Kirjoitettu

Marko Tapio Arktinen hysteria

Puhun tässä omasta syntymäseudustani, niin että en suinkaan puhu mielelläni näistä asioista. Tosin olin ollut kauan poissa, ehkä viisitoista vuotta, ja sinä aikana tottunut toisenlaisiin oloihin. Nyt kun palasin ja tutustuin siihen uudestaan minusta tuntui siltä, että valehtelin itselleni kauheasti kaiken aikaa näitä havaintoja tehdessäni. Tuo ei ole totta, sanoin itselleni katsellessani tätä kaikkea. Kauhistuin itseänin näiden ajatusten vuoksi. Sitten häpesin ja kaduin. Tämä on aivan totta: häpesin heidän edessään näitä ajatuksiani. Koskaan en heille näistä puhunut. Minä vain katsoin.  Ehkä katsoin liian suoraan. Mutta niiden tapahtumien kannalta, joita varten minun on kaikki tämä selvitettävä, minun pakko puhua suoraan siitäkin huolimatta, vaikka se tuntuisi raa’alta. Ja ehkä se, ajattelin, tekee kipeää siksi, ettei kukaan muu ole vielä sanonut. – Minkä tähden ei ole sanonut. Sillä kaikkihan sen ovat jo kauan tienneet.

Seurustelin heidän kanssaan. Olin paljonkin näiden työmiesten kanssa monessa työmaan ulkopuolisessakin. Ryyppäsimme samasta pullostakin. Kävin heidän kodeissaan. Olin yötäkin. Mainitsen senkin. Häpesin ajatuksiani, niin ihastuttavia he saattoivat olla. Mutta mitä enemmän opin heitä tuntemaan, sitä enemmän opin luottamaan omiin silmiini ja käsityksiini. Se karkea alkukantaisuus, mitä olin luullut valheelliseksi, oli totta. – Ensimmäisenä kesänä, jolloin työmaan miesvahvuus oli suurimmillaan siksi, että suoritettiin suuria maansiirtoja ja tarvittiin kuorma-autoja sekä apuväkeä, oli ottanut työhön nuoren tytön. Hänen tehtävänään oli pitää kirjaa siitä, kuinka monta kuormaa kukin auto vei. Tyttö oli vielä kansalaiskoulussa. Hän oli ehkä kuudentoista ikäinen, kaunis, kookas, tummahiuksinen tyttö, joka juuri sinä kesänä oli puhkeamassa naiseksi. Se tapahtuikin muutaman keväisen viikon aikana aivan niin kuin metsä humahtaen puhkeaa lehteen. Tämä sai hänessä aikaan muutoksen, jonka miehet vaistosivat heti. Tyttö joutui nyt heidän taholtaan tapahtuvan leikillisen kiusanteon kohteeksi. He ottivat hänet kiinni, pitivät polvellaan, puristelivat. Sattui, että joku nuori mies ruokatauolta lähtiessään koppasi tytön syliinsä ja kantoi, oman henkensä vaarantaen, hänet korkealle rakennustelineiden ylimmälle huipulle, jossa tyttö kirkuen tarrautui hänen kaulaansa. Näin aivan paljaana, miten utelias hänen ruumiinsa oli näiden kosketusten suhteen. Suunnittelin, että minun pitäisi erottaa tyttö ja kieltää häntä tulemasta työmaalle. Mutta ajattelin hänen puhuvan miehille. Olisi vain taaskin syntynyt turhaa suunsoittoa. Samasta syystä jätin puhumatta miehilli itselleen. Jätin sanomatta, koska luotin heihin. Olin laskenut tytön suojaksi sen, että tällaisessa joukossa yleensä aina on joku, joka nousisi ja estäisi, jos joku siinä menee mahdottomuuksiin. Näin itse myöhemmin aivan omin silmin, että kukaan ei tehnyt sitä. Tyttö jätettiin omituisen häveliäästi viettelijän käsiin. Aivan kuin kaikki olisivat tapausta ujostelleet. Aivan kuin he päinvastoin olisivat tahtoneet vetää vähän hitaammin sivummalle vetäytyvän toverinsa hihasta mukaan: >>Mitäs siihen jäät tuijottamaan, tu pois. Kai sä nyt ennenkin olet nussittavan nähty>>. – Ensimmäinen viettely tapahtui huoneessa, jossa oli kokoajan läsnä useita miehiä, pölyisellä, likaisella lattialla, ruokailuparakin perällä.

Myönnän, että olin itsekin paikalla tuona hetkenä. Olen valmis tässä myöntämään – ja esittämättä sitä millään tavalla puolusteluna omalle menettelylleni – myös erään luonteenpiirteeni, joka ehkä ei ole normaali, vaan onkin kukaties omituisuus. Seisoin siinä mitä kiihkeimmän kiinnostuksen halvaannuttamana nähdäkseni kuinka ihmiset käyttäytyivät. Ei tyttö ja viettelijä, vaan muut, miehet. Muuta minulla ei ole sanottavana. – Seuraavana talvena ollessaan vielä toisella luokalla kansalaiskoulussa tyttö synnytti lapsen. Hän oli hyvästä perheestä ja lapsi otettiin siihen omaksi. Ensimmäinen viettelijä oli mitätön joutava miehen rahjus, jo oikeastaan vanha, resuinen, likainen, kasvoiltaan ruma, varreltaan pienenläntä. Tätäkin asiaa ihmettelin vähän. En olisi ihmetellyt, jos viettelijä olisi ollut nuori ja kaunis, samanlainen kuin tyttö itsekin oli. Mutta ehkä tyttö oli niin ladattu tällä asialla, että hänen täytyi päästä siitä. Äijä taas oli hyvin aistillinen mies ja siinä suhteessa aktiivinen. Se näkyi hänestä. Oli aivan kuin hän olisi ollut kauttaaltaan rasvassa. Hänellä oli itsellään vaimo ja jo aikuisia lapsia ja lähistöllä pieni tölli. En halua antaa sitä kuvaa, että hän välttämättä olisi ollut lapsen isä.  Ajatus on tietenkin ensimmäisenä tai päällimmäisenä. Mutta tässä tapauksessa se ei ole ainoa.

