Kirjoitettu

Joseph Brodsky Ei oikein ihminenkään

Elämä ei ole koskaan minusta näyttänyt selvärajaisten siirtymien sarjalta; se pikemminkin kasvaa lumivyöryn tavoin, ja mitä enemmän se kasvaa, sitä enemmän jokin paikka (tai ajankohta) muistuttaa toista. Muistan esimerkiksi miten äitini ja minä vuonna 1945 odotimme junaa jollakin Leningradin lähistön rautatieasemalla. Sota oli juuri päättynyt, kaksikymmentä miljoonaa venäläistä maatui miten kuten haudattuina ympäri maanosaamme, ja loput, jotka sota oli ajanut hajalleen, palailivat nyt koteihinsa tai kotiensa jäännöksille. Rautatieasema oli kuin alkukaaoksen perikuva. Ihmiset piirittivät karjajunia kuin mielettömät hyönteiset; he kiipesivät vaununkatoille, ahtautuivat vaunujen väliin ja niin edelleen. Jostakin syystä katseeni osui vanhaan rampaan kaljupäiseen mieheen, jolla oli puujalka; hän yritti päästä vaunuun toisensa perään, mutta ihmiset joita roikkui jo vaunun portailla, työnsivät hänet aina pois. Juna alkoi liikkua ja ukko liikkasi sen vierellä. Jossakin vaiheessa hänen onnistui saada kiinni yhden vaunun portaiden kaiteesta, ja silloin näin, miten oviaukossa seisova nainen kohotti kattilan ja kaatoi kiehuvaa vettä suoraan ukon kaljulle päälaelle. Ukko putosi – tuhansien jalkojen Brownin liike nielaisi hänet ja kadotin hänet näkyvistä.

Se oli tietenkin julmaa, mutta tämä julmuus vuorostaan sulautuu mielessäni tapaukseen, joka sattui kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin joukko saksalaisten miehitysjoukkojen, niin sanotun  polizein kanssa aikoinaan yhteistoiminnassa olleita ihmisiä vangittiin. Siitä kerrottiin lehdissä, heitä oli kuusi tai seitsemän vanhaa miestä. Heidän johtajansa nimi oli tietysti Gurevits tai Ginzburg – toisin sanoen hän oli juutalainen, niin mahdotonta kuin onkin kuvitella juutalaista yhteistoiminnassa natsien kanssa. Kaikille langetettiin pituudeltaan vaihtelevat tuomiot. Juutalainen sai tietenkin kuolemantuomion. Minulle kerrottiin, että kun hänet teloituspäivän aamuna haettiin sellistään ja häntä oltiin viemässä vankilan pihalle, missä teloitusryhmä jo odotti, vankilan vartiopäällikkönä toimiva upseeri kysyi häneltä: Kuulkaas Gurevits (tai Ginzburg), mikä muuten onkaan teidän viimeinen toivomuksenne? ”Minun viimeinen toivomukseni?”  sanoi mies. ”En tiedä… Tahtoisin käydä kusella…” Mihin upseeri vastasi: ”No, käytte kusella sitten myöhemmin.” Nykyään molemmat tarinat ovat minulle yhtä ja samaa kertomusta; silti on vielä pahempaa, jos jälkimmäinen tarina on pelkkää kansanperinnettä, vaikka en uskokaan sen olevan. Tiedän satoja samantapaisia kertomuksia, kenties enemmänkin. Ne sulautuvat kuitenkin toisiinsa.