsitykseen perheen kunniasta, samalla tavalla kuin joku suomalainen voi sitoa identiteettinsä työetiikkaan, rehellisyyteen, maan etuun tai muuhun vastaavaan. – Nyt sä tuijotat siihen kameraan vähän liikaa, kameramies sanoi. Koeta olla vähän rennompi. – Selvä, haastateltava sanoi, ravisteli hiukan hartioitaan ja jatkoi: – esimerkiksi naisten lyöminen on meille ihan ok, sen ei katsota olevan osoitus pelkuruudesta tai kunniattomuudesta niin kuin täällä. Naista voi lyödä, jos sen uskoo saavansa sillä tottelemaan. Tärkeää ei ole yksittäinen nainen vaan naisen käytöksen merkitys miesten kunnialle. Naisella itsellään ei siis ole sellaista itseisarvoa kuin täällä. Tietysti me kiistämme tämän, mutta se johtuu vain siitä että tiedämme että naisen lyöminen on täällä väärin. Me pyrimme aina antamaan itsestämme virheettömän kuvan, vika on aina muissa eikä koskaan meissä. Keskeistä on, että meillä ei ole minkäänlaista kykyä itsereflektioon.

– Poikki, ohjaaja sanoi. Tota. Nyt sä oot just sopivan rento, mutta koeta olla kattomatta sitä avustajaa, vaikka se kiertääkin siinä sua sen kännykän kanssa. – Ei siinä muuta, mutta hän tulee aika lähellä, haastateltava sanoi hymyillen. Tuntuu oudolta puhua edessä olevaan kameraan kun yksi kaveri työntää kännykkää naamaan. – Sun pitää vaan yrittää olla välittämättä siitä kännykästä. Avustaja tietää kuva-alueen rajan eikä se näy tossa varsinaisessa kamerassa. Kännykällä kuvaamisen idea on tuoda tähän dokumenttiin vähän rososuutta ja katu-uskottavuutta. Eri kuvakulmat antaa myös eloa siihen lopulliseen versioon ja tekee sen katsomisesta kiinnostavamman, ohjaaja selitti. Haastateltava katsoi ohjaajaan sanomatta mitään. – Sovitaan että avustaja pitää vähän enemmän etäisyyttä tästä lähin, ohjaaja sanoi ja lisäsi vielä sovittelevaan sävyyn: jos sä oot valmis, niin jatketaanko taas. – Joo jatketaan vaan, haastateltava vastasi ja loi katseensa kuvaajan kameraan ja yritti olla välittämättä ympärillä hyörivästä avustajasta.

– Nyt te tietysti alatte ajattelemaan kunniamurhia, mies sanoi naurahtaen. Mutta ei ne ole kovin yleisiä ollenkaan. Suurin osa perheen ja suvun jäsenistä pysyy kurissa pelkän sosiaalisen paineen avulla. Lisäksi tottelemattomuudesta seuraa perhesiteiden katkeaminen, joka tuntuu useimmista kauhistuttavalta, koska meidän yhteisöt on rakennettu niin perhekeskeisiksi. Lapsille opetetaan pienestä pitäen, että he ovat tietyn ryhmän jäseniä. Jopa siinä määrin, että useimmille olemassaolo jollakin muulla tavalla kuin oman ryhmän jäsenenä on täysin mahdoton ajatus. Se ei tule edes mieleen ja jos tuleekin, niin yksilö tunkee sen välittömästi tajuntansa takaosaan, koska tuollainen ajatus synnyttää hänessä vain pelkoa ja hämmennystä. Asiassa ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä, kyse on vain hyvin onnistuneesta sosialisaatio prosessista.

– Millaista roolia sun mielestä uskonto näyttelee tässä kaikessa? ohjaaja kysyi. – Sen rooli on oikeestaan aika pieni, vaikka siitä pidetäänkin niin kovaa meteliä. Jokainen perheen jäsen kuuluu tietysti samaan uskontoon, mutta uskonnon todellisesta sisällöstä tiedetään itse asiassa hyvin vähän. Uskonto on merkityksellinen vain suuremmassa kontekstissa, kuten täällä. Se erottaa meidät oikeauskoiset teistä vääräuskoisista, joiden keskellä joudumme asumaan. Se erottaa kaikki oikeauskoiset vääräuskoisista ja tekee sillä tavalla erottelun meidän ja teidän välillä, mutta se ei kuitenkaan yhdistä meitä oikeauskoisia yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi, joka kykenisi toimimaan meidän kaikkien edusmiehenä.

– Entä millaisia konflikteja teillä tulee ympäröivän yhteiskunnan kanssa? – No niitä tulee kyllä aika paljon. Ongelma on, että ympäröivä yhteiskunta ei tunnusta meidän perhe ja sukuyhteisöjen merkitystä ja varsinkin koulu ja populaarikulttuuri pyrkii kokoajan haastamaan meidän heimo- ja suku uskollisuuksiin nojaavaan maailmankuvan. Tästä ristiriidasta syntyy anomiaa ja muita kuulumattomuuden tunteita, jotka ilmenevät sitten rikollisuutena, juopotteluna ja huumeidenkäyttönä. Tässä muuten uskonnon roolikin korostuu. Uskonto selittää kaikki ongelmat johtuviksi länsimaiden dekadenssista ja tarjoaa vastalääkkeenä paluuta ainoan oikean uskonnon juurille. Tämä ajatus viehättääkin monia, jotka ovat joutuneet elämässään sivuraiteelle.

Koska länsimaat ovat niin paljon edistyneempiä joka tavalla, tarjoaa uskonto sen ylivoimalle vastapainon kertomalla, että itse Jumala on puolellamme, ja pelkästään oikeauskoisuus tekee meistä kaikkia länsimaalaisia parempia. – Eli kuuluminen ryhmään riittää? – Niin, uskonto on tavallaan vain suurennettu versio heimosta tai perheestä, joita puolustetaan ilman mitään reflektiota, vain siksi että ollaan niiden jäseniä. Uskonto vie tuon logiikan askeleen pidemmälle. Me olemme oikeassa, vain siksi että olemme oikeauskoisia. Mihinkään itsereflektioon tai kehitykseen ei ole tarvetta, koska Jumala on valinnut meidät, ja Jumala on kaikkitietävä ja suuri. Mutta tämä uskonto juttu taitaa mennä jo vähän aiheen ulkopuolelle?

