Kuuntele tarina

Poliisin saavuttua paikalle teatteri oli jo tyhjentynyt katsojista. Ensimmäiseksi paikalle osunut partio oli joutunut aulassa tulitaisteluun konepistoolilla varustautuneen miehen kanssa. Toinen poliiseista haavoittui kasvoihin ja kaulaan, mutta hänen parinsa onnistui ampumaan elokuvateatterissa riehuneen miehen kuoliaaksi. Kun kaikki oli ohi, ambulanssimiehet kantoivat pyssymiehen ulkona odottavaan ambulanssiin. Isokokoinen poliisi poltteli tupakkaa teatterin ulkopuolella katsellen kuinka hänen ampumaansa miestä vietiin pois. Paareilla makaavan  miehen kasvoilla oli edelleen päättäväinen ilme, aivan kuin jokin hänessä kuolisi hitaammin kuin miehen kylmenevä ruumis.

Idea

Ted ei ollut hänen oikea nimensä, mutta se oli nimi jota hän oli käyttänyt jo vuosikymmeniä käveltyään ulos toisena opiskelu vuonaan yliopiston biologian laitokselta. Ei Ted biologiaan ollut kyllästänyt, eikä tulisi koskaan kyllästymäänkään, sillä se oli hänen intohimonsa. Mutta yliopistoon hän oli kyllästynyt miltei heti astuttuaan sen raskaista paraatiovista 19 vuotiaana nuorukaisena. Hänestä ei kerta kaikkiaan ollut istumaan luennoilla ja kuuntelemaan kauan sitten keksittyjä viisauksia, jotka piti painaa mieleen ja kirjoittaa valkoiselle tenttipaperille todistaakseen että oli muka oppinutkin jotain. Loppujen lopuksi kyse oli vain toisten ideoiden opettelusta, jotka Tedin mielestä olivat korkeintaan ponnahduslauta hänen omille ideoilleen, mutta joiden pänttääminen sinänsä, noiden ideoiden itsensä vuoksi oli tuntunut hänestä alentavalta.

Niinpä Ted marssi ulos yliopistosta suureen New Yorkiin, joka oli tuohon aikaan, seitsemänkymmentäluvun lopulla törkyinen ja kaamean rikollisuuden riivaama kaupunki. Mutta kuitenkin se sama rahan ja vallan kaupunki, jossa villeimmistäkin unelmista saattoi tulla totta. Tedin unelmat eivät kuitenkaan aluksi toteutuneet, paljolti siksi että nuo unelmat eivät olleet vielä saaneet konkreettista muotoa. Ted halusi tulla suureksi biologiksi, mutta ei tiennyt miten. Ja koska hänen oli kuitenkin syötävä, ajelehti hän töistä toiseen työskennellen milloin taksinkuljettajana, milloin varastomiehenä, milloin myyjänä ja milloin minäkin. Kunnes eräänä päivänä hän meni töihin kaverinsa suosituksesta rakennuksille. Telineillä keikkuessaan Ted ymmärsi, että vaikka tavallisen työmiehen palkka ei rakennustyössä kummoinen ollutkaan, itse bisneksessä pyörivät miljardit, joista hänenkin kaltaisensa nuori mies saattoi päästä osaksi, jos vain osasi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Niinpä Ted perusti puolivuotta alalla työskenneltyään oman kattoihin erikoistuneen yrityksensä ja tunki mukaan verisesti kilpailulle alalle.

Alku ei ollut helppo ja Tedin piti rahoittaa firmansa aloittaminen järjestäytyneeltä rikollisuudelta lainaamillaan rahoilla, ja hänen tienestinsä valuivatkin ensimmäiset vuodet rikollisten taskuihin. Lopulta Ted sai hyvällä onnella ja pahoilla suhteilla hankittua itselleen rahakkaan alihankinta sopimuksen, jonka lopullinen maksaja oli New Yorkin kaupunki. Hänen firmansa sai kunnostettavakseen useiden surkeassa kunnossa olevien koulujen katot, jotka sijaitsivat pääosin köyhien mustien ja latinojen asuinalueilla. Ted tiesi, että koulujen kunnostus olisi niiden surkean ylläpidon takia loputon rahasampo, jota pidettäisiin poliittisista syistä yllä vaikka maailman tappiin saakka.

