Kirjoitettu

Tendenssi

tendenssi-kuva

Tendenssi

Oli maanantai-ilta ja istuin hämyisessä baarissa ystäväni kanssa. Paikalla oli kourallinen asiakkaita, jotka tuijottelivat juomiinsa ja keskustelivat hillityin äänenpainoin. Baarin taaimmaisella seinustalla sijaitsi pieni lava, jossa keski-ikäinen tummaan iltapukuun pukeutunut naislaulaja lauloi karhealla äänellä vanhaa rakkaudesta kertovaa balladia.  – ”Oon lesbo vaan”, nainen valitti haikealla äänellä. Sävelet lipuivat ravintolassa kuin tumma virta ja toivat mieleen kuvia kauan sitten menetetystä rakkaudesta. Rakkaudesta, joka jäi vain lupaukseksi eikä koskaan saanut täyttymystään.

Minä: – Eliitti on jättänyt meidät. Ystävä: – Niin, jäljellä on vain tendenssi, johon on lähes mahdotonta tarttua. Otin ryypyn lasistani ja sytytin tupakan. Baarimikko tuli ripeästi paikalle ja ennen kuin ehdin kysyä tuhkakuppia, hän nappasi savukkeen kädestäni ja tumppasi sen vihaisesti kengän pohjaansa. – Missään ei saa enää polttaa, ystäväni sanoi. Se on edistystä, yhä useampien asioiden kieltäminen. Katsoimme ulos sateiselle kadulle ja otimme ryypyt laseistamme.

Minä: – Uusi aatelisto nousee. Ystävä: – Meidän on myöhäistä liittyä siihen. Minä: – Olemme olleet väärässä liian pitkään. Ystävä: – Hyvä puoli on se, että kukaan ei kiinnitä meihin huomiota. Minä: – Emme ole mitään kun, viiteryhmämme poistetaan. Ystävä: Globaali eliitti hylkää kansallisuusaatteen. Työväki on liian kallista ja uudistukset liian vaikeita. Minä: – Uusi kansa? Ystävä: – Sitä ei tule. Sekin on liian kallis, sekin passivoituu ja sekin ohitetaan. Lopulta koneet tekevät kaiken. Populistit ovat ainoa toivomme. Minä: – Ongelma on se, että he ovat populisteja. Ystävä: – Miten se ilmenee? Minä: – Se on merkityksetöntä. Oleellista on, että he ovat populisteja. Eliitti on mennyt jo. Sen viiteryhmä on menestys. Oikea maku, käytös, englannin kieli, lomat oikeissa paikoissa, oikeat asenteet ja ihanteet. Me kaiken huipulla, Me eksoottisissa ravintoloissa, Me tekemässä päätöksiä, Me vastaamassa haasteisiin, Me start up yrittäjinä, Me dynaamisina, Me suvaitsevina, Me kansainvälisinä. Ystävä: – Olet oppinut mies. Minä: – Opiskelin kahdeksan vuotta Turun yliopistossa huumoritieteiden laitoksella. Ystävä: – Kuulin että se lopetetaan, vaikka vastustus on ollut kovaa. Minä: – Laitos on tarpeeton. Yksimielisyys on jo saavutettu. Vastustus johtui siitä, että henkilökunta haluaisi tuntea kuuluvansa eliittiin, mutta tarvitsee sitä varten jonkin instituution. Ystävä: – Kaikista ei ole yrittäjiksi. Minä: – Pitäisi olla jotain jota yrittää.

Nainen lopetti laulamisen, astui alas lavalta ja hävisi takahuoneeseen jättäen jälkeensä ohuen savuvanan, joka syntyi naisen vasta sytyttämästä savukkeesta. Katselin lasissani sulavia jäitä ja mietin kuinka nopeasti aika kuluu. Ystäväni arvasi ajatukseni ja sanoi: – Eilen Ne heittelivät poliiseja tiiliskivillä. Nyt ne rakastavat globalisaatiota. Minä: – Eivät ne niitä kiviä heitelleet, olivat korkeintaan mukana, mutta lähinnä suhtautuivat siihen älykkään kriittisesti. Ystävä: – Siis globalisaatioon? Minä: – Niin, globalisaatioon. Ystävä: – Emme mitenkään pysy tendenssin perässä. Minä: – Onko se edes mahdollista? Ystävä: – Kyse on siitä, että tendenssi on toiminnassa. Ei ole mitään minkä perässä pysyä. On vain toiminta. Me olemme liian hitaita ja liian kiinni tässä kaikessa. – Niin, minä vastasin alistuneella äänellä.

Laulaja oli palannut ja kertoi rahisevalla äänellään, että aikoi seuraavaksi tulkita vanhaa klassikkoa. Jostain kuului vaimeita suosionosoituksia ja nainen alkoi laulaa karaoke raidan tahdissa. – ”Mä oon erityinen ja varsinkin mun tunteet on tosi erityisii, eikä jengi niinku tajuu sitä. Vitun homo jengi! Jee jee ja humppa, humppa…”

Minä: – Tila pienenee koko ajan. Kaaos lähenee, joten kontrollia sisäpuolella täytyy kiristää. Ystävä: – Syyllisiä tulee rangaista. Minä: – Aluksi lempeästi, sakkoja ja huomautuksia. Ystävä: – Parempi jos kaikki on epävirallista, toimijoiden itsensä tekemää. Tietyt palvelimet suljetaan, ei käskyjä eikä määräyksiä. Minä: -Vasta jos asiat menevät yli äyräiden. Ystävä: – Mutta silloinkin lempeästi. Annetaan ymmärtää, siirretään sivuun. Pelon pitää kuitenkin olla eliitin liittolainen. Minä: – Aseellinen kapina? Ystävä: – Ei vielä. Olemme kenties jo liian vanhoja. Minä: – Lakeja kiristetään, aseiden hankkimisesta tulee vaikeampaa. Ystävä: – Oleellista on hienovaraisuus, ihminen voi olla homo, mutta hänen täytyy olla tietynlainen homo. Poikkeava käytös pyritään yhdistämään mielenterveysongelmiin. Minä: – Joita hoidetaan lääkkeillä.

