Kirjoitettu

Satu Jalkasienestä

Jalka ja sieni
Satu Jalkasienestä

Sain jalkasienen ja vaimoni neuvoi minua menemään apteekkiin ostamaan Lamisilia. Olin huonolla tuulella, koska olimme riidelleet jostain turhanpäiväisestä asiasta enkä voinut antaa hänelle periksi niin helpolla. Yritin keksiä tekosyitä olla ostamatta Lamisilia, mutta minun oli vaikea keskittyä, koska jouduin tuon tuostakin raapimaan varpaitani. Raapimisesta syntyvä tunne oli suorastaan orgastinen, joten päätin pitää jalkasieneni, ja niin kuin tällaisissa tilanteissa usein käy, aloin punomaan suunnitelmia, jotka tähtäsivät maailman herruuteen.

Seuraavaan lauantaihin mennessä olin perustanut Suomen jalkasienestäjien yhdistyksen, jolle olin avannut Facebook sivut ja Twitter tilin, sekä järjestänyt mielenosoituksen Senaatintorille, jonne oli saapunut ainakin pari sataa jalkasienten asiasta kiinnostunutta. Kerroin paikallaolijoille, että me olemme hyviä ja ne ovat pahoja ja että me olimme oikeassa ja ne olivat väärässä. Väkijoukosta kuului hyväksyvää mölinää. Sanoin, että nyt saa riittää ja mielenosoittajat huusivat kuorossa mukanani, että niin saakin perkele! Senaatintorilta mielenosoitus lähti marssimaan kohti Eduskuntataloa, jossa aioimme jättää adressimme sosiaali- ja terveys ministerille. Pikkupakkasesta ja hyytävästä viimasta huolimatta kävelimme koko matkan pelkissä varvastossuissa näyttääksemme niille, että meitä ei lannisteta. Eduskuntatalolla tapasimme ministerin, joka osoittautui joksikin Persu ämmäksi. Suhtauduin häneen avoimen ylimielisesti, annoin adressin kättelemättä ja käänsi nopeasti selkäni ministerille. Ministeri ei osannut aluksi suhtautua avoimeen halveksuntaani vaan hieroskeli hetken käsiään, kunnes lähti niskojaan nakellen ylös Eduskuntatalon portaita. Lopuksi pidin puheen innostuneelle väkijoukolle, joka heitteli minua kengillä, varvastossuilla ja Lamisil purkeilla perillepääsymme kunniaksi.

Mutta sitten kaikki lähti jotenkin kummalliseen suuntaan.
Matkalla kotiin tulimme pahoinpidelleeksi ostoskeskuksen vartijan, tilanne yksinkertaisesti eskaloitui. Hän sanoi jotain ja me kuulimme sen väärin. Sellaista sattuu, turha siitä on tehdä sen suurempaa numeroa. Lehdissä puhuttiin ”kärhämästä” ja ”välienselvittelystä”, minua miellytti varsinkin ensimmäinen termi, koska se kuulosti niin poikamaisen viattomalta, vaikka vartija menetti paljon verta ja ilmeisesti toisen silmänsäkin. Tuntomerkkejämme ei annettu julkisuuteen, mutta paikalla olleita kehotettiin ottamaan yhteyttä poliisiin. Seuraavana päivänä aloimme kivittämään ambulansseja. Poliisi tuli paikalle ja kivitimme heitäkin, joillakin meistä oli Molotovin koktaileja, mutta niitä ei saatu ponnisteluista huolimatta syttymään. Olimme kuitenkin vielä tottumattomia tällaisissa asioissa. Lehdet vaikenivat asiasta ja sen taustoista. Puhuttiin ”sattumuksista” tai että siinä ja siinä lähiössä oli ollut levoton yö. Myös sana ”nuoriso” toistui kirjoituksissa usein.

Perustimme suljetun Facebook ryhmän, jossa lähetimme toisillemme viestejä ja YouTube klippejä humalaisista venäläisistä. Toiset käyttivät salaa Lamisilia ja olivat vain raapivinaan. Rahoitimme toimintaamme pääasiallisesti huumekaupalla, josta tuli monille itse oma tarkoituksensa. Mitä siihen nyt voi sanoa? Liha on heikkoa. Osa meistä lähti politiikkaan. Meistä pidettiin koska meillä ei ollut kykyä itse reflektioon, mutta pukeuduimme aina tyylikkäästi. Aloimme keksiä vihollisia, joita ei ollut olemassa. Hyökkäsimme voimakkaasti Keskustapuolueen vasemmistosiipeä vastaan. Väitimme, että sitä johtaa Mauri Pekkarinen yhdessä Antti Lindtmanin kanssa ja että he vehkeilevät päämme menoksi. Yritimme häpäistä Lindtmanin ja Pekkarisen tekemällä elokuvan heidän suhteestaan, mutta se vesittyi pääosan esittäjien riitaannuttua keskenään. Myös ohjaustyö oli harrastelijamaista ja lopulta perustamamme tuotantoyhtiö ajautui konkurssiin. Jouduimme palkkaamaan asianajajan välttelemään velkojia.