Seuraavat vuodet hän keikkuikin miestensä mukana uusimassa kaupungin koulujen vuotavia kattoja ja tehden samalla mukavasti rahaa, jonka hän sijoitti säännönmukaisesti vakavaraisina pitämiensä firmojen osakkeisiin.

Ted ei suinkaan unohtanut nuoruutensa biologian opintoja, vaan päinvastoin, rakennusbisnes oli vain keino hankkia rahaa todellisen tutkijan uran aloittamiseen. Uran, joka olisi vapaa yliopiston byrokratian kahleista ja toisten, jo ammoin eläneiden tutkijoiden totuuksien pänttäämisestä. Kolmekymppisenä Ted oli tienannut mielestään tarpeeksi ja myi yrityksensä kahdeksankymmentäluvun lopun nousukauden huumassa hyvään hintaan entiselle kilpailijalleen, joka oli jo pitkään havitellut Tedin kaupungin kanssa tekemiä rahakkaita sopimuksia.

Saamillaan rahoilla Ted hankki itselleen laboratorion ja pienen huoneiston kaupungin vähemmän hyvämaineiselta alueelta, jonka maineen tiesi kuitenkin parantuvan kaupungin tulevien kaavoitusprojektien myötä. Seuraavat kaksi vuosikymmentä Ted vietti laboratoriossaan tehden kokeita ja sekoitellen höyryäviä keitoksiaan, jotka saivat hänen puuhastelunsa näyttämään halpojen elokuvien hullulta tiedemieheltä. Lopulta Tedin rahat loppuivat ja hänen oli pakko myydä laboratorionsa ja huoneistonsa. Ted muutti asuntoautoon sataman läheiselle joutomaalle, jossa hänen asumuksensa paloi lopulta maan tasalle erään epäonnistuneen kokeen yhteydessä. Ted onnistui vielä hankkimaan itselleen pienen huoneen suurelta teollisuusalueelta, jonka vuokran hän rahoitti hoitamalla hieman epämääräisen vuokranantajansa kannabisviljelmiä. Ted tiesi, että hänen todellinen funktionsa vuokranantajan suunnitelmissa oli, että poliisien saapuessa paikalle vankilaan joutuisi Ted eikä vuokranantaja. Mitään papereita tai vuokrasopimuksia ei tietenkään allekirjoitettu ja järjestely oli kaikin puolin epävirallinen, ja muistutti kovasti Tedin rakennusyrittäjyyden alkuaikoja.

Kysymys johon Ted etsi vastausta, oli sekin pälkähtänyt hänen päähänsä Tedin aloitellessa uraansa rakennuksilla. Tedin ensimmäisessä työporukassa oli ollut puertoricolainen työntekijä, joka oli vakuuttunut siitä että televisio ja radio eivät vain lähettäneet kuvaa ja ääntä vaan niiden varsinainen tehtävä oli vakoilla tavallisia amerikkalaisia. Miestä kutsuttiin työporukassa leikkisästi Muurariksi, koska hän uskoi vapaamuurarien olevan amerikkalaisia vakoilevan televisio- ja radio salaliiton taustalla. Muuraria pidettiin työporukassa harmittomana, jos kohta ärsyttävänä tyyppinä, koska aina kun alettiin puhua televisio-ohjelmista tai musiikista alkoi Muurari heti paasaamaan siitä kuinka televisio ja radio olivat todellisuudessa kaukovarjostimia, jotka vakoilivat kaikkien amerikkalaisten elämää. Muurari varoitti työkavereitaan harrastamasta seksiä television edessä ja erityisesti nuorempia miehiä hän varoitti masturboimasta TV:n nähden. Muurarin mukaan kaikki tekomme nauhoitettiin ja kerättiin salaiseen Kalliovuorilla sijaitsevaan varastoon, josta raskauttava todistusaineisto voitiin ottaa käyttöön koska tahansa vapaamuurarien vastustajien tuhoamiseksi. Muurari oli sitä mieltä, että poliittinen ja taloudellinen eliitti olivat joko juonessa mukana tai vaihtoehtoisesti vapaamuurarien talutushihnassa. Todellinen oppositio nitistettiin Muurarin mukaan, ennen kuin se pääsi syntymäänkään, koska vapaamuurareilla oli loppumattomasti aineistoa ihmisten televisioidensa ja radioidensa nähden tai kuullen käymistä riidoista, seksi kohtauksista ja yksinpuheluista, joista voitiin taitavalla editoinnilla saada raskauttavaa todistusaineistoa ketä tahansa ihmistä vastaan.