– Haluaisko joku kahvia? ohjaaja kysyi. Se menee huonoksi jos me annetaan sen seistä vielä kauan. Joukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja nelikko siirtyi keittiösyvennykseen, jossa ohjaaja kaatoi kahvia suuriin posliinikuppeihin. – Otatsä maitoo tai sokeria? – Sokeria vaan kiitos, kolme palaa. Voisin käydä myös tupakalla, täällä ei varmaan saa polttaa, vai kuinka? – Joo, ei saa, mutta otetaan kahvit mukaan ja mennään tohon kadulle polttelemaan. Miehet siirtyivät kadulle juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kadulle oli nostettu pieni pöytä kahvikuppeja ja tuhkakuppia varten. Katu oli loskainen ja taivaalta sateli hiljakseen veden sekaista räntää. Kuvausryhmän käyttämä Studio sijaitsi teollisuusalueella kaupungin laidalla, eikä liikennettä ollut illan pimennettyä käytännössä lainkaan.

– Löysit sä tänne helposti, kuvaaja kysyi haastateltavalta. – Navigaattorilla tulin. – Onks sulla mikä auto? – Minä tulin työpaikan autolla, mies sanoi ja osoitti kadun varteen parkkeerattua mustaa Volkswagen merkkistä pakettiautoa. – Mitä sä teet työkses, avustaja kysyi vetäen samalla kylmästä hytisten savua keuhkoihinsa. – Minä olen semmosessa firmassa, joka asentaa ilmalämpöpumppuja. – Aha. Maksetaaks siitä hyvin? Jos ei haittaa et mä kysyn, ohjaaja jatkoi. – Ihan hyvin, ja ylitöitä saa tehdä niin paljon kun jaksaa, nyt on sillain hyvät ajat ja poikien harrastuksiin menee rahaa. – Mitä ne harrastaa? – Molemmat pelaa jalkapalloa. – Ei kuitenkaan lätkää? – Ei tietenkään, ei se sopis mitenkään. – Oot sä itte pelannut. – En mutta tykkään seurata. Minä katson ainakin pari Valioliiga peliä joka viikko. Minä kannatan Arsenalia, haastateltava jatkoi. – Mites Suomen maajoukkue? – Kyllä minä tietysti sitäkin kannatan ja sen pelejä katon. Ne on vaan niin hirveen huonoja, siitä joukkueesta puuttuu oikee pelintekijä, varsinkin nyt kun se Jeremenko ei pääse pelaamaan. – Maalintekijät niiltä puuttuu, kuvaaja sanoi. – Minä luulen, että nuorissa on enempi potentiaalia, haastateltava jatkoi. – Tota samaa virttä on veisattu kakskymmentä vuotta, ohjaaja tuhahti. Mä en tajuu, miks kukaan ees viittii kannattaa koko porukkaa, saati sitten maksaa niiden söheltämisen kattomisesta. Ne hävis jumalauta Islannille! – Islanti on kyllä aika hyvä, haastateltava yritti toppuutella. Mutta ohjaaja ei enää kuunnellut, hän ei ollut koskaan kiinnostunut jalkapallosta, koska piti sitä typerien massojen harrastuksena samoin kuin jääkiekkoakin. – No niin, jos kaikki on valmiita niin eiköhän mennä takas sisään, ohjaa sanoi työntäen samalla tupakkansa tumppeja pursuilevaan lasipurkkiin.

Miehet kävivät omille paikoilleen, haastateltava ryki hetken kurkkuaan selväksi ja jatkoi taas.

– Meidän suhde yhteiskuntaan on toisenlainen kuin teillä, eikä sillä ole oikeastaan edes väliä mistä yhteiskunnasta on kyse. Yhteiskunta on meille vähän sama asia kuin luonto. Se muodostaa sen ympäristön, jossa me eletään, mutta me ei katsota että meidän tulisi jotenkin vaikuttaa siihen. Ja jos se yhteiskunta romahtaa, se on katastrofi vain sikäli kuin se vaikuttaa meidän omaan perheeseen ja sukuyhteisöön. Haastateltava piti hetken tauon, raapi leukaansa ja jatkoi: meillä ei ole olemassa mitään kultaista sääntöä, noin niin kuin raamatullisessa tai kantilaisessa mielessä. Ja sellaiset teoriat ja periaatteet kuin sosialismi, nationalismi tai demokratia ovat meille merkityksellisiä vain sikäli kuin niiden avulla voidaan edistää oman pienryhmän, eli käytännössä suvun hyvinvointia, mutta mitään todellista itseisarvoa niillä ei ole.

– Miten te suhtaudutte, sanotaan nyt vaikka Suomeen ja suomalaisuuteen, niin kuin yleisellä tasolla, ohjaaja kysyi. – Ei oikeastaan mitenkään, me ei yksinkertaisesti katsota asioita niin laajasti. Kyse on vain siitä miten asiat vaikuttavat henkilökohtaisesti minuun tai minun perheeseeni. Juuri siksi meidän kotimaat on niin kaoottisia, koska meillä ei ole käsitystä yhteisestä hyvästä, jonka puolesta kamppailla. – Paitsi uskonto? – Niin, mutta se on sisällöllisesti liian takapajuinen oppijärjestelmä modernin yhteiskunnan tarpeisiin. Tietysti me vihaamme shiioja, mutta se johtuu vain siitä että me olemme sunneja. Ei siinä ole mitään sen kummempaa taustalla, jos me oltais shiioja me vihattais tietysti sunneja. Kuten sanoin, me puolustamme omaa ryhmäämme täysin ilman reflektiota.

– Täysin?

– Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä kompromissejakin tehdään. Me liittoudumme tahojen kanssa, jotka ovat meille suopeita ja jopa valmiita antamaan meille rahaa. Mutta noilla tahoilla on omat käsityksensä ja arvonsa, ja osa meistä alkaa uskoa niihin joutuessaan niiden vaikutuspiiriin, kuten esimerkiksi demokratiaan ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sillä tavalla meidän yhteisömme voivat murentua reunoilta, jos ne ovat liikaa kontaktissa ulkomaailman kanssa. Vaikka yleisempi traditioiden ja sukuyhteisön murenemisen syy on paremminkin hedonistinen kuin ideologinen. Kyse on siitä, että koko perhe alkaa antaa länsimaisille tavoilla periksi. Tytöille aletaan sallia harrastuksia, syödään hampurilaisia, katsotaan Leijonakuningasta, annetaan naisten kouluttautua ja miesten naida suvun ulkopuolelta.

