Kirjoitettu

Tarina HIFK faneista

hifk-fanit

Tarina HIFK faneista

 

Siellä mistä isä oli kotoisin kaikki kannattivat HIFK:ta. Asia vain oli niin, eikä kukaan ajatellut että se voisi toisinkaan olla. Isäni kertoi, että ajattelemista paheksuttiin muutenkin, eikä siihen kannustettu. Ajattelemista varten oli rakennettu jäähallit, joissa kaikki voivat ajatella samalla tavalla. Sanottiin, että samalla tavalla ajatteleminen oli paljon tehokkaampaa kuin eri tavalla ajatteleminen. Ja kaikki uskoivat sen. Isäni oli joutunut jättämään kotinsa ja muuttanut pois Helsingistä Rovaniemellä, kun Helsinki oli muuttunut mahdottomaksi paikaksi asua. Isä yritti kovasti sopeutua uuteen kotiinsa, mutta pysyi sydämessään HIFK:n kannattajana elämänsä loppuun saakka.

Minunkin oli vaikea elää Rovaniemellä, vaikka olin syntynyt siellä. Koulukuraattori puhui nuoruuden paineista, tytöistä ja sen sellaisesta, mutta ei kyse siitä ollut. Ei se kuraattorin ämmä minua ymmärtänyt enkä minä sille halunnut puhua tai uskoutua. Ei minusta tuntunut siltä, että puhuminen tai uskoutuminen ylipäätään olisivat sellaisia asioita, joista minulle olisi hyötyä. Nekin tuntuivat minusta vierailta asioilta, sellaisilta jotka kuuluivat joillekin muille mutteivat minulle.

Aikuiseksi kasvettuani ajelehdin yhteiskunnan marginaalissa, suoritin ammattitutkinnon, olin työharjoittelussa kelkkatehtaalla ja yhtenä talvena työskentelin lumenpudottajana. Harkitsin räppärin uraa, mutta en osannut laulaa enkä sanoittaa. Myöhemmin tajusin, että kyse oli syrjinnän mekanismeista. Siskoni teki tulkin hommia ja sai siitä hyvän korvauksen. Minä en tuntenut kuuluvani mihinkään, kunnes eräänä päivänä tapasin toisia HIFK faneja kaupungilla. He jakoivat lappusia, joissa kerrottiin Pertti Lehtosesta, Sakari Lindforssista, Pentti Matikaisesta ja heidän kuolemattomasta perinnöstään. Minä jäin kuuntelemaan ja pian minulle selvisi, että kaikki ongelmani johtuivat Ropsin kannattajista. Kaikki oli muiden vika ja me HIFK fanit olimme parempia kuin muut. HIFK fanit eivät voineet sairastua AIDSiin eivätkä homouteen. Tai niin ainakin puhuttiin.

Kaikki tuo upposi minuun hyvin ja keräsin ympärilleni joukon, jonka kanssa pahoinpitelimme ihmisiä kaupungilla. Pidin pahoinpitelemisestä, koska olin huono ihminen. Käytimme HIFK lippalakkeja, jotta meidät tunnistettaisiin. Naisillemme puimme isot HIFK pelipaidat ja haukuimme heitä huoriksi, jos he eivät paitoja pitäneet. Sisareni itsenäisyys satutti miehistä itsetuntoani, ja lähetin hänet serkkuni saattamana Helsinkiin oppimaan kulttuuria. Myöhemmin kävi ilmi, että serkkuni tunkeutui sisareni hyttiin näiden matkatessa etelään. Häät pidettiin nopeasti ja kaikki olivat tyytyväisiä, vaikka paheksuinkin siskoni leväperäistä käytöstä. Ensimmäinen lapsi oli sokea ja annoimme ymmärtää, että se johtui siskoni siveettömyydestä. Itse kävin silloin tällöin huorissa, mutta en ajatellut asiaa sen enempää.

Perustimme jääkiekkojoukkueen Rovaniemelle ja aloimme kannattamaan sitä. Lippalakista ja pelipaidoista tuli tunnuksemme. Erityisen tarkkoja olimme naisten paitojen käytöstä. Iltaisin hakeuduimme yksin kaupungilla liikkuvien naisten seuraan. Useimmiten naiset halusivatkin sitä, vaikka poliisille he kertoivat toisen version tapahtuneesta. Ropsin kannattajat olivat ihmeissään. Aluksi pelästyimme ja ajattelimme menneemme liian pitkälle, mutta sitten lehdessä kirjoitettiin, että minä olen tässä se uhri. Emme ymmärtäneet täysin heidän logiikkaansa, mutta emme halunneet nostaa melua asiasta.

Joskus meitä haastateltiin lehtiin ja televisioon. Syytimme Ropsin kannattajia maailman ongelmista ja toimittajat olivat kanssamme samaa mieltä. Jos toimittajat eivät olleet kanssamme samaa mieltä, pahoinpitelimme heitä ja heidän ystäviään. Yleensä meitä edusti televisiossa joku nainen, jolla oli HIFK paita päällä. Toimittajat puhuivat maltillisten HIFK fanien enemmistöstä ja vieraana oleva nainen nyökytteli. Pelästyimme ensin, mutta sitten tajusimme että he pistelivät vain omiaan.

Aloimme järjestää jääkiekko-otteluita jäähallissa, johon saimme tuhat päisen yleisön. Kaikilla oli HIFK:n pelipaidat ja lippikset, poltimme myös soihtuja ja nostatimme yhteishenkeä laulamalla innostavia lauluja, juomalla Koffia ja olemalla humalassa.