Poliittiset salamurhat, kuten Martin Luther Kingin tai Kennedyjen ampumiset olivat Muurarin mukaan vain teatteria, joilla oli tarkoitus kääntää ihmisten huomio todellisesta valtapelistä ja ennen kaikkea liimata kansa tiukasta televisioidensa ääreen kuvattavaksi. Eräänä marraskuisena perjantai-iltana ensimmäisten pakkasten tehdessä New Yorkin kadut liukkaiksi Muurari kaatui jäisellä jalkakäytävällä ja suistui suoraan katua huristavan bussin alle. Muurari kuoli heti, mutta hänen tarinansa ei loppunut vielä siihen. Muurarin kuolemaa seuranneella viikolla hänen vaimonsa ilmestyi kolmen pienen lapsen kanssa rakennustyömaalle perimään Muurarille maksamatta jääneitä palkkoja. Työnjohtaja maksoi vaimolle Muurarin palkat kiltisti käteen ja työporukan miehet keräsivät keskenään pienen kolehdin helpottamaan leskeksi jääneen äidin arkea. Parhaiten Tedille jäi kuitenkin Mieleen Muurarin kuusivuotias Paulo poika, joka otti Tediä kädestä kiinni ja alkoi kirkkaalla lapsen äänellä kertoa hänelle vapaamuurareista, radioista, televisioista ja niihin liittyvästä synkästä salaisuudesta.

Tuosta päivästä alkaen Tediä alkoi askarruttamaan ideoiden voima. Mistä ihmiset saivat hullut ideansa, miksi he uskoivat niihin niin vahvasti ja miksi tuollaiset Muurarin kertomat päättömyydet jatkoivat elämäänsä vielä niiden keksijän kuoltuakin?  

Tedin tutkimukset ideoiden perimmäisestä luonteesta, siitä mistä ne tulevat ja miksi syntyvät? Olivat vieneet häneltä kaiken. Rahat, asunnon, naiset ja ne vähät ystävät joita hänelle oli elämänsä aikana ehtinyt kertyä. Mutta nyt, yli neljännesvuosisadan kestäneet tutkimukset olivat tuottaneet tulosta ja Ted pääsi vihdoinkin esittelemään tuloksiaan julkisesti. Vaikka paikka ja yleisö eivät olleet aivan sellaisia joista hän oli haaveillut.

Paikka jossa Ted oli puhumassa, oli konkurssin partaalla hoippuvan elokuvateatterin sali. Teatterin omisti vanhoilla päivillään okkultismiin ja salaliittoteorioihin hurahtanut vanhapoika, joka piti itseään milloin juutalaisena, milloin Armenian kansanmurhan viimeisenä eloonjääneenä ja toisinaan, silloin kuin uskoi siitä olevan itselleen hyötyä, hän väitti olevansa suoraan alenevassa polvessa sukua Amerikan kolmannelle presidentillä Thomas Jeffersonille. Omistaja, joka kertoi useimmiten nimekseen Oscar, väitti että oli yksi Thomas Jeffersonin ja hänen orjansa Sarah Hemmingsin jälkeläisistä.

Olipa Oscarin juurten laita miten tahansa, hän oli pyörittänyt vaihtelevalla menestyksellä isältään perimäänsä elokuvateatteria lähes kuusikymmentä vuotta. Ja kun indie elokuvat eivät enää riittäneet täyttämään katsomoita, oli Oscar antanut yhden saleistaan uskonnollisten hihhuleiden ja salaliittoteoreetikkojen käyttöön, jotka järjestivät salissa mitä erilaisimpia tapaamisia pari kolme kertaa viikossa. Koska useimmat hihhulit ostivat popcornia ja useat salaliittoteoreetikot oluttakin tuotti salin vuokraaminen kaupungin varjoissa vaelteleville kummajaisille suunnilleen saman kuin taide-elokuvien esittäminen puolityhjille katsomoille.