Olimme taas hetken hiljaa ja tilasimme uudet juomat, jotka olivat halventuneet 50 sentillä. Edellinen baarimikko oli korvattu kiinalaisella ja vanha versio oli siirtynyt asiakkaiden puolelle juomaan olutta ja turisemaan matalalla äänellä. Ulkona kolmen nuoren miehen joukko huusi toisilleen ja oli aloittamassa tappelua. Jätimme juomamme paikoilleen ja menimme ulos tupakalle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Ohi kulki kaksi afrikkalaismiestä, joiden kanssa yksi kolmikosta kävi puheisiin. Miehet katosivat pimeään porttikongiin, josta palattuaan kolmikko siirtyi läheisen aukion penkeille istumaan. Kohta rähiseminen lakkasi ja puiston suunnalta leijaili imelä hasiksen tuoksu. Vedimme tupakkaa vaitonaisina keuhkoihimme ja katselimme öisen kadun elämää.

Kolme ammattiyhdistysliikkeen aktiivia käveli ripein askelin ja sivuilleen vilkuilematta pitkin katua. Kaksi aktiiveista oli huonosti istuviin jakkupukuihin pukeutuneita keski-ikäisiä toimihenkilöitä ja kolmas oli tummaan hyvin istuvaan pukuun pukeutunut nuorimies. Naiset keskustelivat lastensa joulujuhlasta ja meidän kohdallamme jokainen kolmikosta katsoi tiukasti suoraan eteenpäin.

Minä: – Mistähän tuossa oli kyse? – Minulla on aavistukseni, ystäväni sanoi. Menimme takaisin sisään ja huomasimme, että kiinalainen baarimikko oli vaihdettu bangladeshilaiseen. Edellinen kyyppari seisoi konepokerin ääressä pyöritellen savuketta sormissaan. Ostimme jälleen uudet juomat, jotka olivat taas halvenneet 50 senttiä ja asetuimme paikoillemme ikkunan eteen. Ystävä: – On olemassa tietty minimitaso, jota huonommilla ehdoilla työnteko ei kannata. Minä: – Ja maksimitaso, joka työvoimasta voidaan korkeintaan maksaa. Ystävä: – Oleellista on, että minimitaso ei ole kaikille maailman ihmisille sama. Toisille tuota tasoa ei itseasiassa ole lainkaan olemassa. Minä: – Puhut nyt tendenssistä? Ystävä: – Niin, olemme ajautuneet siitä jo kovin kauaksi.

Istuimme hetken vaiti ja katsoimme ulos kadulle, jossa oli alkanut sataa. Poliisipartio hätisteli pilvenpolttajat puistosta röhnöttämästä ja siirtyi sitten mustien miesten luokse. – Miks kytät aina kyselee meidän papereita? miehet protestoivat samalla kun näyttivät poliisille henkilöpaperinsa. – Kaikki kunnossa, poliisit sanoivat konemaisesti antaessaan henkilöpaperit takaisin miehille. Bangladeshilainen baarimikko oli riisunut esiliinansa ja suuntasi ovelle päin. – Mihin sinä menet? kysyin ihmeissäni. – Moskeijaan, mies vastasi. – Kuka sinut korvasi? ystäväni kysyi. Toinen bangladeshilainen. Aloin sairastelemaan, joten minut siirrettiin syrjään. – Entä velat? – Niin olen velkaa 10000€ niille jotka minut tänne järjestivät. Se on Bangladeshissa uskomaton summa rahaa. – Sukulaisesi voivat joutua vaikeuksiin. – Niin he todennäköisesti joutuvatkin. Onneksi vaimoni on jo täällä. Moskeijan jälkeen voin ryöstää kioskin, uskon että rahat riittävät velkojille toistaiseksi. – Onnea matkaan. – Kiitos, sitä tarvitaan.

Ystävä: – Aiotko sinä vielä mennä töihin? Minä: – En. Koulutustani vastaavia töitä ei ole olemassa. Ystävä: – Onko niitä koskaan ollutkaan? Minä: – Ei tietenkään, ennen sillä ei ollut merkitystä. Koulutus takasi paikan keskiluokassa. Ystävä: – Ongelma on nähdäkseni se, että keskiluokka vajoaa koko ajan alemmaksi. – Niin, huokasin raskaasti. Joskus vielä koittaa sekin päivä, että meidän on pakko mennä töihin. Ystävä: – Rehellisesti sanoen olen odottanut tuota päivää jo vuosia. – Niin minäkin, mutta valitettavasti emme voi ryhtyä sitä pyytämäänkään. Ystävä: – Emme niin, mutta siinä onkin kyse jo toisesta tendenssistä.

 

Kirjoittanut

Tapio Holopainen