- Terve, terve. Tulkaa vaan peremmälle, kuvaaja sanoi avatessaan studion ulko-oven. Sä oot varmaan se haastateltava, eiks niin. – Joo, niin minä olen, keski-ikäinen tummaverinen mies vastasi reippaasti astuen samalla sisälle studioon. – Laita vaan takkia naulakkoon ja käy tonne tuolille istumaan. - Tai hei! Haluasit sä kahvia tai teetä tai jotain, ennen kun me alotetaan? ohjaaja huudahti, tunkien mukaan keskusteluun. – Ei kiitos, ei mitään, haastateltava sanoi. Sitten kukaan ei keksinyt muuta sanottavaa ja vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui hetkeksi miesjoukon keskelle. Kuvaaja räpläsi kameraansa, avustaja asetteli haastateltavalle mikrofonia, ohjaaja pyöritteli tekemisen puutteessa käsiään ja kun ei muuta keksinyt meni laittamaan kahvin tippumaan. – Tää taustapahvi on valkonen. Sen on tarkotus olla ihan neurtaali väri, mutta me luultavasti värjätään se digitaalisesti harmaaksi tai tummanruskeaksi, kuvaaja sanoi. – Joo, valkonen on niin tylsä taustaväri, ohjaaja huusi keittiösyvennyksestä. Tulee ihan sellanen fiilis, kun oltais mielisairaalassa tai jossain parantolassa. Sitten ohjaaja ilmestyi takaisin samaan isoon, noin 50 neliön huoneeseen, jossa muu ryhmä odotti. Haastateltavan tuolin ja kuperan vaalean seinäpahvin lisäksi huoneessa oli oven pielessä naulakko, seinän vierellä työpöytä sekä muutama tuoli ja seinustalle pystyyn rullattu matto. Muuta kalustusta studiossa ei sitten ollutkaan.

- Alota vaa kun oot valmis, ohjaaja sanoi. Yritä kattoa kameraan, kun puhut tai ainakin kameran suuntaan. Sun ei tartte tuijottaa kameraa, mutta älä myöskään välttele sitä. Liian kauaksi ohi tuijottaminen antaa vaikutelman, että tää tilanne on sulle jotenkin vaikea tai että sä et haluais puhua näistä asioista. Jos sä tuijotat liian tiukasti kameraan sä vaikutat taas vähän psykoottiselta. – Ok, haastateltava sanoi, rauhallisella äänellä pyöritellen samalla savuketta käsissään. Minun puolesta voidaan aloittaa. – Okei, ohjaaja sanoi. Aloitetaan niin kun sovittiin, eli kerro teiän kulttuurista ihan tollain yleisellä tasolla.

Haastateltava rykäisi kurkkunsa selväksi ja alkoi sen suuremmin kursailematta puhumaan: - Meidän kulttuurissa, jos te nyt haluatte käyttää sanaa kulttuuri, kaikki on parempaa ja yksinkertaisempaa. Jokaisella on oma ryhmä ja omaa ryhmää puolustetaan jokaisessa mahdollisessa tilanteessa siksi että se on oma ryhmä. Ja se oma ryhmä on perhe ja suku, sekä vähän laajemmassa mielessä suvun liittosuhteet toisten sukujen kanssa. Niitä liittosuhteita voi sanoa vaikka heimoiksi tai klaaneiksi ja sitten niiden klaanien ulkopuolella on vielä uskonto, mutta minä keskityn tässä nyt vaan sukuun ja perheeseen.