– Onko se kuinka tärkeä asia teille, se sukupuolten välinen tasa-arvo? ohjaaja kysyi. – Se on äärimmäisen tärkeää, voi jopa sanoa että se on kaiken perusta. Minä puhun nyt kunnian kulttuurista. Naisten emansipaatio on estettävä, koska miesten kunnia on sidottu nimenomaan naisten käytökseen, josta miesten katsotaan olevan viime kädessä vastuussa. Naisten vapautuminen hajottaisi yhteisöt, koska naisten tuleminen teidän naistenne kaltaisiksi tekisi käytännössä kaikista naisista huonoja naisia ja tahraisi kaikkien miesten kunnian. Jos naiset saavat valita teikäläisiä kumppanikseen suku menettää heidät avioliitossa. Jos naiset taas itsenäistyvät ja hankkivat työpaikan, heidän elämänpiirinsä ja sen mukana käytöksensä irtautuu sukuyhteisön kontrollista. Ja jos miehet menettävät kykynsä kontrolloida naisia, heillä ei ole mitään funktiota perheessä. Naisten mennessä töihin, naiset huolehtisivat sekä perheestä, että toimeentulosta. Miehille ei jäisi mitään.

Kannattaa muistaa, että suurin osa meistä on työttömiä tai huonosti palkatuissa töissä. Toimeentulon ja perhe-elämän kannalta me olemme lähes hyödyttömiä. Naisten vapautuminen osoittaisi konkreettisesti, että meistä ei ole perheillemme mitään hyötyä. Miehen pääasiallinen funktio perheessä liittyykin patriarkaalisen järjestyksen ylläpitämiseen. Naisten emansipaatio on siis ehdottomasti torjuttava. Sillä siitä seuraisi paljon sopeutumattomia miehiä, jotka etsisivät paikkaansa rikollisuuden tai uskonnollisen fanatismin maailmasta. Joskin suurin osa miehistä tietysti sopeutuisi uuteen tilanteeseen, hylkäisi vanhat kunnia käsitykset ja muuttuisi parissa sukupolvessa suomalaisiksi. Sen estämiseksi me piilotamme naisemme huntuihin ja kaapuihin, emmekä halua heille elämää kodin ulkopuolella, ellemme ole ehdottoman varmoja, että nainen on edelleen yksi meistä. Onneksi naiset on suhteellisen helppo sitoa yhteisöihinsä saattamalla heidät raskaaksi, sillä silloin nainen ei ole enää yksin, vaan enemmän riippuvainen perheen tarjoamasta tuesta ja huolenpidosta.

– Okei. Miten nää poliittiset kysymykset, vaikka maahanmuutosta ja sillain? ohjaaja kysyi. – Ei ne oikeastaan meitä kiinnosta. Sitä keskustelua käy suomalaiset omista lähtökohdistaan, eikä se varsinaisesti meitä koske. Meitä kiinnostaa vaan oma suku ja omat ympyrät. Uskontoa tietysti puolustetaan, jos joku sitä loukkaa, mutta muuten politiikka ei meitä kiinnosta, muuten kuin tietysti keinona hankkia itselle tai omalle pienryhmälle rahaa ja etuisuuksia.

– Ok. Riittäiskö tää tällä kertaa? ohjaaja kysyi. – Joo, kyllä minä voisin jo lähteä kotiin. Huomenna pitäisi olla taas seitsemältä firmalla. – Mites toi ens viikko sopii sulle? Käviskö sillonkin taas keskiviikko? – Keskiviikko on vähän huono. Pojilla on peli Karkkilassa ja minun täytyy viedä ne sinne, siinä menee koko ilta. – Entäs torstai? – Sekin on vähän huono. Minulla on työkeikka Turussa ja siellä menee varmasti aika myöhään. Ohjaaja alkoi jo näyttää hieman epätoivoiselta, tämä oli hänen ensimmäinen elokuvaprojektinsa kahteen vuoteen. Ohjaajan ura oli alkanut mukavasti ja hän oli saanut muutamia ohjaamiaan dokumenttielokuvia laajempaankin levitykseen, mutta viimeiset pari vuotta ohjaaja oli hukannut juopotteluun ja riitaisan avioeronsa selvittelyyn. – Perjantai kyllä kävis, haastateltava sanoi. Voisin tulla jo kolmelta. – Joo, kyllä se mullekin sopii ohjaaja sanoi ja katsoi anovasti kameramieheen. – Kyllä se mullekin käy, tämä sanoi välinpitämättömästi.

Miehet astuivat ulos studiosta loskaiselle kadulle ja sytyttivät tupakat. – Tarviitteko te kyytiä johonkin, minä olen itte menossa Siltamäen suuntaan? haastateltava kysyi. Tossa autossa on tilaa viidelle, hän lisäsi osoittaen tupakkaa pitelevillä sormillaan mustaa pakettiautoa. – Kiitos, mutta me pärjätään kyllä, avustaja on autolla liikenteessä, ohjaaja vastasi ja osoitti parinkymmenen metrin päähän pysäköityä farmariautoa, jonka katolla oli sammutettu taksin merkki. – Ajatko sinä taksia? haastateltava kysyi. – Joo, nää kulttuuri jutut on mulle vähän tällanen uus homma, eikä ne oikein elätäkään, avustaja sanoi naurahtaen. Oikeestaan toi taksi juttu on ihan hyvä homma. Tulee kaupunki tutuks, tapaa monenlaisia ihmisiä ja saa aika pitkälti päättää omista työajoistaan, hän lisäsi. Haastateltava nyökytteli avustajan jutuille ja tumppasi tupakkansa pöydällä olevaan purnukkaan. – Jos tässä ei ole muuta, niin minä taidan lähteä kotiin päin, hän sanoi ja huiskutti kättään hyvästiksi filmiryhmällä.

– Ei kait tässä ihmeempiä, ohjaaja sanoi heiluttaen kättään autoonsa nousevalle haastateltavalle. Hyvä että sille kävi se ens perjantai, se on viimenen päivä kun me saadaan käyttää tätä studiota, hän lisäsi huojentuneena. No. Mites on, lähdetäänkö syömään nyhtökauraa ja juomaan punaviiniä, ohjaaja sanoi hymyillen. – Mä vihaan sitä nyhtökauraa, kuvaaja sanoi. Exä ei nykyään muuta syökkään, kuin sitä helvetin kauraa, tekee lasten lihamakaronilaatikonkin siitä nyhtökaurasta. – Ehkä pizza ja olut sitten? – Se sopis ainakin mullekin, avustaja sanoi. Mulla on yheksän päivän työrupeama takana. Pitää vaan käydä viemässä auto tallille, seuraavan kuskin pitäis jo lähtee ajoon.

