Kirjoitettu

Harri Sirola Kaksi kaupunkia

Teimme jatkuvia yrityksiä päästäksemme sairaalaan. Mutta mikään ei auttanut. Samaan aikaan Antsilta tuli muutama pieni viesti peräperää. Ne saivat minut arvelemaan, että oli viimeinkin päästy siihen mitä oli pyritty, ja veljeni psyyke oli murrettu. Kahdessa ensimmäisessä lapussa oli vain lakoniset sanat ”voin hyvin”, aivan kuin hän olisi halunnut vakuuttaa meille, ettei mitään hätää ollut. Kolmannessa luki:

Muistan zeniläisen mietelmän: Have fearless attitude of a hero and the loving heart of a child.

Neljännessä oli teksti:

Sanovat, että äiti on pannut minut tänne. Miten voisin uskoa?

Viimeisessä luki:

Karsserissa on veden pohjalla kuu.

En voi ajatella että Ants olisi voinut toimittaa lappusia matkaan itse. Luultavasti joku hoitohenkilökunnasta halusi olla hänelle avuksi. Tosin hän näyttää jonkin ajan kuluttua päässeen hieman parempaan kuntoon ja antaa äkkiä karsserista tarkan kuvauksen, joka selvittää myös viittauksen kuuhun:

Karsseri on kellarissa. Se on vain pieni koppi, jossa ei ole ikkunaa eikä laveria. Seinät ovat kiveä. Lattialla on vettä. Tarkoitus: halutaan tappaa pois. Kylmyys ja kosteus tuntuu kiveksissä. Pelkään että ne ovat menneet. Tahdon sanoa että olisin varmasti kuollut, jollei olisi tapahtunut ihmettä: vartija antoi minulle pesuvadin. Käänsin vadin nurinpäin ja olin sen päällä, eikä vesi yltänyt minuun. Ainoa valo tuli avaimenreiästä, teki kuunsillan veden pinnalle. Katselin sitä.

Pian tuon kirjeen jälkeen meille ilmoitettiin, että Antsin voisi tavata. Elettiin kevättalvea 1986. Kiirehdimme äitini kanssa Leningradiin. Saimme odottaa kauan sairaalan kyljessä olevassa pienessä talossa, missä tapaamisanomus tehtiin. Seinässä oli kaksi sinistä luukkua. Viimein toinen niistä avattiin. Sen takana seisoi naisvartija valkoisessa takissa. Muodostui pitkä jono pakettien antamista varten. Meilläkin oli paketti, niin paljon ruokaa kuin sallittiin. Kun kaikki olivat antaneet pakettinsa ja täyttäneet niitä koskevat paperit, luukku suljettiin. Sitten sama naisvartija ilmestyi viereiseen luukkuun, ja taas muodostui jono, nyt tapaamista varten. Kun tuli meidän vuoromme vartija soitti osastonjohtajalle ja kysyi, kävikö vierailu päinsä. Minutkin pyydettiin puhelimeen. Miesääni kysyi epäilevällä äänellä, kuka minä olin? sanoin olevani Ants Semperin veli. Ääni tiedusteli: ”Miksi ette ole käynyt aikaisemmin”. Yritin olla tyyli kun selitin, että ei oltu pääsetetty. Puhelin suljettiin. Puolenpäivän jälkeen naisvartija ilmoitti meidän päässeen jälkimmäiseen tapaamisryhmään. Se vietäisiin potilaiden luo. Kello 13. niin tapahtuikin. Toinen naisvartija, tälle kertaa MVD:n univormussa, tuli hakemaan meidät. Annoimme hänelle passimme ja anomuksemme ja saimme tilalle peltisen numerolaatan. Seurasimme häntä ulos kadulle ja sitten sisään sairaalan toisesta ovesta. Joka puolella oli nyt kaltereita. Äitini huudahti: ”Kuin vankila!” Ihmettelin mitä muuta olisi voinut odottaakaan, ja yritin lohduttaa häntä. Mutta hän rupesi itkemään.