Ted oli maksanut salin vuokran rahoilla, jotka oli saanut myymällä vuokranantajansa viljelmiltä varastamaansa marihuanaa. Yleisöä oli paikalla kolmisen kymmentä, joista useimmat olivat aidon kiinnostuneita yleisölle esitetyistä salaliitoista, uskonnoista ja lentävistä lautasista. Joiden lisäksi oli niitä jotka tulivat näihin tilaisuuksiin vain odottamaan niiden loppumista, jotta pääsisivät itse ääneen. Joukossa oli myös kuulijoita, joista muutama oli niin vahvasti huumeissa että oli selvää heidän tulleen paikalle joko elokuvateatterin hieman mystisen tunnelman tai vain lämpimän nukkumapaikan houkuttelemina. Tärkeintä Tedille oli kuitenkin se, että Oscar oli järjestänyt paikalle kameran ja tilaisuus lähettiin suorana nettiin. Sillä kaikista vastoinkäymisistään ja täydellisestä marginalisoitumisestaan huolimatta Ted uskoi, että hänellä todella oli jotain mullistavaa kerrottavaa, joka koskettaisi tavalla tai toisella jokaista ihmistä tällä planeetalla.

Esitelmäänsä varten Ted oli tuonut lavalle pienen pöydän ja kannettavan tietokoneen, jonka avulla hän saattoi näyttää kuvaa myös takanaan olevalla valkokankaalla.

– No niin aloitetaanpa sitten, Ted sanoi kuuluvalla äänellä toivoen sanojensa saavan yleisön lopettamaan kännyköittensä räpeltämisen. En tiedä kuinka hyvin arvoisa yleisö tuntee evoluutiobiologiaa, mutta teoriani, jonka olen jo todistanut oikeaksi, nojautuu vahvasti juuri evoluution käsitteeseen, Ted jatkoi yrittäen samalla kuvitella olevansa yliopiston luentosalissa, eikä sortumispisteessä olevassa elokuvateatterissa esiintymässä avohoitopotilaille ja narkomaaneille.

– Jos asia esitetään hyvin yksinkertaisesti, niin elämä on prosessi. Se on jokin asia, joka käyttää itseohjautuvasti energiaa jatkaakseen omaa olemassaoloaan. Tarkoitan itseohjailtavuudella sitä, että organismi itse hankkii ravintoa ja pyrkii, useimmiten täysin tiedostamattomasti, jatkamaan omaa olemassaoloaan. Yleensä ajatellaan, että geenit ja solut ovat elämän peruspalikoita ja että geenit ohjaavat ja muokkaavat soluja siten, että geenit voivat jatkaa olemassaoloaan mahdollisimman pitkään. Toisin sanoen elävät organismit ovat olemassa lisääntyäkseen ja kaikki muu organismeissa, kuten ravinnon hankinta on joko alisteista tarpeelle lisääntyä tai sitten se on turhaa, kuten vaikkapa masturbointi.

Salista kuului hiljaista hyrskintää, kun Ted sanoi sanan masturbointi, mutta hän ei antanut sen haitata itseään. – Meidän käsityksemme biologiasta on kuitenkin näihin päiviin saakka ollut varsin rajallinen, Ted jatkoi. Olemme uskoneet, että eliöt ovat olemassa toistensa ulkopuolella paikassa, jota tavallisesti kutsumme luonnoksi. Varsinkin viime vuosikymmeninä monet ääriliikkeet ovatkin pyrkineet mystifioimaan luontoa ja asettamaan sen vastakkain ihmisen luonnottomien elämäntapojen kanssa. Tällaiset ryhmät kuvaavat luontoa usein uskonnoista tutuin käsittein äitinä, pyhänä, koskemattomana ja neitseellisenä, jonka lapsia me kaikki olemme. Ihmisen rooli tällaisissa mytologioissa on olla paholainen, joka raiskaa puhtaan luontoäidin.

Luonto on kuitenkin todellisuudessa jotain aivan muuta, eivätkä eri eliöiden elämänpiirit suinkaan ole vain meidän ulkopuolellamme. Luonto ei ole tuolla jossain, kuten puunhalaajat kuvittelevat, vaan se on kaikkialla missä on elämää ja elämä voi olla paljon oudompaa ja saada energiansa paljon erikoisimmista paikoista kuin useimmat ihmiset osaavat kuvitellakaan.