Miehet siirtyivät autolle ja kameramies nosteli tavaransa kyytiin. – Mistä sä ton kaverin löysit? kuvaaja kysyi. – Se oli samaan aikaan transpointilla kuskina mun serkun kanssa, se tätä kundia ehdotti kun kuuli että meinasin tehdä dokumentin vieraista kulttuureista. – Mihin sä tätä dokumenttia meinasit tarjota? avustaja kysyi vuorostaan.  – No ainakin dokpointtiin ja Tempoon, jos me vaan ehitään saada tekstitykset valmiiks ajoissa. – Mikä se Tempo on? – Se on Ruotsin suurin dokumenttielokuvien festivaali, ohjaaja sanoi. Se on jo maaliskuussa, joten tässä tulee vähän kiire, jos siihen meinataan ehtiä, kun pitäs saada tekstityksetkin valmiiks. Mutta kiva tää leffa olis sinnekin saada, vaikka tän tyyppisiä dokkareita on kyllä Ruottissa varmaan omastakin takaa. Suomalaiselle yleisölle tää vois upota tosi hyvin, ohjaaja jatkoi. Ihmiset tykkää kun niille puhutaan uusia asioita niiden omalla kielellä. Ja dokpointin jälkeen sitten YLE:lle, ei tässä maassa oikein muita jakelukanavia dokkareille oo. Kuvaaja paukautti taksin takakontin kiinni ja heitti tupakantumppinsa lätäkköön. – Eiköhän nyt lopeteta se paskan jauhaminen ja lähetä pizzalle ja bisselle, mulla ainakin on jo helvetin kova nälkä.

Kirjoittanut Tapio Holopainen

Kirjoitettu

Tendenssi

tendenssi-kuva

Tendenssi

Oli maanantai-ilta ja istuin hämyisessä baarissa ystäväni kanssa. Paikalla oli kourallinen asiakkaita, jotka tuijottelivat juomiinsa ja keskustelivat hillityin äänenpainoin. Baarin taaimmaisella seinustalla sijaitsi pieni lava, jossa keski-ikäinen tummaan iltapukuun pukeutunut naislaulaja lauloi karhealla äänellä vanhaa rakkaudesta kertovaa balladia.  – ”Oon lesbo vaan”, nainen valitti haikealla äänellä. Sävelet lipuivat ravintolassa kuin tumma virta ja toivat mieleen kuvia kauan sitten menetetystä rakkaudesta. Rakkaudesta, joka jäi vain lupaukseksi eikä koskaan saanut täyttymystään.

Minä: – Eliitti on jättänyt meidät. Ystävä: – Niin, jäljellä on vain tendenssi, johon on lähes mahdotonta tarttua. Otin ryypyn lasistani ja sytytin tupakan. Baarimikko tuli ripeästi paikalle ja ennen kuin ehdin kysyä tuhkakuppia, hän nappasi savukkeen kädestäni ja tumppasi sen vihaisesti kengän pohjaansa. – Missään ei saa enää polttaa, ystäväni sanoi. Se on edistystä, yhä useampien asioiden kieltäminen. Katsoimme ulos sateiselle kadulle ja otimme ryypyt laseistamme.

Minä: – Uusi aatelisto nousee. Ystävä: – Meidän on myöhäistä liittyä siihen. Minä: – Olemme olleet väärässä liian pitkään. Ystävä: – Hyvä puoli on se, että kukaan ei kiinnitä meihin huomiota. Minä: – Emme ole mitään kun, viiteryhmämme poistetaan. Ystävä: Globaali eliitti hylkää kansallisuusaatteen. Työväki on liian kallista ja uudistukset liian vaikeita. Minä: – Uusi kansa? Ystävä: – Sitä ei tule. Sekin on liian kallis, sekin passivoituu ja sekin ohitetaan. Lopulta koneet tekevät kaiken. Populistit ovat ainoa toivomme. Minä: – Ongelma on se, että he ovat populisteja. Ystävä: – Miten se ilmenee? Minä: – Se on merkityksetöntä. Oleellista on, että he ovat populisteja. Eliitti on mennyt jo. Sen viiteryhmä on menestys. Oikea maku, käytös, englannin kieli, lomat oikeissa paikoissa, oikeat asenteet ja ihanteet. Me kaiken huipulla, Me eksoottisissa ravintoloissa, Me tekemässä päätöksiä, Me vastaamassa haasteisiin, Me start up yrittäjinä, Me dynaamisina, Me suvaitsevina, Me kansainvälisinä. Ystävä: – Olet oppinut mies. Minä: – Opiskelin kahdeksan vuotta Turun yliopistossa huumoritieteiden laitoksella. Ystävä: – Kuulin että se lopetetaan, vaikka vastustus on ollut kovaa. Minä: – Laitos on tarpeeton. Yksimielisyys on jo saavutettu. Vastustus johtui siitä, että henkilökunta haluaisi tuntea kuuluvansa eliittiin, mutta tarvitsee sitä varten jonkin instituution. Ystävä: – Kaikista ei ole yrittäjiksi. Minä: – Pitäisi olla jotain jota yrittää.

Nainen lopetti laulamisen, astui alas lavalta ja hävisi takahuoneeseen jättäen jälkeensä ohuen savuvanan, joka syntyi naisen vasta sytyttämästä savukkeesta. Katselin lasissani sulavia jäitä ja mietin kuinka nopeasti aika kuluu. Ystäväni arvasi ajatukseni ja sanoi: – Eilen Ne heittelivät poliiseja tiiliskivillä. Nyt ne rakastavat globalisaatiota. Minä: – Eivät ne niitä kiviä heitelleet, olivat korkeintaan mukana, mutta lähinnä suhtautuivat siihen älykkään kriittisesti. Ystävä: – Siis globalisaatioon? Minä: – Niin, globalisaatioon. Ystävä: – Emme mitenkään pysy tendenssin perässä. Minä: – Onko se edes mahdollista? Ystävä: – Kyse on siitä, että tendenssi on toiminnassa. Ei ole mitään minkä perässä pysyä. On vain toiminta. Me olemme liian hitaita ja liian kiinni tässä kaikessa. – Niin, minä vastasin alistuneella äänellä.

Laulaja oli palannut ja kertoi rahisevalla äänellään, että aikoi seuraavaksi tulkita vanhaa klassikkoa. Jostain kuului vaimeita suosionosoituksia ja nainen alkoi laulaa karaoke raidan tahdissa. – ”Mä oon erityinen ja varsinkin mun tunteet on tosi erityisii, eikä jengi niinku tajuu sitä. Vitun homo jengi! Jee jee ja humppa, humppa…”

Minä: – Tila pienenee koko ajan. Kaaos lähenee, joten kontrollia sisäpuolella täytyy kiristää. Ystävä: – Syyllisiä tulee rangaista. Minä: – Aluksi lempeästi, sakkoja ja huomautuksia. Ystävä: – Parempi jos kaikki on epävirallista, toimijoiden itsensä tekemää. Tietyt palvelimet suljetaan, ei käskyjä eikä määräyksiä. Minä: -Vasta jos asiat menevät yli äyräiden. Ystävä: – Mutta silloinkin lempeästi. Annetaan ymmärtää, siirretään sivuun. Pelon pitää kuitenkin olla eliitin liittolainen. Minä: – Aseellinen kapina? Ystävä: – Ei vielä. Olemme kenties jo liian vanhoja. Minä: – Lakeja kiristetään, aseiden hankkimisesta tulee vaikeampaa. Ystävä: – Oleellista on hienovaraisuus, ihminen voi olla homo, mutta hänen täytyy olla tietynlainen homo. Poikkeava käytös pyritään yhdistämään mielenterveysongelmiin. Minä: – Joita hoidetaan lääkkeillä.