Vähitellen tein käsitykseni näistä ihmisistä valmiiksi. Koko aikana se ei sen jälkeen ainakaan pääpiirteiltään muuttunut. – Sitten jouduin tarkistamaan sitä tilanteessa jossa joko koko työmaa tai oma henkeni, kukaties monien miestenkin, oli sen varassa, oliko tämä käsitykseni oikea. – He olivat aivan yksinkertaisesti sivistymätöntä väkeä, oppimattomia, tietämättömiä (nämä ne juuri kaikki asiat tietävät), elämässään takapajulle jääneitä ja sen vuoksi köyhiä, puutteen tylsistyttämiä syrjäisen seudun ihmisiä, joita käsitykseni mukaan mikään syvällinen ei liikuttanut. Myöskään siitä sydämen hyvyydestä, joka köyhän ihmisen kuvaan liitetään kuin postimerkki, en ollut varma. Tämä ei ole tuon mahdollisuuden kieltämistä. – Sikäli kuin olen ollut mukana muualla, tämä sama pitää paikkansa kaikkia työmaita ja köyhälistöjä myöten yli maan.

Toisen rakennusvuoden keväällä meillä oli saksalaisen sähkötehtaan insinöörejä valvomassa turbiinihuoneen valua. Heitä oli kaksi, toinen oli vanhempi, tehtaan vastaava insinööri. Toinen oli nuori mustatukkainen mies. Hän oli insinöörioppilas. Hänen tehtäviinsä kuului myös työmaan yleistä kuntoa koskevien huomautusten tekeminen, jos aihetta sellaiseen oli. Ainahan meillä oli hankaluuksia, niin kuin olen jo sanonut. Pahinta hallaa teki politiikka, joka oli pesiytynyt köyhälle paikkakunnalle jo ennen kuin me tulimme, ja työmaan ulkopuoliset, kauempaa tulleet toivat vain lisää tätä kovin tarttuvaa tautia. Se oli heti alusta alkaen vitsauksena työmaallakin. Kaiken aikaa meillä oli joutavaa hankausta vain hankauksen itsensä vuoksi. Eikö nuori saksalaispoika sitten mitään huomannut, sitä en tiedä. Hän teki työmaa päiväkirjaan yhden ainoan huomautuksen – ja sen suomenkielellä. Hän tarkoittaa tässä hissillä karkeita lankkuportaita, jotka kiersivät tavarannosturitornia ja joita myöten kiivettiin ylös tai alas. Eräässä kohden oli kaiteessa puukolla tehtyjä tuttuja viilloksia. – Hisisä on vitu, kuului hänen huomautuksensa työmaapäiväkirjassa.

Muodostui kukaties suosituimmaksi vitsiksi koko rakennusvaiheen aikana, kun kerroin sen miehille. Todellinen menestys siitä tuli. Se levisi kuin valkea. Siitä tuli tervehdys, joka merkitsi kaikkea: huomenta, päivät vaan, terve, yötä taas, jne. No, mitäs kuuluu? joku kysyy toiselta. Mitäs minulle, hisisä on vitu. Kun satoi ja mies katsoi parakin ikkunasta ennen kuin meni sekaan, hänen mielestään ”hisisä oli vitu”. Ihmettelin miten paljon sillä saattoi ilmaista ja näiden ihmisten tavatonta kykyä ja kekseliäisyyttä sen käytössä sekä heidän pirullisen terävää huumoriaan. Sillä mistään ymmärtämättömän saksalaispojan pilkkaahan tämä kaikki tosiasiassa oli. Tapaus sattui varhain keväällä, kevättalvella mutta vielä myöhään kesällä muistan sen olleen syvimmän ystävyyden tunnuksena aina, milloin työmaalla ratkettiin juopottelemaan ja skoolattiin. Usein juopottelu tapahtui juuri siellä, ruokalaparakissa, ja siitä oli suuria hankaluuksia työmaan hoitamisessa. Olen tästä jo maininnut. – Mutta ette voi ottaa työmieheltä pois hänen pulloaan. Se on mahdotonta. Lapsuudesta asti hänelle on opetettu, että pojasta tulee lopullisesti mies silloin kun hän pystyy ryyppäämään viinaa. Tämä voi tuntua karkealta käsitykseltä. Mutta se on hyvin todellinen. Että mies ja viina kuuluvat yhteen, se on tälle ihmiselle (myös hänen naiselleen, vaikka tämä kuinka vihaisi viinaa) mitä syvin tietoisuus läpi hänen elämänsä. Ei voi ottaa tältä ihmiseltä pois hänen pulloaan riisumalla samalla häneltä hänen miehuuttaan, aivan kuin riisuisi hänen housunsa, nujertamatta sitä käsitystä, että hän on mies ja kykenee itse huolehtimaan itsestään ja asioistaan. Vieläpä niin, että mitä vähäisemmästä miehestä on kysymys, sitä kipeämpi tässä tehty loukkaus on. Vain poliisi voi tehdä sen, koska hän on yleisesti hyväksytyn tiedon mukaan paska, ja sitä paitsi edustaa lakia ja esivaltaa, joten hänen tekonsa on siten vailla henkilökohtaisuuksia.