Mies on perheen pää ja nainen on olemassa vain suhteessa omaan perheeseensä. Naimisiin mennessään nainen siirtyy toiseen sukuun, ja siksi serkkujen väliset avioliitot on meillä niin tavallisia. Suvun voima on sen jäsenten määrässä, joten suvun ulkopuolelle naitu nainen tarkoittaa suvun heikkenemistä yhdellä jäsenellä plus kaikilla naisen jälkeläisillä. Naisen rooli on siis olla vaimo ja synnyttää lapsia, eikä kunniallisella naisella katsota voivan olla muuta roolia. Jokainen poikkeama tuosta roolista, olipa kyseessä sitten töihin meno, opiskelu tai jalkapallon harrastaminen katsotaan rikkomukseksi perhettä kohtaan ja kapinaksi yhteisön normeja vastaan. Esimerkiksi minun vaimoni käyttää huivia, eikä käy kodin ulkopuolella muuten kuin viemässä lapset tarhaan ja kouluun. Vaimo hoitaa perheen ja lapset, mutta minä huolehdin kaikesta yhteydenpidosta perheen ulkopuolella. Perheen pää on siis vähän niin kun presidentti, joka pitää yllä perheen suhteita ulkomaailmaan. Minä käyn esimerkiksi lasten vanhempainilloissa, vaikka en varsinaisesti ota osaa lasten, varsinkaan tyttöjen kasvattamiseen. – Kuinka monta lasta sulla on? – Viisi. Enemmänkin voisi olla, mutta luulen että meidän lapsimäärämme jää siihen.

Jos nainen ei tottele miestään tai tuottaa muuten käytöksellään häpeää perheelleen, on suvun miesten velvollisuus korjata naisen käytös. Kyse ei ole rakkaudesta tai muusta sellaisesta, mistä täällä aina puhutaan. Kyse on siitä, että perheen jäsenten identiteetti on sidottu käsitykseen perheen kunniasta, samalla tavalla kuin joku suomalainen voi sitoa identiteettinsä työetiikkaan, rehellisyyteen, maan etuun tai muuhun vastaavaan. – Nyt sä tuijotat siihen kameraan vähän liikaa, kameramies sanoi. Koeta olla vähän rennompi. – Selvä, haastateltava sanoi, ravisteli hiukan hartioitaan ja jatkoi: - esimerkiksi naisten lyöminen on meille ihan ok, sen ei katsota olevan osoitus pelkuruudesta tai kunniattomuudesta niin kuin täällä. Naista voi lyödä, jos sen uskoo saavansa sillä tottelemaan. Tärkeää ei ole yksittäinen nainen vaan naisen käytöksen merkitys miesten kunnialle. Naisella itsellään ei siis ole sellaista itseisarvoa kuin täällä. Tietysti me kiistämme tämän, mutta se johtuu vain siitä että tiedämme että naisen lyöminen on täällä väärin. Me pyrimme aina antamaan itsestämme virheettömän kuvan, vika on aina muissa eikä koskaan meissä. Keskeistä on, että meillä ei ole minkäänlaista kykyä itsereflektioon.

- Poikki, ohjaaja sanoi. Tota. Nyt sä oot just sopivan rento, mutta koeta olla kattomatta sitä avustajaa, vaikka se kiertääkin siinä sua sen kännykän kanssa. – Ei siinä muuta, mutta hän tulee aika lähelle, haastateltava sanoi hymyillen. Tuntuu oudolta puhua edessä olevaan kameraan kun yksi kaveri työntää kännykkää naamaan. – Sun pitää vaan yrittää olla välittämättä siitä kännykästä. Avustaja tietää kuva-alueen rajan eikä se näy tossa varsinaisessa kamerassa. Kännykällä kuvaamisen idea on tuoda tähän dokumenttiin vähän rososuutta ja katu-uskottavuutta. Eri kuvakulmat antaa myös eloa siihen lopulliseen versioon ja tekee sen katsomisesta kiinnostavamman, ohjaaja selitti. Haastateltava katsoi ohjaajaan sanomatta mitään. – Sovitaan että avustaja pitää vähän enemmän etäisyyttä tästä lähin, ohjaaja sanoi ja lisäsi vielä sovittelevaan sävyyn: jos sä oot valmis, niin jatketaanko taas. – Joo jatketaan vaan, haastateltava vastasi ja loi katseensa kuvaajan kameraan ja yritti olla välittämättä ympärillä hyörivästä avustajasta.