Olimme taas hetken hiljaa ja tilasimme uudet juomat, jotka olivat halventuneet 50 sentillä. Edellinen baarimikko oli korvattu kiinalaisella ja vanha versio oli siirtynyt asiakkaiden puolelle juomaan olutta ja turisemaan matalalla äänellä. Ulkona kolmen nuoren miehen joukko huusi toisilleen ja oli aloittamassa tappelua. Jätimme juomamme paikoilleen ja menimme ulos tupakalle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Ohi kulki kaksi afrikkalaismiestä, joiden kanssa yksi kolmikosta kävi puheisiin. Miehet katosivat pimeään porttikongiin, josta palattuaan kolmikko siirtyi läheisen aukion penkeille istumaan. Kohta rähiseminen lakkasi ja puiston suunnalta leijaili imelä hasiksen tuoksu. Vedimme tupakkaa vaitonaisina keuhkoihimme ja katselimme öisen kadun elämää.

Kolme ammattiyhdistysliikkeen aktiivia käveli ripein askelin ja sivuilleen vilkuilematta pitkin katua. Kaksi aktiiveista oli huonosti istuviin jakkupukuihin pukeutuneita keski-ikäisiä toimihenkilöitä ja kolmas oli tummaan hyvin istuvaan pukuun pukeutunut nuorimies. Naiset keskustelivat lastensa joulujuhlasta ja meidän kohdallamme jokainen kolmikosta katsoi tiukasti suoraan eteenpäin.

Minä: – Mistähän tuossa oli kyse? – Minulla on aavistukseni, ystäväni sanoi. Menimme takaisin sisään ja huomasimme, että kiinalainen baarimikko oli vaihdettu bangladeshilaiseen. Edellinen kyyppari seisoi konepokerin ääressä pyöritellen savuketta sormissaan. Ostimme jälleen uudet juomat, jotka olivat taas halvenneet 50 senttiä ja asetuimme paikoillemme ikkunan eteen. Ystävä: – On olemassa tietty minimitaso, jota huonommilla ehdoilla työnteko ei kannata. Minä: – Ja maksimitaso, joka työvoimasta voidaan korkeintaan maksaa. Ystävä: – Oleellista on, että minimitaso ei ole kaikille maailman ihmisille sama. Toisille tuota tasoa ei itseasiassa ole lainkaan olemassa. Minä: – Puhut nyt tendenssistä? Ystävä: – Niin, olemme ajautuneet siitä jo kovin kauaksi.

Istuimme hetken vaiti ja katsoimme ulos kadulle, jossa oli alkanut sataa. Poliisipartio hätisteli pilvenpolttajat puistosta röhnöttämästä ja siirtyi sitten mustien miesten luokse. – Miks kytät aina kyselee meidän papereita? miehet protestoivat samalla kun näyttivät poliisille henkilöpaperinsa. – Kaikki kunnossa, poliisit sanoivat konemaisesti antaessaan henkilöpaperit takaisin miehille. Bangladeshilainen baarimikko oli riisunut esiliinansa ja suuntasi ovelle päin. – Mihin sinä menet? kysyin ihmeissäni. – Moskeijaan, mies vastasi. – Kuka sinut korvasi? ystäväni kysyi. Toinen bangladeshilainen. Aloin sairastelemaan, joten minut siirrettiin syrjään. – Entä velat? – Niin olen velkaa 10000€ niille jotka minut tänne järjestivät. Se on Bangladeshissa uskomaton summa rahaa. – Sukulaisesi voivat joutua vaikeuksiin. – Niin he todennäköisesti joutuvatkin. Onneksi vaimoni on jo täällä. Moskeijan jälkeen voin ryöstää kioskin, uskon että rahat riittävät velkojille toistaiseksi. – Onnea matkaan. – Kiitos, sitä tarvitaan.

Ystävä: – Aiotko sinä vielä mennä töihin? Minä: – En. Koulutustani vastaavia töitä ei ole olemassa. Ystävä: – Onko niitä koskaan ollutkaan? Minä: – Ei tietenkään, ennen sillä ei ollut merkitystä. Koulutus takasi paikan keskiluokassa. Ystävä: – Ongelma on nähdäkseni se, että keskiluokka vajoaa koko ajan alemmaksi. – Niin, huokasin raskaasti. Joskus vielä koittaa sekin päivä, että meidän on pakko mennä töihin. Ystävä: – Rehellisesti sanoen olen odottanut tuota päivää jo vuosia. – Niin minäkin, mutta valitettavasti emme voi ryhtyä sitä pyytämäänkään. Ystävä: – Emme niin, mutta siinä onkin kyse jo toisesta tendenssistä.

 

Kirjoittanut

Tapio Holopainen

Kirjoitettu

Tarina HIFK faneista

hifk-fanit

Tarina HIFK faneista

 

Siellä mistä isä oli kotoisin kaikki kannattivat HIFK:ta. Asia vain oli niin, eikä kukaan ajatellut että se voisi toisinkaan olla. Isäni kertoi, että ajattelemista paheksuttiin muutenkin, eikä siihen kannustettu. Ajattelemista varten oli rakennettu jäähallit, joissa kaikki voivat ajatella samalla tavalla. Sanottiin, että samalla tavalla ajatteleminen oli paljon tehokkaampaa kuin eri tavalla ajatteleminen. Ja kaikki uskoivat sen. Isäni oli joutunut jättämään kotinsa ja muuttanut pois Helsingistä Rovaniemellä, kun Helsinki oli muuttunut mahdottomaksi paikaksi asua. Isä yritti kovasti sopeutua uuteen kotiinsa, mutta pysyi sydämessään HIFK:n kannattajana elämänsä loppuun saakka.