Kuluvalla vuosisadalla käsityksemme biologiasta onkin tavattomasti laajentunut, Ted jatkoi. Bakteerien on huomattu pysyvän hengissä jopa ulkoavaruudessa ja vuonna 2010 italialaiset tiedemiehet löysivät Välimeren pohjassa eläimen nimeltä Lorifeca, joka elää koko elämänsä täysin hapettomassa ympäristössä. Tietotekniikan räjähdysmäinen kehitys on puolestaan pakottanut muutkin kuin vain biologit pohtimaan elämän perimmäistä luonnetta ja mitä sillä loppujen lopuksi tarkoitetaan. Juuri siksi määrittelenkin elämän itseohjautuvaksi prosessiksi, joka haluaa jatkaa omaa olemassaoloaan. Tavallisesti ne mitkä olemassaoloaan jatkavat ovat geenejä, mutta niiden ei tarvitse olla. Eikä meidän tarvitse katsoa edes perinteistä biologiaa ahtaasti pelkkien geenien näkökulmasta, vaan voimme ajatella darvinistisemmin ja nähdä organismit kokonaisuuksina, jotka pyrkivät jatkamaan olemassaoloaan. Toisin sanoen suvunjatkamisessa ei ole välttämättä kyse geenien, vaan ihmisten itsekkyydestä. Ted huomasi, että suurin osa kuulijakunnasta oli jo pudonnut kärryiltä ja eräs nuorempi pariskunta oli ryhtynyt huonosti peiteltyyn suuseksiin salin takarivillä.

Ted yritti olla välittämättä yleisöstään ja keskittyi luennoimaan kameralle.

Seuraavaksi hän kertoi kuinka hänen tutkimuksensa oli saanut alkunsa puertoricolaisesta Muurarista ja tämän pojalleen välittämistä hurjista uskomuksista. – Kaikki teistä ovat varmaankin huomanneet, miten vaikea ihmisten on muuttaa mieltään, Ted jatkoi osoittaen sanansa taas kameran sijasta yleisölleen. Jokainen uskovaisten kanssa väitellyt tietää mistä minä puhun. Jos ihminen uskoo, että Jumala teki meidät savesta tai että maailma on 5000 vuotta vanha, niin sitten hän uskoo, eikä mikään mahti maailmassa saa hänen päätään kääntymään. Äsken mainitsemani Muurari uskoi, että vapaamuurareilla oli salaliitto, eikä muuttanut mieltään vaikka hänen työkaverinsa kuinka yrittävät todistaa hänen uskomuksensa pelkäksi hullutteluksi. Päinvastoin, hän onnistui vakuuttamaan pienen poikansakin omista uskomuksistaan ja siirtämään ne eteenpäin kuin viruksen.

Osa yleisöstä näytti todella kuuntelevan Tediä ja tämä jatkoi uutta varmuutta äänessään. – Aluksi ajattelin että ideat tai maailmankatsomukset tulevat osaksi ihmisen minuutta, ja niistä luopuminen tarkoittaisi että ihminen menettäisi osan itsestään. Juuri tästä syystä uskonnosta tai poliittisesta ideologiasta luopuminen aiheuttaa ihmisessä tyhjyyden tunteen. Aluksi ajattelin tämän johtuvan siitä, että kyse ei olekaan vain tunne, vaan ihminen todella menettää itsestään jotain, hän menettää idean joka oli aiemmin osa häntä. Olin pitkään sitä mieltä, että ideat kehittyvät kuin kasvaimet ihmisten sisällä, mutta pitkällisten pohdintojen ja kokeiden jälkeen tulin siihen tulokseen että hypoteesini oli väärä, tai että se oli korkeintaan osittain oikea.

Ajatus ideoista kasvaimina oli epätyydyttävä, koska se ei selittänyt ihmisten tarvetta välittää ideoitaan eteenpäin. Kasvain voi olla sitkeä ja siitä voi olla mahdoton päästä eroon, mutta kasvaimet eivät leviä. Eivät ainakaan ilman suoraa kontaktia, Ted lisäsi. Vuosien uurastuksen tuloksena olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että ideat ovat eläviä organismeja joiden ekosysteemejä olemme me. Ted oli onnistunut saamaan yleisönsä huomion toistensa kimpussa äheltävää pariskuntaa ja pahimmin pilvessä olevia narkomaaneja lukuun ottamatta.