- Nyt te tietysti alatte ajattelemaan kunniamurhia, mies sanoi naurahtaen. Mutta ei ne ole kovin yleisiä ollenkaan. Suurin osa perheen ja suvun jäsenistä pysyy kurissa pelkän sosiaalisen paineen avulla. Lisäksi tottelemattomuudesta seuraa perhesiteiden katkeaminen, joka tuntuu useimmista kauhistuttavalta, koska meidän yhteisöt on rakennettu niin perhekeskeisiksi. Lapsille opetetaan pienestä pitäen, että he ovat tietyn ryhmän jäseniä. Jopa siinä määrin, että useimmille olemassaolo jollakin muulla tavalla kuin oman ryhmän jäsenenä on täysin mahdoton ajatus. Se ei tule edes mieleen ja jos tuleekin, niin yksilö tunkee sen välittömästi tajuntansa takaosaan, koska tuollainen ajatus synnyttää hänessä vain pelkoa ja hämmennystä. Asiassa ei oikeastaan ole mitään ihmeellistä, kyse on vain hyvin onnistuneesta sosialisaatio prosessista.

- Millaista roolia sun mielestä uskonto näyttelee tässä kaikessa? ohjaaja kysyi. – Sen rooli on oikeestaan aika pieni, vaikka siitä pidetäänkin niin kovaa meteliä. Jokainen perheen jäsen kuuluu tietysti samaan uskontoon, mutta uskonnon todellisesta sisällöstä tiedetään itse asiassa hyvin vähän. Uskonto on merkityksellinen vain suuremmassa kontekstissa, kuten täällä. Se erottaa meidät oikeauskoiset teistä vääräuskoisista, joiden keskellä joudumme asumaan. Se erottaa kaikki oikeauskoiset vääräuskoisista ja tekee sillä tavalla erottelun meidän ja teidän välillä, mutta se ei kuitenkaan yhdistä meitä oikeauskoisia yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi, joka kykenisi toimimaan meidän kaikkien edusmiehenä.

- Entä millaisia konflikteja teillä tulee ympäröivän yhteiskunnan kanssa? – No niitä tulee kyllä aika paljon. Ongelma on, että ympäröivä yhteiskunta ei tunnusta meidän perhe ja sukuyhteisöjen merkitystä ja varsinkin koulu ja populaarikulttuuri pyrkii kokoajan haastamaan meidän heimo- ja suku uskollisuuksiin nojaavaan maailmankuvan. Tästä ristiriidasta syntyy anomiaa ja muita kuulumattomuuden tunteita, jotka ilmenevät sitten rikollisuutena, juopotteluna ja huumeidenkäyttönä. Tässä muuten uskonnon roolikin korostuu. Uskonto selittää kaikki ongelmat johtuviksi länsimaiden dekadenssista ja tarjoaa vastalääkkeenä paluuta ainoan oikean uskonnon juurille. Tämä ajatus viehättääkin monia, jotka ovat joutuneet elämässään sivuraiteelle.

Koska länsimaat ovat niin paljon edistyneempiä joka tavalla, tarjoaa uskonto sen ylivoimalle vastapainon kertomalla, että itse Jumala on puolellamme, ja pelkästään oikeauskoisuus tekee meistä kaikkia länsimaalaisia parempia. – Eli kuuluminen ryhmään riittää? – Niin, uskonto on tavallaan vain suurennettu versio heimosta tai perheestä, joita puolustetaan ilman mitään reflektiota, vain siksi että ollaan niiden jäseniä. Uskonto vie tuon logiikan askeleen pidemmälle. Me olemme oikeassa, vain siksi että olemme oikeauskoisia. Mihinkään itsereflektioon tai kehitykseen ei ole tarvetta, koska Jumala on valinnut meidät, ja Jumala on kaikkitietävä ja suuri. Mutta tämä uskonto juttu taitaa mennä jo vähän aiheen ulkopuolelle?