Minunkin oli vaikea elää Rovaniemellä, vaikka olin syntynyt siellä. Koulukuraattori puhui nuoruuden paineista, tytöistä ja sen sellaisesta, mutta ei kyse siitä ollut. Ei se kuraattorin ämmä minua ymmärtänyt enkä minä sille halunnut puhua tai uskoutua. Ei minusta tuntunut siltä, että puhuminen tai uskoutuminen ylipäätään olisivat sellaisia asioita, joista minulle olisi hyötyä. Nekin tuntuivat minusta vierailta asioilta, sellaisilta jotka kuuluivat joillekin muille mutteivat minulle.

Aikuiseksi kasvettuani ajelehdin yhteiskunnan marginaalissa, suoritin ammattitutkinnon, olin työharjoittelussa kelkkatehtaalla ja yhtenä talvena työskentelin lumenpudottajana. Harkitsin räppärin uraa, mutta en osannut laulaa enkä sanoittaa. Myöhemmin tajusin, että kyse oli syrjinnän mekanismeista. Siskoni teki tulkin hommia ja sai siitä hyvän korvauksen. Minä en tuntenut kuuluvani mihinkään, kunnes eräänä päivänä tapasin toisia HIFK faneja kaupungilla. He jakoivat lappusia, joissa kerrottiin Pertti Lehtosesta, Sakari Lindforssista, Pentti Matikaisesta ja heidän kuolemattomasta perinnöstään. Minä jäin kuuntelemaan ja pian minulle selvisi, että kaikki ongelmani johtuivat Ropsin kannattajista. Kaikki oli muiden vika ja me HIFK fanit olimme parempia kuin muut. HIFK fanit eivät voineet sairastua AIDSiin eivätkä homouteen. Tai niin ainakin puhuttiin.

Kaikki tuo upposi minuun hyvin ja keräsin ympärilleni joukon, jonka kanssa pahoinpitelimme ihmisiä kaupungilla. Pidin pahoinpitelemisestä, koska olin huono ihminen. Käytimme HIFK lippalakkeja, jotta meidät tunnistettaisiin. Naisillemme puimme isot HIFK pelipaidat ja haukuimme heitä huoriksi, jos he eivät paitoja pitäneet. Sisareni itsenäisyys satutti miehistä itsetuntoani, ja lähetin hänet serkkuni saattamana Helsinkiin oppimaan kulttuuria. Myöhemmin kävi ilmi, että serkkuni tunkeutui sisareni hyttiin näiden matkatessa etelään. Häät pidettiin nopeasti ja kaikki olivat tyytyväisiä, vaikka paheksuinkin siskoni leväperäistä käytöstä. Ensimmäinen lapsi oli sokea ja annoimme ymmärtää, että se johtui siskoni siveettömyydestä. Itse kävin silloin tällöin huorissa, mutta en ajatellut asiaa sen enempää.

Perustimme jääkiekkojoukkueen Rovaniemelle ja aloimme kannattamaan sitä. Lippalakista ja pelipaidoista tuli tunnuksemme. Erityisen tarkkoja olimme naisten paitojen käytöstä. Iltaisin hakeuduimme yksin kaupungilla liikkuvien naisten seuraan. Useimmiten naiset halusivatkin sitä, vaikka poliisille he kertoivat toisen version tapahtuneesta. Ropsin kannattajat olivat ihmeissään. Aluksi pelästyimme ja ajattelimme menneemme liian pitkälle, mutta sitten lehdessä kirjoitettiin, että minä olen tässä se uhri. Emme ymmärtäneet täysin heidän logiikkaansa, mutta emme halunneet nostaa melua asiasta.

Joskus meitä haastateltiin lehtiin ja televisioon. Syytimme Ropsin kannattajia maailman ongelmista ja toimittajat olivat kanssamme samaa mieltä. Jos toimittajat eivät olleet kanssamme samaa mieltä, pahoinpitelimme heitä ja heidän ystäviään. Yleensä meitä edusti televisiossa joku nainen, jolla oli HIFK paita päällä. Toimittajat puhuivat maltillisten HIFK fanien enemmistöstä ja vieraana oleva nainen nyökytteli. Pelästyimme ensin, mutta sitten tajusimme että he pistelivät vain omiaan.

Aloimme järjestää jääkiekko-otteluita jäähallissa, johon saimme tuhat päisen yleisön. Kaikilla oli HIFK:n pelipaidat ja lippikset, poltimme myös soihtuja ja nostatimme yhteishenkeä laulamalla innostavia lauluja, juomalla Koffia ja olemalla humalassa.

Monet meistä hakivat töitä, mutta tulivat syrjityksi koska eivät osanneet mitään. Itse sain työpaikan kaupassa, mutta minut irtisanottiin kun en suostunut riisumaan lippalakkiani. En myöskään ollut kovin ahkera ja myöhästelin usein. Samasta syystä anoin myös vapautusta armeijasta. Naiset kokivat vielä voimakkaampaa syrjintää. Lippalakki oli monissa työpaikoissa ok, mutta hotellit, kaupat ja sairaalat eivät halunneet palkata HIFK paitaisia naisia. Naiset selittivät, että paita oli osa heidän identiteettiään ja sen riisuminen oli sama kuin leikkaisi itsestään palan. ”Ethän sinäkään menisi ilman housuja töihin”, naiset sanoivat, ja kaupungin terävimmät aivot nyökyttelivät miettiväisenä. Kuulimme että Jyväskylässä ja Oulussa poliisit saavat käyttää HIFK lippalakkeja osana virka-asuaan. Se oli meistä edistystä ja toivoimme edistyksen saavuttavan jonain päivänä Rovaniemenkin.

Onneksi toimittajat ymmärsivät, eikä meidän tarvinnut pahoinpidellä heitä ja heidän ystäviään. Yksi toimitus ei ymmärtänyt, ja murhasimme sen henkilökunnan. Sen jälkeen muut toimittajat ymmärsivät entistä paremmin. Yleinen mielipide Lapin yliopiston tutkijoiden keskuudessa oli, että todellisia uhreja tässä olimme me. Tutkijat painottivat sanaa tendenssi. Emme ymmärtäneet miksi, mutta päätimme liittoutua. Yksi meistä pääsi yliopiston tutkimusprojektiin mukaan ja onnistui kavaltamaan huomattavan summan rahaa. Järjestimme rahoilla fanitapaamisia ja kävimme kylpylässä. Ystäväni kontrolloimaton masturbointi herätti pahennusta, mutta itse asia lakaistiin melko nopeasti maton alle.

Lopulta yliopisto julkaisi kauan odotetun selvityksen, jonka mukaan HIFK fanius ei poikennut mitenkään oleellisesti Ropsin kannattamisesta. Molemmat olivat joukkuelajeja, joita pelattiin kentällä ja molemmilla oli oma kannattajakuntansa. Paljon jätettiin tutkimuksessa sanomatta, mikä oli mielestämme oikein. Suurimmaksi osaksi tutkimuksessa puhuttiin paidoista ja lippahatuista. Niiden värimaailmaa pidettiin yleisesti ottaen rikkaana. Sana koheesio alkoi yleistyä keskusteluissa, mutta kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota.