Tapaamishuone oli alakerroksessa. Se oli jaettu lasiseinällä kahtia. Kummankin puolen lasia oli pöydät ja pöydillä puhelinluurit. Äitini oli herennyt itkemästä. Potilaat tuotiin. He olivat harmaissa vangin vaatteissa, laihoja riutuneita miehiä. Päät oli ajeltu. Meidän eteemme ei tuotu ketään. Luulin että Ants oli jostakin syystä myöhässä. Katselin muita potilaita. Ymmärsin mitä veljeni oli tarkoittanut sillä että äitimme olisi pannut hänet tänne. Monet potilaista olivat vajonneet lasten tasolle. He tarrautuivat puhelinluureihinsa ja parkuivat ja rukoilivat vanhempiaan viemään heidät pois. He todellakin luulivat että heidän äitinsä ja isänsä olivat vastuussa heidän kohtalostaan. Täytyi olla niin, että hoitohenkilökunta oli syöttänyt heille tuollaista tarinaa. Eräskin roteva mies ei saanut sanaa suustaan, nyyhkytti vain, kunnes vartijat veivät hänet. Yksi toinen taas, se joka istui Antsille varatun tyhjän tuolin vierellä, tuijotti lakkaamatta minun äitiäni silmät seisoen ja pudistellen hitaasti päätään. Kuulin selvästi naapurin luurista kun hän sanoi ihmetyksen vallassa: ”Miksi tuo nainen itkee?” Antsia ei tuotu. Ja pian meille tultiin kertomaan, ettei häntä tuotaisikaan. Hän oli sittenkin liian sairas, sanottiin. En tyytynyt selitykseen. Vaadin saada tavat ylilääkäriä. Siihen ei suostuttu. Mutta pitkän odottamisen jälkeen ilmoitettiin, että veljeni osaston – viides kurinpidollinen osasto – johtaja puhuisi kanssani. Menimme takaisin pieneen taloon sairaalan sivussa. Äitini halusi odottaa ulkona. Minut ohjattiin vaatimattomaan pieneen huoneeseen, jossa oli pöytä ja kaksi tuolia. Osastonjohtaja saapui. Hän oli MVD:n majuri. Hän suhtautui minuun hyökkäävästi. Hän teki heti selväksi että hän oli sotilas eikä lääkäri, eikä arkaillut tunnustaa, että oli aikaisemmin ollut leirin johtajana Liettuassa. Hän sanoi, että hänen tehtävänsä oli huolehtia kurista eikä ”tieteellisestä hapatuksesta”. Kysyin missä veljeni on. ”Karsserissa”, sanoi osaston johtaja. ”Hän yrittää kieltäytyä hoidosta. Hän tappelee. Hän kuvittelee että voi pitää koko osastoa tahtonsa alla”

Sen verran tiesin minäkin vankiloiden elämästä että saatoin vastata: ”Uskon että hänen on pakko yrittää istua muiden päällä jollei hän halua että muut istuvat hänen päällään.” ”Karsseri kyllä opettaa hänet toisiin ajatuksiin”, majuri sanoi. Hän kertoi että hänellä oli kerran ollut muuan potilas, joka oli ollut karsserissa kolme kuukautta. ”Se on ennätys”, hän sanoi julmasti. ”Useimmat menevät sekaisin kuukaudessa. Teidän veljenne saa mädäntyä siellä kunnes joko tulee järkiinsä tai menettää järkensä”. Olen kuullut miesten puhuvan koleasti KGB:ssä, mutta en näin koleasti. Olin onnellinen siitä että äitini oli halunnut odottaa ulkopuolella. Yritin selvittää, että veljeni ei ollut mielisairas. Majuri tuntui pitävän minua naiivina. ”Komissio on tutkinut hänet”, hän sanoi hymyillen kaksimielisesti. ”Ja komissio tietää mitä tekee. Veljenne kuvittelee puita ihmisiksi.” Nykyään puhutaan paljon siitä että uusi puoluejohtaja Gorbatshov olisi hyvä mies, mutta minun on vaikea uskoa sitä. On kai väärin rasittaa sinun mieltäsi näillä sieltä katsoen etäisillä asioilla. Mutta arvelin että ehkä haluaisit tietää.

ystävän terveisin Maks