Junaseikkailu 2010

Matti kääntyi takaisin meihin päin. Katsoi sitten olkansa yli ja saattoi vessasta saapuvan Jussin katseellaan takaisin pöytään. Ravintolavaunussa tunnelma oli ylimmillään. Hanuri soi ja baaritiskille kävi lakkaamaton virta asiakkaita. Oluita kannettiin kaksin käsin ja ottipa muutama seikkailunhaluinen konjakkiakin. Naurettiin ja laulettiin, juotiin ja muisteltiin menneitä. – Jos Niina hakee, nii meille voitais myyä vielä yhet, Matti sanoi. – Käy hakemassa pöytä täyteen, niin mä kerron vielä yhen jutun ennen ku mennään takas paikoillemme. Niina keräsi kolehdin, nousi pöydästä ja lähti hakemaan oluita. Odotimme häntä hiljaa jännityksen vallassa. Kun Niina palasi juomat mukanaan, Matti kiitti häntä kauniisti ja aloitti esityksensä.

Matti nousi seisomaan ja sanoi meille. – Mun täytyy näyttää teille jotain, teiän täytyy uskoa, että tämä matka ei ole niin kuin muut. Matti otti nenäliinan taskustaan ja näytti sitä yleisölleen, niin kuin taikuri näyttää silinteriään. Hän nosti kätensä suoraksi eteensä, piteli nenäliinaa siinä hetken, korotti ääntään yli ravintolavanun metakan ja lausui kovalla äänellä: – Ihmiset! katsokaa! Historia virtaa silmienne editse, te pääsette todistamaan ensimmäisinä sitä, mistä miljoonat ovat haaveilleet, mistä teidän esi-isänne näkivät unta sammalen peittämissä luolissaan. Korpien kätköissä, ennen kyliä ja valtateitä, ennen kuin te opitte erottamaan valveen ja unen toisistaan. Tätä näkyä te olette odottaneet. Jo ennen kuin osasitte puhua te puhuitte siitä, jo ennen kuin osasitte kuulla te tunsitte sen kuiskauksen. Sen kaipaus on teissä, te kaipaatte sen luokse, niin kuin lapsi kaipaa äitinsä rinnoille. Tämä on se, tämä on kaikki! Tämä, on tie totuus ja elämä!

Tapionkirja - Junaseikkailu 2010

Päät kääntyivät pöydissä ja haitarinsoitto lakkasi. Matti oli noussut seisomaan ja kehotti kaikkia lähemmäksi lipevän show miehen elkein. Heristeli toisessa kädessä nenäliinaa ja toisella viittilöi ihmisiä lähemmäs ja osoitteli vapaita paikkoja eturivistä lapsille, joita oli jostain ilmestynyt runsain mitoin ravintolavaunuun. Kohta koko ravintolavaunu oli kerääntynyt paikalle ja tuijotti ihmeissään Mattia ja tämän ojennettua nenäliinaa. Joukon takana kurkisteli myös keski-ikäinen myyjätär, jonka ilmeestä saattoi päätellä, että tempun olisi parasta olla hyvä mikäli istuntoa haluttiin jatkaa. – Katsokaa, katsokaa! Matti karjui ja irrotti otteensa nenäliinasta. Aika tuntui pysähtyvän, kaikki hengittivät sisäänpäin. Matin sormet irtosivat nenäliinasta ja hetken näytti siltä, että nenäliina ei putoaisikaan maahan. Kului liian kauan aikaa, vain hetki, yksi sekunti, mutta se oli tarpeeksi.

Ja sitten, aivan kuin muistaen jotain tärkeää, nenäliina alkoi pudota ja kaikki vaunussa olijat seurasivat sitä katseellaan. Kesken putoamisen vaunussa kävi kohahdus ja nenäliina muuttui pieneksi linnuksi, se oikein pöllähti ja pieniä höyheniä leijaili pöydälle ja vaunun lattialle, lintu kohosi ilmaan, lensi pari kierrosta vaunussa sirkuttaen ja katosi sitten avonaisesta ikkunasta oululaisen yön pimeyteen.

Kaikkien katseet seurasivat lintua sen lentäessä ulos ikkunasta ja sen jälkeen ne kääntyivät hitaasti kohti Mattia. Yleisö oli hieman epävarmaa, se ei ollut aivan varma, mitä siltä odotettiin, tulisiko vielä jatkoa, vai oliko tämä ollut illan kliimaksi.