- Haluaisko joku kahvia? ohjaaja kysyi. Se menee huonoksi jos me annetaan sen seistä vielä kauan. Joukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja nelikko siirtyi keittiösyvennykseen, jossa ohjaaja kaatoi kahvia suuriin posliinikuppeihin. – Otatsä maitoo tai sokeria? – Sokeria vaan kiitos, kolme palaa. Voisin käydä myös tupakalla, täällä ei varmaan saa polttaa, vai kuinka? – Joo, ei saa, mutta otetaan kahvit mukaan ja mennään tohon kadulle polttelemaan. Miehet siirtyivät kadulle juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kadulle oli nostettu pieni pöytä kahvikuppeja ja tuhkakuppia varten. Katu oli loskainen ja taivaalta sateli hiljakseen veden sekaista räntää. Kuvausryhmän käyttämä Studio sijaitsi teollisuusalueella kaupungin laidalla, eikä liikennettä ollut illan pimennettyä käytännössä lainkaan.

– Löysit sä tänne helposti, kuvaaja kysyi haastateltavalta. – Navigaattorilla tulin. – Onks sulla mikä auto? – Minä tulin työpaikan autolla, mies sanoi ja osoitti kadun varteen parkkeerattua mustaa Volkswagen merkkistä pakettiautoa. – Mitä sä teet työkses, avustaja kysyi vetäen samalla kylmästä hytisten savua keuhkoihinsa. – Minä olen semmosessa firmassa, joka asentaa ilmalämpöpumppuja. – Aha. Maksetaaks siitä hyvin? Jos ei haittaa et mä kysyn, ohjaaja jatkoi. – Ihan hyvin, ja ylitöitä saa tehdä niin paljon kun jaksaa, nyt on sillain hyvät ajat ja poikien harrastuksiin menee rahaa. – Mitä ne harrastaa? - Molemmat pelaa jalkapalloa. – Ei kuitenkaan lätkää? – Ei tietenkään, ei se sopis mitenkään. – Oot sä itte pelannut. – En mutta tykkään seurata. Minä katson ainakin pari Valioliiga peliä joka viikko. Minä kannatan Arsenalia, haastateltava jatkoi. – Mites Suomen maajoukkue? – Kyllä minä tietysti sitäkin kannatan ja sen pelejä katon. Ne on vaan niin hirveen huonoja, siitä joukkueesta puuttuu oikee pelintekijä, varsinkin nyt kun se Jeremenko ei pääse pelaamaan. – Maalintekijät niiltä puuttuu, kuvaaja sanoi. – Minä luulen, että nuorissa on enempi potentiaalia, haastateltava jatkoi. – Tota samaa virttä on veisattu kakskymmentä vuotta, ohjaaja tuhahti. Mä en tajuu, miks kukaan ees viittii kannattaa koko porukkaa, saati sitten maksaa niiden söheltämisen kattomisesta. Ne hävis jumalauta Islannille! – Islanti on kyllä aika hyvä, haastateltava yritti toppuutella. Mutta ohjaaja ei enää kuunnellut, hän ei ollut koskaan kiinnostunut jalkapallosta, koska piti sitä typerien massojen harrastuksena samoin kuin jääkiekkoakin. - No niin, jos kaikki on valmiita niin eiköhän mennä takas sisään, ohjaa sanoi työntäen samalla tupakkansa tumppeja pursuilevaan lasipurkkiin.

Miehet kävivät omille paikoilleen, haastateltava ryki hetken kurkkuaan selväksi ja jatkoi taas.