Tämä oli hänen hetkensä ja Ted tiesi sen. Hän oli odottanut tätä hetkeä siitä lähtien kun oli nuorena ja nokkavana biologian opiskelijana kävellyt ulos yliopiston pölyisestä maailmasta. Tämä oli hänen suuri löytönsä, joka mullistaisi biologian Darwinin ja Gregor Mendelin tavoin. Ted painoi mukanaan tuomansa kannettavan tietokoneen hiirtä ja elokuvateatterin valkokankaalle heijastui magneettikuva ihmisen aivoista. Ted zuumasi kuvaa kohti punaisena väreilevää kohtaa aivoissa ja avasi samalla toisen ikkunan aivokuvan viereen, jossa oli kuvattuna molekyyliketjuja ja niiden viereen kirjoitettu pitkä kaava numeroita ja kirjaimia. – Tuo tuossa on Coca-Cola, Ted sanoi kuulijoilleen. Tai paremmin sanottuna usko siihen, että Coca-Cola on parempaa kuin Pepsi Cola, hän täydensi. Minulla on sadoittain samanlaisia kuvia aivoissa olevista uskomuksista ja ideoista. Ideoita on vaikea havaita, koska ne eivät esiinny aivoissa jossakin yhdessä paikassa, Ted lisäsi hymyillen. Tämä onkin saanut neurologit ja psykologit uskomaan, että ideoiden synnyssä on jotain mystisempää, jota emme vielä pysty selittämään. Ja tutkijat ovatkin spekuloineet kaikenlaisilla mahdollisuuksilla selittäessään ihmisten käytöstä vapaan tahdon puuttumisesta kvanttimekaniikkaan.

Mutta kuten huomaatte, todellisuus on paljon yksinkertaisempi, ja toisaalta paljon mullistavampi kuin useimmat tutkijat ovat tähän mennessä uskaltaneet ajatella. Ted olisi halunnut puhua omasta rohkeudestaan tutkijana ja uskalluksestaan kulkea omia polkujaan, mutta ajatteli että siihen tulisi varmasti parempia tilaisuuksia joskus myöhemmin. – Ideat eivät ole jossain tietyssä kohtaa aivoja, vaan ne ovat kaava tai sarja kemiallisia yhdisteitä jotka tarkoituksella liikkuvat aivoissa jakautuen ja pyrkien levittämään omaa kaavaansa mahdollisimman moniin paikkoihin. Juuri tästä johtuu, että puhuttaessa jostakin tietystä ideasta näyttää siltä että eri aikoina aktivoituvat aivojen eri paikat. Samoin kuin se miksi jonkin idean fanaattiset kannattajat liittävät tuon idean joka ikiseen keskusteluun riippumatta siitä mitä aihe aluetta se käsittelee. Nimitän tällaisia ideoita totaalisiksi ideoiksi ja niistä menestyksekkäimpiä ovat historiallisesti olleet uskonnot, mutta saman tyyppisiä ideoita ovat myös kauneus ihanteet ja ylipäänsä kulutushysteria, jonka mukaan ihmisten täytyy ostaa aina vain uusia ja taas uusia tavaroita. Vaikkakin kulutushysteria liittyy myös evolutiiviseen tarpeeseen haalia lisää ruokaa ja resursseja pahan päivän varalle, Ted lisäsi.

Ted siirtyi seuraavaan kuvaan, jonka vasemmalla laidalla seisoi luurangon laiha alaston nainen ja alla luki Anoreksia nervosa. Oikealla laidalla oli puolestaan kuva potilaan aivoista. – Anoreksia on kaikessa kaameudessaan hyvä esimerkki ideoiden itseohjautuvasta luonteessa. Anoreksiassahan on kyse siitä, että henkilö uskoo että hänen tulee laihduttaa jatkuvasti. Ihmisiä on jopa kuollut anoreksiaan, joka kertoo siitä miten voimakkaasta ideasta on kyse.

Pitkään popliinitakkiin pukeutunut hyypiön näköinen mies nosti kätensä pystyyn ja Ted antoi tälle tyytyväisenä puheenvuoron. Miehen halu kysyä jotain oli merkki siitä, että häntä oli kuunneltu. – Jos ideat ovat eläviä organismeja, niin miksi ne sitten tappavat isäntänsä? mies kysyi. – Hyvä kysymys, Ted sanoi hymyillen. Täytyy muistaa, että ideat eivät ole tietoisia olentoja tai ainakaan kaikki ideat eivät ole. Ideoiden pahin vihollinen on toinen idea, joka korvaa edellisen. Tai meditaatio, Ted lisäsi. Sillä se tyhjentää pään täysin ideoista. Meditaation kautta saavutettu tyhjyyden tila on mielen tapa vapautua sitä riivaavista ideoista, samoin kuin kirppukylvyn tarkoitus on vapauttaa koira sitä kiusaavista pieneliöistä. Ideat eivät tietenkään voi kadota kokonaan tai lopullisesti, koska selviytymisemme niin lajina kuin yksilöinäkin on viimekädessä kiinni oikeanlaisista ideoista ja oikeanlaisesta maailmankuvasta.