Monet meistä hakivat töitä, mutta tulivat syrjityksi koska eivät osanneet mitään. Itse sain työpaikan kaupassa, mutta minut irtisanottiin kun en suostunut riisumaan lippalakkiani. En myöskään ollut kovin ahkera ja myöhästelin usein. Samasta syystä anoin myös vapautusta armeijasta. Naiset kokivat vielä voimakkaampaa syrjintää. Lippalakki oli monissa työpaikoissa ok, mutta hotellit, kaupat ja sairaalat eivät halunneet palkata HIFK paitaisia naisia. Naiset selittivät, että paita oli osa heidän identiteettiään ja sen riisuminen oli sama kuin leikkaisi itsestään palan. ”Ethän sinäkään menisi ilman housuja töihin”, naiset sanoivat, ja kaupungin terävimmät aivot nyökyttelivät miettiväisenä. Kuulimme että Jyväskylässä ja Oulussa poliisit saavat käyttää HIFK lippalakkeja osana virka-asuaan. Se oli meistä edistystä ja toivoimme edistyksen saavuttavan jonain päivänä Rovaniemenkin.

Onneksi toimittajat ymmärsivät, eikä meidän tarvinnut pahoinpidellä heitä ja heidän ystäviään. Yksi toimitus ei ymmärtänyt, ja murhasimme sen henkilökunnan. Sen jälkeen muut toimittajat ymmärsivät entistä paremmin. Yleinen mielipide Lapin yliopiston tutkijoiden keskuudessa oli, että todellisia uhreja tässä olimme me. Tutkijat painottivat sanaa tendenssi. Emme ymmärtäneet miksi, mutta päätimme liittoutua. Yksi meistä pääsi yliopiston tutkimusprojektiin mukaan ja onnistui kavaltamaan huomattavan summan rahaa. Järjestimme rahoilla fanitapaamisia ja kävimme kylpylässä. Ystäväni kontrolloimaton masturbointi herätti pahennusta, mutta itse asia lakaistiin melko nopeasti maton alle.

Lopulta yliopisto julkaisi kauan odotetun selvityksen, jonka mukaan HIFK fanius ei poikennut mitenkään oleellisesti Ropsin kannattamisesta. Molemmat olivat joukkuelajeja, joita pelattiin kentällä ja molemmilla oli oma kannattajakuntansa. Paljon jätettiin tutkimuksessa sanomatta, mikä oli mielestämme oikein. Suurimmaksi osaksi tutkimuksessa puhuttiin paidoista ja lippahatuista. Niiden värimaailmaa pidettiin yleisesti ottaen rikkaana. Sana koheesio alkoi yleistyä keskusteluissa, mutta kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota.

Juna-asemalle saapui lisää HIFK faneja Helsingistä. Rops fanit antoivat heille ruokaa ja majoittivat heidät. Me jaoimme asemalla paitoja ja lippiksiä ja neuvoimme uusia tulokkaita pahoinpitelemään Ropsin kannattajia ja käyttäytymään uhkaavasti, jos nämä eivät tottele. Valistimme tulijoita myös sukupuolielämään liittyvissä asioissa, kuten yliopiston selvitys oli suositellut.

Lopulta jouduin armeijaan. Sain luvan käyttää lippalakkia, joka mahtui kypärän alle. Armeija aika oli minulle vaikeaa, koska olin luonteeltani heittiö. Minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä mitään, koska koheesio oli alkanut voimistaa tendenssiä. Tai niin minulle ainakin sanottiin.

Armeijassa huomasin olevani biseksuaali, joka oli toisaalta helpotus ja toisaalta taakka. Lopulta minut vapautettiin palveluksesta ja menin serkkuni kanssa naimisiin. Pää oli kuitenkin saatu auki ja seuraavan vuoden aikana saimme kaksi upseeria erotettua palveluksesta. Syytteet olivat suurelta osin tekaistuja, mutta emme uskoneet sillä olevan merkitystä. Heidät korvattiin omilla miehillämme, jotka osasivat esiintyä miellyttävästi. Media näytteli asiassa ratkaisevaa roolia, sillä se onnistui kääntämään tilanteen päälaelleen.

Helsingistä saapui Jokereiden kannattajia. Vihasimme heitä ja ajoittain oli tappeluita. Yleensä uutisissa käytettiin termiä käsikähmä. Jotkut meistä alkoivat kannattaa Ropsia ja käyttää Ropsin pelipaitoja. Uusropsilaisiin oli vaikea suhtautua ja pohdimme tulisiko heitäkin pahoinpidellä? Kannatin ehdotusta, sillä pahoinpiteleminen oli minusta mukavaa. Asia jätettiin kuitenkin lepäämään. Luotimme tendenssiin.

Määrämme kasvaessa esitimme, että jalkapalloa voisi pelata myös mailoilla. Ehdotusta vastustettiin raivokkaasti, mutta papit halusivat keskustella asiasta. Heidän mielestään oli tärkeää ylläpitää dialogia. Sitä Jeesuskin ylläpiti.

Televisiossa haastateltiin taiteilijoita, jotka kertoivat miltä heistä itsestään tuntuu. Vaikeaa oli kuulemma ollut, mutta nyt ajat olivat muuttumassa.

 

Kirjoittanut

 

Tapio Holopainen