Kirjoitettu

Douglas Adams Linnunradan käsikirja liftareille

Linnunradan läntisen kierukkahaaran hyljityllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö. Planeetan asukkailla on – tai oikeastaan oli – ongelma että he olivat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta yritettiin korjata monin tavoin, joista useimmat merkitsivät vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä oli merkillistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat olleet onnettomia. Niinpä ongelmaa ei pystyttykään ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä oli edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne joilla oli varaa hankkia itselleen digitaalikello. Yhä enemmän valtasi alaa katsomus, jonka mukaan puista maahan laskeutuminen oli ollut virhe. Ja joidenkin mielestä jo puihin nouseminen oli ollut huono siirto, eikä ihmiskunnan olisi koskaan pitänyt ryömiä merestä kuivalle maalle.

Sitten yhtenä torstaina – lähes kaksituhatta vuotta sen jälkeen kun eräs mies oli naulattu puuhun ainoastaan siitä syystä että hän oli ehdottanut ihmisille että olisi kivaa olla hyvä toisille ihmisille, ihan pelkästään vaihteen vuoksi – eräs nuori tyttö, joka istuskeli yksikseen pienessä rickmansworthilaisessa kahvilassa, tajusi äkkiä kuinka maailmasta voisi tulla mukava ja onnellinen paikka. Ja tällä kertaa ketään ei edes tarvitsisi naulata mihinkään. Sattui vain niin ikävästi, että ennen kuin hän ehti kertoa kenellekään asiasta., tapahtui hirvittävä, typerä onnettomuus, ja hänen kaunis ajatuksensa jäi toteutumatta. Mutta tämä tarina ei kerro tuosta tytöstä. Se kertoo tuosta typerästä onnettomuudesta ja muutamista sen seurauksista.