Kirjoitettu

Ensimmäinen piiri Aleksander Solzenytsin

Kärsivän veljen vuoksi tuskissaan riutuva viime vuosisadan Venäjän kirjallisuus loi tässä – kuten kaikissa ensipalvojissaankin – hopeareunuksisen ja harmaiden kutrien sädekehän koristaman muotokuvan Kansasta, jossa yhdistyivät viisaus, siveellisyys, puhtaus ja hengen suuruus. Mutta ne olivat kaksi eri asiaa – kirjahyllyllä ja jossakin siellä, maalaiskylissä, pelloilla, yhdeksännentoista vuosisadan tienristeyksessä. Sitten eteen avautui kahdennenkymmenennen vuosisadan taivas – eikä noita seutuja ollut enää pitkään aikaan Venäjän taivaan alla ollut. Ei ollut Venäjääkään enää, oli Neuvostoliitto ja siinä suuri kaupunki. Kaupungissa varttui nuori poika, Gleb, hänen päälleen putoili anteja tieteiden sarvesta, hän huomasi olevansa nopea käsittämään, mutta että oli vielä nopeampiakin käsittäviä, sellaisia joiden tiedot olivat valtavan ylenpalttisia. Ja Kansa oli edelleen hyllyllä, ajateltiin näin: vain ne ihmiset ovat tärkeitä, joilla on päässään maailman kulttuurin kuorma, ensyklopedistit, muinaisten aikojen tuntijat, kauneuden arvostajat, kaikin tavoin sivistyneet ja monipuoliset miehet. Ja on kuuluttava valittuihin! Mutta epäonnistuva itkeköön. Mutta sitten alkoi sota ja Nerzin joutui aluksi hevosmieheksi kuormastoon, mielipaha kurkkua kuristaen hän kömpelösti juoksi hevosten perässä laitumella ottaakseen ne kiinni tai päästäkseen hyppäämään niiden selkään. Hän ei osannut ratsastaa, hän ei osannut valjastaa hevosta, hän ei osannut poimia heiniä talikkoon, jopa naulakin vääntyi aina hänen vasaransa alla – kuin mestarin taitamattomuuden synnyttämästä naurusta. Ja mitä katkerammalta Nerzinistä tuntui, sitä leveämmin hirnui parrakas, kiroileva, säälimätön ja erittäin epämiellyttävä Kansa hänen ympärillään. Sitten Nerzin onnistui pääsemään tykistöupseeriksi. Hän nuoreni jälleen ja muuttui nokkelammaksi; hän kuljeskeli ja huiteli repäisemällään vitsalla hienostuneesti, sillä muuta kantamusta hänellä ei ollut. Huimasti hän ajeli kiiltävän kuorma-auton astinlaudalla, kiroili roimasti jokien ylityspaikoilla, oli valmis keskiyöllä ja sateessa marssille ja kuljetti perässään kuuliaista, uskollista, toimeliasta ja siksi erittäin miellyttävää Kansaa. Ja tämä hänen ikioma pieni kansansa kuunteli kernaasti hänen poliittisia puheitaan suuresta Kansasta, joka oli noussut kuin yhtenä miehenä. Sitten Nerzin vangittiin. Jo ensimmäisissä tutkintovankiloissa ja kauttakulkuvankiloissa, ensimmäisissä leireissä jotka tylsänä tappavana taisteluna löivät häntä vatsaan, hän kauhistui eräitten ”valittujen” ihmisten kehnoutta: olosuhteissa joissa vain lujuus, tahdonvoima ja uskollisuus ystäviä kohtaan paljastivat vangin olemuksen ja ratkaisivat hänen tovereidensa kohtalon, nämä hienostuneet, herkät, monipuolisesti sivistyneet kauneuden palvojat osoittautuivat hyvin usein pelkureiksi, kärkkäiksi luopujiksi, taitaviksi oman kataluutensa puolustelijoiksi, he muuttuivat nopeasti kavaltajiksi, ruinaajiksi ja teeskentelijöiksi. Ja itsensäkin Nerzin näki lähes samanlaisena kuin heidät. Ja hän kavahti niitä, joihin oli aikaisemmin pitänyt kunniakkaan kuulua. Nyt hän alkoi raivokkaasti pilkata sitä mitä oli ennen kunnioittanut. Nyt hän pyrki yksinkertaistumaan, riistämään itsestään viimeisetkin sivistyneistön kohteliaista ja niljakkaista tottumuksista. Lohduttomien onnettomuuksien vaiheessa, runnellun kohtalonsa kurimuksissa Nerzin katsoi, että arvokkaita ja tärkeitä ovat vain ne ihmiset, jotka omin käsin höyläävät puuta, louhivat metalleja, kyntävät maata ja valavat rautaa. Nerzin yritti nyt yksinkertaisen työn ihmisiltä omaksua sekä kaiken osaavien kätten viisauden, että elämänfilosofian. Niin ympyrä sulkeutui Nerzinin kohdalla ja hän päätyi viime vuosisadan muotiin jonka mukaan on mentävä, laskeuduttava kansan pariin.