Juna-asemalle saapui lisää HIFK faneja Helsingistä. Rops fanit antoivat heille ruokaa ja majoittivat heidät. Me jaoimme asemalla paitoja ja lippiksiä ja neuvoimme uusia tulokkaita pahoinpitelemään Ropsin kannattajia ja käyttäytymään uhkaavasti, jos nämä eivät tottele. Valistimme tulijoita myös sukupuolielämään liittyvissä asioissa, kuten yliopiston selvitys oli suositellut.

Lopulta jouduin armeijaan. Sain luvan käyttää lippalakkia, joka mahtui kypärän alle. Armeija aika oli minulle vaikeaa, koska olin luonteeltani heittiö. Minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä mitään, koska koheesio oli alkanut voimistaa tendenssiä. Tai niin minulle ainakin sanottiin.

Armeijassa huomasin olevani biseksuaali, joka oli toisaalta helpotus ja toisaalta taakka. Lopulta minut vapautettiin palveluksesta ja menin serkkuni kanssa naimisiin. Pää oli kuitenkin saatu auki ja seuraavan vuoden aikana saimme kaksi upseeria erotettua palveluksesta. Syytteet olivat suurelta osin tekaistuja, mutta emme uskoneet sillä olevan merkitystä. Heidät korvattiin omilla miehillämme, jotka osasivat esiintyä miellyttävästi. Media näytteli asiassa ratkaisevaa roolia, sillä se onnistui kääntämään tilanteen päälaelleen.

Helsingistä saapui Jokereiden kannattajia. Vihasimme heitä ja ajoittain oli tappeluita. Yleensä uutisissa käytettiin termiä käsikähmä. Jotkut meistä alkoivat kannattaa Ropsia ja käyttää Ropsin pelipaitoja. Uusropsilaisiin oli vaikea suhtautua ja pohdimme tulisiko heitäkin pahoinpidellä? Kannatin ehdotusta, sillä pahoinpiteleminen oli minusta mukavaa. Asia jätettiin kuitenkin lepäämään. Luotimme tendenssiin.

Määrämme kasvaessa esitimme, että jalkapalloa voisi pelata myös mailoilla. Ehdotusta vastustettiin raivokkaasti, mutta papit halusivat keskustella asiasta. Heidän mielestään oli tärkeää ylläpitää dialogia. Sitä Jeesuskin ylläpiti.

Televisiossa haastateltiin taiteilijoita, jotka kertoivat miltä heistä itsestään tuntuu. Vaikeaa oli kuulemma ollut, mutta nyt ajat olivat muuttumassa.

 

Kirjoittanut

 

Tapio Holopainen

Kirjoitettu

Satu Jalkasienestä

Jalka ja sieni
Satu Jalkasienestä

Sain jalkasienen ja vaimoni neuvoi minua menemään apteekkiin ostamaan Lamisilia. Olin huonolla tuulella, koska olimme riidelleet jostain turhanpäiväisestä asiasta enkä voinut antaa hänelle periksi niin helpolla. Yritin keksiä tekosyitä olla ostamatta Lamisilia, mutta minun oli vaikea keskittyä, koska jouduin tuon tuostakin raapimaan varpaitani. Raapimisesta syntyvä tunne oli suorastaan orgastinen, joten päätin pitää jalkasieneni, ja niin kuin tällaisissa tilanteissa usein käy, aloin punomaan suunnitelmia, jotka tähtäsivät maailman herruuteen.

Seuraavaan lauantaihin mennessä olin perustanut Suomen jalkasienestäjien yhdistyksen, jolle olin avannut Facebook sivut ja Twitter tilin, sekä järjestänyt mielenosoituksen Senaatintorille, jonne oli saapunut ainakin pari sataa jalkasienten asiasta kiinnostunutta. Kerroin paikallaolijoille, että me olemme hyviä ja ne ovat pahoja ja että me olimme oikeassa ja ne olivat väärässä. Väkijoukosta kuului hyväksyvää mölinää. Sanoin, että nyt saa riittää ja mielenosoittajat huusivat kuorossa mukanani, että niin saakin perkele! Senaatintorilta mielenosoitus lähti marssimaan kohti Eduskuntataloa, jossa aioimme jättää adressimme sosiaali- ja terveys ministerille. Pikkupakkasesta ja hyytävästä viimasta huolimatta kävelimme koko matkan pelkissä varvastossuissa näyttääksemme niille, että meitä ei lannisteta. Eduskuntatalolla tapasimme ministerin, joka osoittautui joksikin Persu ämmäksi. Suhtauduin häneen avoimen ylimielisesti, annoin adressin kättelemättä ja käänsi nopeasti selkäni ministerille. Ministeri ei osannut aluksi suhtautua avoimeen halveksuntaani vaan hieroskeli hetken käsiään, kunnes lähti niskojaan nakellen ylös Eduskuntatalon portaita. Lopuksi pidin puheen innostuneelle väkijoukolle, joka heitteli minua kengillä, varvastossuilla ja Lamisil purkeilla perillepääsymme kunniaksi.

Mutta sitten kaikki lähti jotenkin kummalliseen suuntaan.
Matkalla kotiin tulimme pahoinpidelleeksi ostoskeskuksen vartijan, tilanne yksinkertaisesti eskaloitui. Hän sanoi jotain ja me kuulimme sen väärin. Sellaista sattuu, turha siitä on tehdä sen suurempaa numeroa. Lehdissä puhuttiin ”kärhämästä” ja ”välienselvittelystä”, minua miellytti varsinkin ensimmäinen termi, koska se kuulosti niin poikamaisen viattomalta, vaikka vartija menetti paljon verta ja ilmeisesti toisen silmänsäkin. Tuntomerkkejämme ei annettu julkisuuteen, mutta paikalla olleita kehotettiin ottamaan yhteyttä poliisiin. Seuraavana päivänä aloimme kivittämään ambulansseja. Poliisi tuli paikalle ja kivitimme heitäkin, joillakin meistä oli Molotovin koktaileja, mutta niitä ei saatu ponnisteluista huolimatta syttymään. Olimme kuitenkin vielä tottumattomia tällaisissa asioissa. Lehdet vaikenivat asiasta ja sen taustoista. Puhuttiin ”sattumuksista” tai että siinä ja siinä lähiössä oli ollut levoton yö. Myös sana ”nuoriso” toistui kirjoituksissa usein.

