Kirjoitettu

F.E. Sillanpää – Ihmiset suviyössä

Salonen tunsi oikeassa kädessään, kuinka puukon terä oli Mettälän rinnassa; hän oli tuntenut myös sen vastuksen, minkä kylkiluu katketessaan oli tehnyt. Outo, melkein nautinnollinen, hiukan uuvuttava tunne karmaisi hänen koko olemustaan. Hän ehti nähdä nuo tutut ruokkoamattomat kasvot, suunnattoman avuttomuuden ilmeen hatarassa katseessa ja puoliavoimessa suussa – ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi riuduttavaa hellyyttä uhriaan kohtaan. Se tunne oli korkeimmillaan siinä kun hän hitaasti veti puukon terän ulos Mettälän rinnasta. Sitten hän havahtui ja rupesi huutamaan, että olisi kiireesti saatava lääkäri, mutta ponttoopäällikkö, joka rauhallisesti tutki ruumista, sanoi painokkaasti, ettei Mettälä nyt tarvinnut tämän maailman lääkäriä. Vallan muuta virkailijaa tässä tarvitaan, lisäsi hän sitten ja katsoi synkästi Saloseen. – Taisitpas tehdä itsellesi leipäpaikan pitemmäksi aikaa, Nokian poika.

Salonen itse näytti omituisen hölmistyneeltä. Hän oli ensin äännellyt jotain sellaista, että syy oli Mettälässä itsessään – mitä hän rupesi härnäämään – nyt päällikön puheen kuultuaan nuorukainen tosiaan ikään kuin heräsi ja rupesi kovasti uudelleen touhuamaan lääkärin hakua. – Tuonne kylään vain ja sieltä hevonen, kyllä menen vaikka itse. – Kyllä kai sinä nyt itse menisit mielelläsi. Salonen lähti kumminkin kylää kohden. – Me sinä Puolamäki ja sinä Heinonen sen seuraksi, ei murhantekijää niin päästetä. Taas kuohahti nuoren miehen mieli. Hän puhui nopeasti, liikehti kiivaasti kädet housuntaskussa. Hän oli avopäin, mutta vaalea tukka oli edelleen hyvässä järjestyksessä pystyyn kammattuna, touhutessaan hän sipaisi sitä kämmenellään ja ravisti sen jälkeen tottuneesti päätään, ettei hiuksiin jäänyt sormien uria. – Minä en ole mikään murhamies jumalauta – joka semmoista sanoo niin minä voin sille antaa samat siituut – ei se mua oikealla nimelläni edes koskaan maininnut vaan Nokiaksi nimitteli – niin kuin te muutkin sitä paitsi. Poika pureskeli hampaitaan, kurkussa tuntui tulevan itkun kureita. – Ja minä sanon sen vaimolle mikä se oikein oli se – voi sinua Jukka minkäs teit itselles ja minulle… Mutta lääkäri – tulkaa vaan mukaan, Puolamäki ja Heinonen, en minä karkaa – kyllä Kortsaanilta saadaan hevonen, se on reilu isäntä – hoitakaa te tuota onnetonta, niin kuin osaatte. Voi jumalauta sentään, kuinka ihmiselämä on…

Ei tullut pojan suulle, mikä se ihmiselämä oikein oli. Hän meni jo seuralaistensa kanssa, meni ja puhui ja touhusi yhä. Hänen tajuntansa ikään kuin tahtoi kääntyä poispäin siitä korjaamattomasta tosiasiasta, jonka hän kyllä itsekin käsitti. Kortsaaniin – hevosta pyytämään ja lääkäriä hakemaan. Päällikön neuvosta antoivat toiset miehet Mettälän ruumiin olla koskemattomana siinä asennossa, niin kuin se itse oli siihen ruohostoon numerttunut. – Sillä voi olla merkitystä poliisitutkinnon kannalta, sanoi päällikkö. – Ja pitäkää sitten mielessänne miehet, kuinka kaikki tapahtui, tässähän näin se Mettälä ensin seisoi…

Kasvoillaan jylhän totinen ilme alkoi päällikkö paikalle jääneitten miesten kanssa muistista kertailla kuinka kaikki oli tapahtunut. Ja hedelmälle tulevien koiranputkien ja juuri kukkaan puhkeavien angervojen keskellä, pää osittain rukiissa, makasi Mettälä, yllään harmaat sarsivaatteet ja jalassa paikatut pitkävartiset tukkilaispieksut. Hän makasi ja hänen raolleen jäänyt silmänsä rävähtämättä näytti tuijottavan kuuta, joka tällöin jo oli laskua tekemässä. Tähän aikaan ei täysikuu viivy kauan taivaanrannan yläpuolella. Ponttoon vajassa makasi hänen hevosensa ja siinä vieressä seisoivat hänen kärrynsä, huononlaisina molemmat.