Kysyjä olisi halunnut vielä jatkaa, mutta Ted ei kiinnittänyt häneen enää huomiota. – Ideat lisääntyvät ja leviävät ihmisestä toiseen sen mukaan miten suureen osaan ihmisen aivoista ne onnistuvat vaikuttamaan. Totaaliset ideat ovat läsnä lähes kaikessa ruokailutottumuksista käsitykseen oikeasta ja väärästä, ja niinpä ne leviävät tehokkaasti. Mitä useammassa keskustelutyypissä totaalinen idea tulee esiin, sitä todennäköisempää on että se leviää uuteen isäntään ja niin edespäin. Idea Jumalasta on yksi menestyneimpiä totaalisia ideoita, Ted jatkoi. Uskonnot tietysti vaihtelevat sen mukaan mitä ne opettavat, mutta ajatus siitä että tämän maailman ulkopuolella on jotain suurempaa ja ihmeellisempää, on levinnyt tavalla tai toisella käytännössä jokaiseen ihmiseen maapallolla. Tämä pätee myös niihin, jotka eivät tuohon ihmeelliseen toiseen maailmaan usko. Idean kannalta on näet yhdentekevää uskooko idean kantaja idean Jumalasta olevan totta vai tarua. Oleellista on se, että kantaja on omaksunut idean Jumalasta.

Olenkin alkanut spekuloida mahdollisuudella että ihmisillä ei ole ideoita, vaan ideoilla on ihmisiä. Itse asiassa aivojen evoluutio ja monimutkaistuminen voidaan tulkita, ainakin ihmisapinoiden ilmaantumisesta lähtien, ideoiden tavaksi laajentaa omaa elämänpiiriään. Monimutkaisemmat ideathan tarvitsivat suuremmat ja monimutkaisemmat aivot. Aivot ovat siis kehittyneet vastaamaan ideoiden alati kasvavia tarpeita ja suurentuessaan ne ovat tarjonneet tilaa yhä uusille ja uusille ideoille. Onkin olemassa vahvaa näyttöä siitä, että ihmisten älykkyysosamäärä on kasvanut niinkin lyhyessä ajassa kuin vuosisadassa. Osittain kyse on yksinkertaisesti siitä, että elämän lakatessa olemasta pelkkää kamppailua eloonjäämisestä ideoille ja niiden kehittelylle jää enemmän aikaa ja energiaa.

Narkomaanit olivat nukahtaneet tuoleihinsa ja tuhisivat hiljaa, mutta muuten sali oli hiljainen. Ted hymyili tyytyväisenä. Häntä oli kuultu, hänen ajatuksensa olisivat nyt internetissä kaikkien katsottavana. Menisi aikaa ennen kuin ne huomattaisiin. Hän oli lähettänyt edellisenä päivänä vuosia hiomansa tieteellisen artikkelin neurologiaa ja evoluutiopsykologiaa käsittelevään tieteelliseen julkaisuun. Viimeinkin hänet noteerattaisiin, viimeinkin hän saisi arvostusta jonka oli aina ansainnut. Kahdenkymmenen viiden vuoden herkeämätön työ, jonka eteen hän oli uhrannut kaiken. Ted kuvitteli mielessään tiedeyhteisön shokkia ja sitä seuraavaa vähittäistä hyväksyntää. Hän kuvitteli kuinka hän puolustaisi aluksi kantaansa pienimuotoisissa seminaareissa ja lopulta kuinka hän luennoisi salilliselle jatko-opiskelijoita Harvardin ja UCLA:n kaltaisissa paikoissa. Hän viettäisi hotelli elämää kiertäen maailman arvostetumpia yliopistoja ja antaisi haastatteluja arvovaltaisiin julkaisuihin.