Perustimme suljetun Facebook ryhmän, jossa lähetimme toisillemme viestejä ja YouTube klippejä humalaisista venäläisistä. Toiset käyttivät salaa Lamisilia ja olivat vain raapivinaan. Rahoitimme toimintaamme pääasiallisesti huumekaupalla, josta tuli monille itse oma tarkoituksensa. Mitä siihen nyt voi sanoa? Liha on heikkoa. Osa meistä lähti politiikkaan. Meistä pidettiin koska meillä ei ollut kykyä itse reflektioon, mutta pukeuduimme aina tyylikkäästi. Aloimme keksiä vihollisia, joita ei ollut olemassa. Hyökkäsimme voimakkaasti Keskustapuolueen vasemmistosiipeä vastaan. Väitimme, että sitä johtaa Mauri Pekkarinen yhdessä Antti Lindtmanin kanssa ja että he vehkeilevät päämme menoksi. Yritimme häpäistä Lindtmanin ja Pekkarisen tekemällä elokuvan heidän suhteestaan, mutta se vesittyi pääosan esittäjien riitaannuttua keskenään. Myös ohjaustyö oli harrastelijamaista ja lopulta perustamamme tuotantoyhtiö ajautui konkurssiin. Jouduimme palkkaamaan asianajajan välttelemään velkojia.

Säästyimme kunnianloukkaussyytteiltä, kun uhkasimme tappaa Maurin ja Antin ja lähetimme heidän koteihinsa kuvia kuolleista lapsista. Media vaikeni asiasta, koska se koostui pääosin hurskastelijoista. Saimme vasta myöhemmin tietää, että Lindtman oli demari. Tarkoituksemme olivat kuitenkin hyvät, joten vahinkoa pidettiin yleisesti ottaen vähäisenä.

Kesällä järjestimme uuden mielenosoituksen, jossa hyökkäsimme poliisiasemalle. Menetimme hyökkäyksessä kaksi miestä heroiinin yliannostukseen. Heidät haudattiin marttyyreina, kokoonnuimme kadulle ja aloimme huutamaan iskulauseita, jotkut viiltelivätkin itseään. Arkut hävisivät alkuillasta ja me päädyimme Hietaniemeen potkimaan hautakiviä. Illalla tapahtui myös raiskaus, mutta poliisi oli vaitonainen tapauksen yksityiskohdista. Paljolti siksi, että se ei ollut niistä perillä.

Liikkeeni sai yhä enemmän kannatusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Sen sisälle alkoi muodostua kuppikuntia, jotka kiistelivät jalkasienten asemasta sekä Suomessa, että Euroopassa. Yhtä mieltä oltiin lähinnä siitä, että jalkasienet kuuluvat Eurooppaan. Mutta siihen yksimielisyys loppuikin. Toiset kannattivat suoraa toimintaa ja toiset rauhallista rinnakkaiseloa. Toisten mielestä jalkasienissä oli jotain erityistä, jota muissa sienissä ei ollut, maltillisemmat taas pitivät jalkasientä vain sienenä sienten joukossa. Heidät leimattiin kuitenkin homoseksuaaleiksi ja ryhmä marginalisoitui.

Mielenosoituksia apteekkeja ja Lamisilia vastaan järjestettiin kaikkialla Euroopassa ja levottomuuksissa kuoli ja loukkaantui useita ihmisiä. Apteekkeja boikotoitiin ja niitä vastaan tehtiin polttopullo iskuja. Apteekkien työntekijöitä ja heidän perheitään myös uhkailtiin ja moni liike joutui lopettamaan toimintansa. Lopulta apteekkareiden yhdistys lupasi vetää Lamisilin markkinoilta, mutta lohdutti valinnanvapauden puolustajia sillä, että tehtaat möisivät Lamisilia edelleen verkkokaupoissaan. Poliitikot olivat tyytyväisiä kompromissiin ja hokemaksi muodostuikin, että valinnanvapaus ei voi tarkoittaa vapautta valita mitä tahansa. Vaan valinnanvapauteen liittyi myös vastuu.

Meille tarjottiin myös omia uimahallivuoroja, joita olimme vaatineet alusta saakka. Emme suostuneet pitämään uimahallin tarjoamia sandaaleja jaloissamme niin kuin oli ehdotettu, koska koimme sen alentavana. Lopulta torjuimme tarjouksen omista vuoroista ja ehdotimme kompromissia, jossa uimahallit tarjoaisivat ilmaiset sandaalit kaikille jalkasienettömille. Ehdotus meni lopulta läpi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Käytimme väkivaltaa varsin säästeliäästi, koska se ei näyttänyt olevan tarpeen.

Taiteilijat ja intellektuellit ottivat rohkeasti kantaa. Juttuja tehtiin Vladimir Putinin trolleista, nousevasta ja laskevasta nationalismista, Katollisesta ja katottomasta kirkosta, Mannerheimista homona, Mannerheimista neekerinä, Mannerheimistä kentaurina ja Mannerheimistä Ronald McDonaldina. Veistettiin patsaita, jotka esittivät neitsyt Mariaa imemässä Ronald McDonaldin munaa, neitsyt Mariaa imemässä Ronald McDonaldiksi pukeutuneen Jeesuksen munaa ja lopulta pelkkiä Ronald McDonaldeja imemässä toisiaan. Syytimme taiteilijoita rasismista ja saimme heidät matelemaan edessämme. Toimintamme alkoikin herättää keskustelua, jonka lopputuloksena Smurffit vedettiin pois televisiosta.

Tilanne oli kaikille osapuolille hyvin kiusallinen.

Sitten ihmiset kyllästyivät ja menivät koteihinsa lepäämään. Loppujen lopuksi kaikki halusivat, että asiat olisivat niin kuin asiat tavallisesti ovat. Tajusin että vallan saavat ne, jotka uskaltavat sen ottaa ja avasin pitkään piilossa pysyneen keskustelun ensimmäisen yön oikeudesta. Ehdotus sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta yleisesti ottaen minun katsottiin ravistelevan vanhoja ennakkoluuloja.

Lopulta heräsin omasta sängystäni, olin nukkunut villasukat jalassa ja olin yltä päältä hiessä. Menin kylpyhuoneeseen ja tarkistin huolellisesti varpaanvälini. Jalkasieni oli poissa. Kaikki oli ollut pelkkää unta. Kello oli kuusi aamulla, menin keittiöön keittämään kahvia ja katselin heijastustani pimeästä ikkunasta. Ulkona satoi lunta ja vaimoni heräisi pian.
Oli taas aika kohdata typerä todellisuus.

 

Kirjoittanut Tapio Holopainen