– Homoilla on salaliitto, Matti sanoi ja istuutui rauhallisesti takaisin pöytään. Yleisö puhkesi valtaviin aplodeihin. Huudettiin hurraata ja bravota, vihellettiin ja taputettiin rytmikkäästi, joku ujon oloinen pikkutyttö toi Matille kimpun punaisia ruusuja ja sai palkakseen taputuksen ja isällisen poskisuudelman. Tunnelma oli korkealla, vain ravintolavaunun emäntä näytti tyytymättömältä. Hän tunki itsensä väkijoukon läpi pöydän luo, katsoi vakavasti ensin Mattia ja sitten muuta seuruetta ja sanoi, että nämä saivat olla viimeiset. – Menette vaunuunne nukkumaan ja tulette aamulla uudestaan kahville. Eikä sitten mitään temppuja, myyjätär lisäsi vielä painokkaasti ja heristi sormeaan Matille.

Kukaan ei väittänyt myyjättärelle vastaan, istuimme vain kukin paikallamme. – Olihan se ihan kiva temppu, oli lintu ja kaikki, mutta ehkä se ei ihan täyttäny kaikkia niitä odotuksia, mitä sä siihen latasit, minä sanoin.  – Niin, te ootte niin sokeita, ette nää ettekä kuule mitä teidän edessä on, Matti sanoi lievästi pettyneellä äänellä.

– Se temppu oli ihan ok, mutta oon mä parempiaki esityksiä elämässäni nähny, Jussi sanoi. Jussi näytti olevan hieman ärtynyt siitä, että Matti oli kerännyt kaiken huomion niin pitkäksi aikaa. – Jaa. Mää kyllä tykkäsin, Niina sanoi. – Miusta kaikki on ollu alamäkeä Kekkosen jälkeen, Arttu sanoi jotenkin alistuneella äänellä. Siinä oli mies, joka sai asioita tapahtumaan.

Jussi ei ollut niitä miehiä, jotka jaksoivat kauaa kuunnella kekkosjorinoita, vaan puuttui heti puheeseen. – Joo, se oli varmaan hyvä sängyssä kans. Raju mutta samalla hellä. Niitä miehiä, jotka ottaa eikä pyydä. Lihaksikas putkimies raiskaa avuttoman neidon kirjaston vessaan. Isot lihaksikkaat kädet, varmat liikkeet, kyrpä paksu ja liukas, tietää mitä tekee, täyttää kokonaan, selkä taipuu kaarelle ja silmät valahtaa ympäri. OH! – En mie ny sitä tarkottanu. Vaikka kyllähän se oli mies kiireestä kantapäähän. Kyllä ois ollu kunnia sen käskyjä täyttää. – Tai ottaa siltä hanuriin, Jussi ehdotti. – Joo, ois saanu niinku osan sen voimasta. Täytän presidentin käskyä. Ois pikkuporvarit ja kenraalit vapisseet. Lihaksikkaan Kekkosen määräysten täyttäjä. Aseenkantaja, minä jatkoin. – Aisankantaja? – Joo, ei näistä nykyjohtajista oo mihinkään, ne on kaikki tosimiehet yritysmaailmassa, Jussi sanoi. Siellä on vielä semmonen Jumala, jota tosimieskin voi palvella. Käydään punttiksella ja pelataan tennistä. – Lomilla ehkä vuorikiipeilyä, tai ajetaan pätkillä Kiinan halki. – Tai Etelä-Amerikan. – Pätkillä? – Armeija ja politiikka on heikkoja ja ämmiä varten, minä sanoin – Varsinkin politiikka, Jussi täydensi. – Varsinkin vihreät. – Joo ne on ihan paskaa. – Villapaitoja ja yrttiteetä. – Mie oon ajatellu liittyä niihin perussuomalaisiin. – No sen arvaa. Voitte yhessä juoda keskiolutta ja vertailla tahdistimen arpia.  – Just kattokee pojat tätä. Tän mie sain pohjosessa, kun en osannu pitää ittestäni huolta. – Iso mies. – Isot puheet.

– Palataanko vielä niihin liikemiehiin? Niina kysyi. – Joo, kyllä se  mulle sopii ja sen lisäks voiaan puhuu vaikka bisneksestä, Jussi ehdotti. – Niin ne liikemiehet on aina siellä Kiinassa pelaamassa tennistä, sanoin. – Joo, ne tekee aina fiksuja päätöksiä. – Kovia päätöksiä. – Mutta tarpeellisia. Ne tietää millanen maailma on, sen takia ne pystyy niitä tekemään. – Mitä? Arttu kysyi. – Niitä päätöksiä. – Ne tuntee markkinoiden lait, ne tuntee maailman, jossa ne elää. Niinku merimies tuntee tuulet, virtaukset ja vuodenaikojen vaihtelun. Ei sekään lähe niitä vastaan kapinoimaan. Niien edessä se on nöyrä, koska tietää, että ne on jotain ihmistä suurempaa. Se kunnioittaa niitä, katsoo myrskysäällä suoraan tuuleen ja antaa sateen piiskata kasvojaan. Se tietää, että sitä koetellaan, se on nöyrä sen koettelemuksen edessä, mutta se tietää miten toimia. Se tietää, että tää leikki ei oo norteille. – Nörteille. – Täh? – Eikä niille vitun villapaitoja litkiville yh äideille. – Niin just. Tää peli on kovaa, se on miesten peliä miesten maailmassa. Armotonta luontoa vastaan, luontoa joka ei piittaa sun vastalauseista, tai oikuista. Luonto, joka on kova mutta reilu, säännöt on selvät ja vahvimmat selviää.