Ehkä hän kirjoittaisi elämänkerran, Ted mietti. Siinäkin oli aihetta best selleriksi, kattotyömaiden ja kannabisviljelmien kautta maailman maineeseen. Aiheesta saisi loistavan elokuvankin. Pääosassa voisi olla vaikka Leonardi di Caprio, Ted tuumi. Siinä on näyttelijä, joka osasi vetää eksentrisiä rooleja, ja eksentrinenhän hän oli. Vanheneva takkutukkainen tiedemies, jolla oli aina päällään iän ikuinen laboratorio takkinsa, kuluneet haisevat sandaalit ja moneen kertaan paikatut, mutta silti reikäiset tennissukat.

Tedin mietteet keskeytyivät, kun elokuvateatterin ovi potkaistiin auki ja sisään ryntäsi jäntevävartaloinen noin nelikymppinen mies, joka oli sonnustautunut mustaan joustavaa materiaalia olevaan taisteluasuun. Käsissään miehellä oli lyhytpiippuinen konepistooli, jonka lasertähtäimen hän suuntasi kohti Tedin rintaan laskeutuessaan salin portaita villi katse silmissään. – Murhaaja! mies huusi. Murhaaja! hän toisti katsoen Tediä tiukasti silmiin. – Mit? Täh? Ted mutisi. – Olet heidän kätyreitään! mies ärjäisi, yleisön kiiruhtaessa ovea kohti pois asemiehen ulottuvilta, vain muutama narkomaani jäi paikoilleen puoliksi nukkuen puoliksi tilannetta seuraten, yrittäen arvuutella tapahtuiko tämä todella vai oliko kyseessä vain huumeiden aiheuttama hallusinaatio.

– Uusia valheita, mutta minä tiedän kyllä mistä on kyse, mies sanoi rauhallisemmalla mutta yhtä kaikki uhkaavalla äänellä. – Minä, Ted aloitti. Mutta hyökkääjä ei antanut hänen jatkaa. – Sinä olet yksi heistä, hän sanoi. Sinä työskentelet heidän laskuunsa. Sinä murhasit isäni ja nyt minä olen tullut murhaamaan sinut. – Paulo? Ted sanoi hämmästyneenä. Oletko sinä Paulo? Muurarin poika?

– Sinä työskentelet heidän laskuunsa. Isäni pääsi juonistanne perille ja oli tarpeeksi naiivi varoittamaan niistä muita ja sai maksaa siitä hengellään. Mutta minä olin viisaampi. Ymmärsin olla hiljaa, ettei minullekin kävisi niin kuin isälleni. Menin naimisiin, hankin itselleni työpaikan ja perustin perheen. Ette osanneet epäillä mitään ja olitte varmoja itsestänne. Internetin mukana pääsitte kaikkialle, töihin, koulumatkoille joka paikkaan. Mutta minä olin jäljillänne, sinä olet yksi heistä ja nyt sinä kuolet. Vapaamuurarit vakoilevat teitä kaikkia! mies huusi kameralle, joka kuvasi edelleen. Mutta minä olen jäljillänne ja tapan teidät niin kuin tapan tämän koiran! hän karjui. Paulo käänsi aseensa taas Tediä kohti, joka katsoi alas rintaansa johon oli ilmestynyt punainen valopiste. Hänen nostaessaan katseensa Paulo painoi liipaisinta ja neljän laukauksen sarja tömähti Tedin rintaan ja hän vajosi mitään tuntematta niille sijoilleen. Mies käveli lavan etuosaan, jossa Ted makasi liikkumatta ja alkoi julistamaan sanomaansa kameralle. – Televisio kuvaa teitä, teidän kännykkänne kuuntelevat teitä. Ne ovat vapaamuurareiden juonia! Paulo huusi suu vaahdossa kameralle. Minä tiedän teidän piilonne, vaviskaa kätköissänne! Minä tulen Kalliovuorille! Kapina alkaa nyt.

Ted makasi Paulon jaloissa kykenemättä liikuttamaan ruumistaan. Paulon huutaessa kameralle hänen suustaan pärskyi sylkeä Tedin kasvoille, mutta Ted ei sitä enää huomannut. Hän vain makasi liikkumatta ja tuijotti hämmentyneenä kattoon. – Minä todellakin olin oikeassa, Ted mietti kuollessaan.

Ideoilla on ihmisiä.