Mutta sulkeutunutta ympyrää seurasi vielä spiraalimainen häntäkin joka oli jäänyt isoisiltämme saavuttamatta. Kansan parin laskeutuakseen sivistyneen vangin, Nerzinin, ei tarvinnut 19. vuosisadan sivistyneiden herrojen tavoin vaihtaa vaatteita eikä tunnustella polkuaan: hänet yksinkertaisesti ajettiin kansan pariin, risaiset toppahousut jaloissa, nuhruinen takki päällä, ja häntä käskettiin täyttämään norminsa. Nerzin ei jakanut tavallisten ihmisten kohtaloa alentuvana, koko ajan eristyvänä ja siksi vieraana herrana vaan samaan tapaan kuin he itsekin, heistä erottamattomana, tasa-arvoisena kaltaistensa joukossa.

Nerzinin oli pakko oppia lyömään naula täsmällisesti ja höyläämään lauta toiseen sopivaksi, ei ollakseen tavallisten äijien mieleen vaan ansaitakseen päivän annoksen, kimpaleen raakaa leipää. Ja leirin julman koulun jälkeen Nerziniltä haihtui vielä yksi lumous. Nerzin käsitti että hän ei enää voinut laskeutua kenenkään luo. Kävi ilmi ettei kansalla ollutkaan mitään ikivanhaa sarkaista paremmuutta hänen rinnallaan. Istuutuessa yhdessä näiden ihmisten kanssa vartijoiden käskystä lumeen ja piileskellessään yhdessä heidän kanssaan pomoa rakennustyömaan hämärissä sopissa, yhdessä raahatessaan kantolaatikoita pakkasessa ja kuivatessaan jalkarättejä parakissa Nerzin näki selvästi, että nämä ihmiset eivät olleet hiukkaakaan häntä ylempänä. He eivät kestäneet nälkää eivätkä pakkasta sinnikkäämmin kuin hän. heidän mielensä ei ollut lujempi kymmenvuotisen tuomion kivimuurin edessä. He eivät olleet häntä valppaampia tai näppärämpiä vankikuljetusten ja syynien tiukkoina hetkinä. Sen sijaan he olivat sokeampia ja luottavaisempia koputtelijoita kohtaan. He olivat alttiimpia sortumaan päällystön karkeisiin petoksiin. He odottivat armahdusta jonka julistaminen olisi ollut Stalinille kuolemaakin vaikeampaa. Jos joku leiripäsmäri hyvän tuulen hetkellään hymyili, he kiirehtivät hymyilemään hänelle takaisin. Edelleen he olivat paljon ahneempia vähäisten etujen suhteen: oli sitten kysymys sadan gramman ”lisukkeesta” hapahtunutta hirssipöperöä tai rujoista leirihousuista – kunhan ne vain olivat hieman uudemmat tai hieman koreammat. Useimmissa tapauksissa heiltä puuttui näkökulma joka muodostuu itse elämääkin kalliimmaksi. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin olla oma itsensä. Parannuttuaan Nerzin, ties kuinka monennen kerran, innostuneesti oppi ymmärtämään – lopullisestiko vai ei? – Kansan vielä uudella tavalla, jota hän ei ollut mistään lukenut: Kansa ei ole kaikki jotka puhuvat meidän kieltämme, mutta ei liioin nerouden tulenpalavan merkin erottamat valitut. Ihmisiä ei valikoida kansaan syntyperän eikä omien kätten työn eikä sivistyksen laajuuden perusteella. Vaan sielun perusteella. Ja sielunsa jokainen takoo itse, vuosien mittaan. On yritettävä karaista ja hioa itselleen sellainen sielu että voi tulla ihmiseksi. Ja sen kautta kansansa osaksi.