– Markkinoihin ei voi vaikuttaa? Niina kysyi. – Ei voi ja jos voi niin se maksaa, minä sanoin. – Ja se on oikein, että se maksaa,  Jussi lisäsi. – Niin on. Kaikkien pitää maksaa siitä. – Mistä? – Niistä markkinoista. Jos sä ett maksa sä oot homo ja lesbo. – Ja teet sukupuolenvaihdosleikkauksen ja meet ittes kanssa naimisiin.

– Mutta me ei sitä jäädä kattelemaan. Se on teiän pienten ihmisten juttuja, teiän jotka ette maailmasta mitään ymmärrä. Te jotka pelkäätte totuutta, joka me jo tunnetaan. – Niin just! Ja meillä on huvila Hangossa ja purjevene rannassa. Ja tommoset homolesbot ei ikinä pääse sinne leikkimään. – Me juodaan konjakkia verannalla ja poltetaan sikaria. Me voidaan se tehdä. Me voidaan siitä nauttia, koska me osataan ja me ollaan ansaittu se. Me ei sairastuta keuhkosyöpään eikä meistä tuu mitään ostarilla konttaavia juoppoja. – Joita hiekkaneekerit hakkaa. – Ja meil on kauniita naisia. – Jotka on julkkiksia! – Eikä meiän tartte maksaa niistä, koska ne haluaa olla meiän kanssa! – Ne haluaa meitä. – Ne on meitä varten. – Niinku se huvila ja kajakki ja auringonnousu. – Lasku. – Kajakki? – Ne on palkinto meille niiltä markkinoilta. – Niin just! – Se palkitsee meiät, niinku Kekkonen palkitsi teiät. – Ja me ollaan onnellisia. – Koska me ollaan sovussa maailman kanssa. – Me tiedetään millanen se on, se tieto tekee meistä rauhallisia ja tasapainoisia ihmisiä. – Vähän niinkö hipit ja luonto. – Paitsi, että ne on homoja. – Ja lesboja. – Eikä luontokaan oo mitä se oli ennen. Nyt siellä ne hipit vaan hilluu ja kasvattaa kukkaa. Vanhaan hyvään aikaan oli luonto täynnä kumisaapasta ja ruudinsavua. Kusi haisi näreiköissä ja konjakkipullot kolahteli juurikkoon pudotessaan. – Mutta rehellistä se oli.

– Mie rakastan teitä pojat.

Matti nousi taas seisomaan. Katsoi hetken kaikkia, nyökkäsi ja oksensi kovalla paineella ravintolavaunun seinään ja sanoi. – Totuus pitää saada ulos.

Kuten arvata saattaa, se oli viimeinen pisara. Matti tuijotti oksennusta hetken aikaa mietteliäänä kuin muistellen, pitikö sen näyttää juuri tältä. Koko ravintolavaunu hiljeni hänen tuijotukseensa, ja sitten se keski-ikäinen myyjätär tuli esiin tiskin takaa ja alkoi valittaa. Se meuhkasi konnareista, poliiseista ja siivoamisesta, mutta kaikki olivat aika rauhallisia koska Kemistä oli jo menty ohi, eikä ketään enää laitettaisi putkaan. – Matti avasi suunsa ja sanoi vakavana myyjättärelle.  – Sä tiedät yhtä hyvin kuin mekin, että tarjoilu loppuu Oulussa ja poliisi tulee Kemissä. Asiat nyt vaan on niin. Anna mulle joku rätti tai muu lumppu, niin mä siivoon ton seinän ja pyyhin lasit ja ikkunat. Sitten me voidaan mennä takas paikoillemme ja saattaa tää matka päätökseensä.

Myyjätär katseli Mattia hetkisen ja tajusi, että tämä oli tosissaan. Ja ottaen huomioon, että Matti oli juuri oksentanut ämpärillisen, hän vaikutti aika selvältä ja otteissaan varmalta ihmiseltä. Ja niin se ravintolavaunun emäntä haki rätin, rievun ja mopin, antoi ne Matille ja käski meidän muiden painua helvettiin siksi aikaa, kun ystävämme alkoi pyyhkiä illan jälkiä ravintolavanusta.