Kirjoitettu

Salman Rushdie – omaelämänkerrassaan Joseph Anton

Pakistanilaisen Sajjad Gulin ohjaama filmi Internationla Gorillay (Kansainväliset sissit) kertoi joukosta paikallisia sankareita – sitä lajia, jota myöhemmän ajan kielenkäytössä olisi nimitetty jihadisteiksi tai terroristeiksi – jotka vannoivat löytävänsä ja tappavansa kirjailijan nimeltä Salman Rushdie. Filmin juoni oli punottu Rushdien etsinnän ympärille, ja hänen kuolemansa oli sen versio onnellisesta lopusta.

Itse Rushdiesta oli filmissä tehty jatkuvasti pulloa kalisteleva juoppo ja sadisti. Hän asusti hyvin suuresti palatsia muistuttavassa talossa paikassa, joka hyvin suuresti muistutti jotakin Filippiinien saarta (kaikilla kirjailijoilla oli ilmeisesti tämän luokan kakkosasunto), häntä suojeli hyvin suuresti Israelin armeijaa muistuttava porukka (oletettavasti Israel tarjosi tällaisen palvelun kaikille kirjailijoille) ja hän vehkeili tuhotakseen Pakistanin pirullisella tavalla, perustamalla diskoteekkeja ja uhkapeliluolia tuohon puhtaaseen ja hyveelliseen maahan, mikä oli niin katala juoni, että kuolema olisi hänelle liian lempeä rangaistus, kuten Britannian muslimien ”johtaja” Iqbal Sacranie olisi saattanut sanoa. Rushdie oli aina sonnustautunut erilaisiin karmivan värisiin safaripukuihin – sinooperinpunaisiin, viininpunaisiin tai kirsikanpunaisiin – ja aina kun kamera osui tähän häijyyn henkilöön, se poikkeuksetta aloitti jaloista ja panoroi sitten verkkaisen uhkaavasti ylös kasvoihin. Joten safaripuvut saivat runsaasti ruutuaikaa, ja kun hän näki filmi videolta, tuo muodillinen häpäisy loukkasi häntä syvästi. Jotenkin merkillisen tyydyttävältä tuntui kuitenkin lukea filmin eräästä seurauksesta Pakistanissa: elokuva yleisö alkoi niin suuresti vihata ”Rushdieta”, että tämä joutui menemään maanalle.

Eräässä filmin vaiheessa Israelin armeija nappasi yhden tästä kansainvälisen gorillayn joukosta ja sitoi tämän onnettoman raukan Filippiiniläispalatsin hedelmätarhan puuhun, jotta Rushdie saisi toteuttaa kuvottavat halunsa. Kun Rushdie oli naukkaillut kyllikseen pullostaan ja ruoskinut terroristiparan pahemman kerran, tyydyttänyt saastaisen väkivaltaiset viettinsä nuoren miehen ruumiiseen, hän luovutti viattoman salamurhaajakandidaatin Israelin sotilaille ja lausui filmin ainoan todella hupaisen repliikin. Viekää se pois, hän julisti ja lukekaa sille Saatanallisia säkeitä läpi yön! No tuo ihmisrukka tietysti luhistui tyystin. Ei sitä, mitä hyvänsä kunhan ei sitä, hän vollotti, kun israelilaiset raahasivat hänet pois. Filmin lopussa Rushdie tosiaan sai surmansa, mutta syypäitä eivät olleet kansainväliset gorillayt, vaan itse Sana, kun kolme taivaalta leijuvaa kookasta Koraania lähetti salamansa, jotka polttivat hirviön tuhkaksi. Kaikkivaltiaan Kirjan henkilökohtainen kärvennys: siinä oli jotain arvokasta.

Britannian elokuvalautakunta epäsi International Gorillayn esitysluvan 22. heinäkuuta 1990 sillä varsin itsestään selvällä perusteella, että se oli herjaava (ja koska lautakunta pelkäsi, että jos se antaisi esitysluvan ja oikea Rushdie nostaisi kunnianloukkausjutun, myös lautakuntaa syytettäisiin osallisuudesta ja siltä vaadittaisiin korvauksia). Tämä saattoi oikean Rushdien hieman pulmalliseen tilanteeseen. Hän taisteli sananvapauden puolesta, mutta nyt häntä puolustettiin sensuurilla. Toisaalta filmi oli törkyinen tekele. Lopulta hän laati elokuvalautakunnalle kirjeen, jossa hän luopui virallisesti kanneoikeudestaan, vakuutti lautakunnalle, ettei hän nostaisi syytteitä sen enempää filmintekijää kuin itse lautakuntaa vastaan eikä halunnut sensuurin kyseenalaista suojaa. Filmi pitäisi esittää, jotta kaikki näkisivät millaista vääristä ja kelvotonta roskaa se oli. Hänen väliintulonsa suoranaisena seurauksena lautakunta äänesti 17. elokuuta yksimielisesti filmin vapauttamisen puolesta, minkä jälkeen se kaikista tuottajansa promootioponnisteluista huolimatta upposi saman tien jälkiä jättämättä, koska se oli mätä filmi, ja siitä huolimatta, mitä sen potentiaaliset katsojat ehkä ajattelivat ”Rushdiesta” tai jopa Rushdiesta, he olivat liian viisaita haaskatakseen rahojaan tuohon karmeaan tekeleeseen. Tämä oli hänelle hyvä muistutus sananvapauden merkityksestä, siitä periaatteesta, että oli parempi sallia kaikkein tuomittavimmatkin mielipiteet kuin lakaista ne maton alle, parempi julkisesti haastaa ja ehkä pilkata jotakin vastenmielistä kuin suoda sillä kielletyn hohto, ja luottaa siihen, että ihmiset yleensä osasivat erottaa hyvän huonosta. Jos International Gorillay olisi kielletty, siitä olisi tullut kuumaakin kuumempi video, jota Bradfordin ja Whitechapelin nuoret muslimimiehet olisivat kokoontuneet katselemaan suljettujen verhojen takana ja riemuitsemaan uskonluopion kärventämisestä. Julkisuudessa, markkinavoimien arvioitavana se lakastui kuin vampyyri auringonvalossa ja katosi jäljettömiin.