Säästyimme kunnianloukkaussyytteiltä, kun uhkasimme tappaa Maurin ja Antin ja lähetimme heidän koteihinsa kuvia kuolleista lapsista. Media vaikeni asiasta, koska se koostui pääosin hurskastelijoista. Saimme vasta myöhemmin tietää, että Lindtman oli demari. Tarkoituksemme olivat kuitenkin hyvät, joten vahinkoa pidettiin yleisesti ottaen vähäisenä.

Kesällä järjestimme uuden mielenosoituksen, jossa hyökkäsimme poliisiasemalle. Menetimme hyökkäyksessä kaksi miestä heroiinin yliannostukseen. Heidät haudattiin marttyyreina, kokoonnuimme kadulle ja aloimme huutamaan iskulauseita, jotkut viiltelivätkin itseään. Arkut hävisivät alkuillasta ja me päädyimme Hietaniemeen potkimaan hautakiviä. Illalla tapahtui myös raiskaus, mutta poliisi oli vaitonainen tapauksen yksityiskohdista. Paljolti siksi, että se ei ollut niistä perillä.

Liikkeeni sai yhä enemmän kannatusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Sen sisälle alkoi muodostua kuppikuntia, jotka kiistelivät jalkasienten asemasta sekä Suomessa, että Euroopassa. Yhtä mieltä oltiin lähinnä siitä, että jalkasienet kuuluvat Eurooppaan. Mutta siihen yksimielisyys loppuikin. Toiset kannattivat suoraa toimintaa ja toiset rauhallista rinnakkaiseloa. Toisten mielestä jalkasienissä oli jotain erityistä, jota muissa sienissä ei ollut, maltillisemmat taas pitivät jalkasientä vain sienenä sienten joukossa. Heidät leimattiin kuitenkin homoseksuaaleiksi ja ryhmä marginalisoitui.

Mielenosoituksia apteekkeja ja Lamisilia vastaan järjestettiin kaikkialla Euroopassa ja levottomuuksissa kuoli ja loukkaantui useita ihmisiä. Apteekkeja boikotoitiin ja niitä vastaan tehtiin polttopullo iskuja. Apteekkien työntekijöitä ja heidän perheitään myös uhkailtiin ja moni liike joutui lopettamaan toimintansa. Lopulta apteekkareiden yhdistys lupasi vetää Lamisilin markkinoilta, mutta lohdutti valinnanvapauden puolustajia sillä, että tehtaat möisivät Lamisilia edelleen verkkokaupoissaan. Poliitikot olivat tyytyväisiä kompromissiin ja hokemaksi muodostuikin, että valinnanvapaus ei voi tarkoittaa vapautta valita mitä tahansa. Vaan valinnanvapauteen liittyi myös vastuu.

Meille tarjottiin myös omia uimahallivuoroja, joita olimme vaatineet alusta saakka. Emme suostuneet pitämään uimahallin tarjoamia sandaaleja jaloissamme niin kuin oli ehdotettu, koska koimme sen alentavana. Lopulta torjuimme tarjouksen omista vuoroista ja ehdotimme kompromissia, jossa uimahallit tarjoaisivat ilmaiset sandaalit kaikille jalkasienettömille. Ehdotus meni lopulta läpi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Käytimme väkivaltaa varsin säästeliäästi, koska se ei näyttänyt olevan tarpeen.

Taiteilijat ja intellektuellit ottivat rohkeasti kantaa. Juttuja tehtiin Vladimir Putinin trolleista, nousevasta ja laskevasta nationalismista, Katollisesta ja katottomasta kirkosta, Mannerheimista homona, Mannerheimista neekerinä, Mannerheimistä kentaurina ja Mannerheimistä Ronald McDonaldina. Veistettiin patsaita, jotka esittivät neitsyt Mariaa imemässä Ronald McDonaldin munaa, neitsyt Mariaa imemässä Ronald McDonaldiksi pukeutuneen Jeesuksen munaa ja lopulta pelkkiä Ronald McDonaldeja imemässä toisiaan. Syytimme taiteilijoita rasismista ja saimme heidät matelemaan edessämme. Toimintamme alkoikin herättää keskustelua, jonka lopputuloksena Smurffit vedettiin pois televisiosta.

Tilanne oli kaikille osapuolille hyvin kiusallinen.

Sitten ihmiset kyllästyivät ja menivät koteihinsa lepäämään. Loppujen lopuksi kaikki halusivat, että asiat olisivat niin kuin asiat tavallisesti ovat. Tajusin että vallan saavat ne, jotka uskaltavat sen ottaa ja avasin pitkään piilossa pysyneen keskustelun ensimmäisen yön oikeudesta. Ehdotus sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta yleisesti ottaen minun katsottiin ravistelevan vanhoja ennakkoluuloja.

Lopulta heräsin omasta sängystäni, olin nukkunut villasukat jalassa ja olin yltä päältä hiessä. Menin kylpyhuoneeseen ja tarkistin huolellisesti varpaanvälini. Jalkasieni oli poissa. Kaikki oli ollut pelkkää unta. Kello oli kuusi aamulla, menin keittiöön keittämään kahvia ja katselin heijastustani pimeästä ikkunasta. Ulkona satoi lunta ja vaimoni heräisi pian.
Oli taas aika kohdata typerä todellisuus.

 

Kirjoittanut Tapio Holopainen