- Meidän suhde yhteiskuntaan on toisenlainen kuin teillä, eikä sillä ole oikeastaan edes väliä mistä yhteiskunnasta on kyse. Yhteiskunta on meille vähän sama asia kuin luonto. Se muodostaa sen ympäristön, jossa me eletään, mutta me ei katsota että meidän tulisi jotenkin vaikuttaa siihen. Ja jos se yhteiskunta romahtaa, se on katastrofi vain sikäli kuin se vaikuttaa meidän omaan perheeseen ja sukuyhteisöön. Haastateltava piti hetken tauon, raapi leukaansa ja jatkoi: - meillä ei ole olemassa mitään kultaista sääntöä, noin niin kuin raamatullisessa tai kantilaisessa mielessä. Ja sellaiset teoriat ja periaatteet kuin sosialismi, nationalismi tai demokratia ovat meille merkityksellisiä vain sikäli kuin niiden avulla voidaan edistää oman pienryhmän, eli käytännössä suvun hyvinvointia, mutta mitään todellista itseisarvoa niillä ei ole.

– Miten te suhtaudutte, sanotaan nyt vaikka Suomeen ja suomalaisuuteen, niin kuin yleisellä tasolla, ohjaaja kysyi. – Ei oikeastaan mitenkään, me ei yksinkertaisesti katsota asioita niin laajasti. Kyse on vain siitä miten asiat vaikuttavat henkilökohtaisesti minuun tai minun perheeseeni. Juuri siksi meidän kotimaat on niin kaoottisia, koska meillä ei ole käsitystä yhteisestä hyvästä, jonka puolesta kamppailla. – Paitsi uskonto? – Niin, mutta se on sisällöllisesti liian takapajuinen oppijärjestelmä modernin yhteiskunnan tarpeisiin. Tietysti me vihaamme shiioja, mutta se johtuu vain siitä että me olemme sunneja. Ei siinä ole mitään sen kummempaa taustalla, jos me oltais shiioja me vihattais tietysti sunneja. Kuten sanoin, me puolustamme omaa ryhmäämme täysin ilman reflektiota.

- Täysin?

 – Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä kompromissejakin tehdään. Me liittoudumme tahojen kanssa, jotka ovat meille suopeita ja jopa valmiita antamaan meille rahaa. Mutta noilla tahoilla on omat käsityksensä ja arvonsa, ja osa meistä alkaa uskoa niihin joutuessaan niiden vaikutuspiiriin, kuten esimerkiksi demokratiaan ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sillä tavalla meidän yhteisömme voivat murentua reunoilta, jos ne ovat liikaa kontaktissa ulkomaailman kanssa. Vaikka yleisempi traditioiden ja sukuyhteisön murenemisen syy on paremminkin hedonistinen kuin ideologinen. Kyse on siitä, että koko perhe alkaa antaa länsimaisille tavoilla periksi. Tytöille aletaan sallia harrastuksia, syödään hampurilaisia, katsotaan Leijonakuningasta, annetaan naisten kouluttautua ja miesten naida suvun ulkopuolelta.  

– Onko se kuinka tärkeä asia teille, se sukupuolten välinen tasa-arvo? ohjaaja kysyi. - Se on äärimmäisen tärkeää, voi jopa sanoa että se on kaiken perusta. Minä puhun nyt kunnian kulttuurista. Naisten emansipaatio on estettävä, koska miesten kunnia on sidottu nimenomaan naisten käytökseen, josta miesten katsotaan olevan viime kädessä vastuussa. Naisten vapautuminen hajottaisi yhteisöt, koska naisten tuleminen teidän naistenne kaltaisiksi tekisi käytännössä kaikista naisista huonoja naisia ja tahraisi kaikkien miesten kunnian. Jos naiset saavat valita teikäläisiä kumppanikseen suku menettää heidät avioliitossa. Jos naiset taas itsenäistyvät ja hankkivat työpaikan, heidän elämänpiirinsä ja sen mukana käytöksensä irtautuu sukuyhteisön kontrollista. Ja jos miehet menettävät kykynsä kontrolloida naisia, heillä ei ole mitään funktiota perheessä. Naisten mennessä töihin, naiset huolehtisivat sekä perheestä, että toimeentulosta. Miehille ei jäisi mitään.

Kannattaa muistaa, että suurin osa meistä on työttömiä tai huonosti palkatuissa töissä. Toimeentulon ja perhe-elämän kannalta me olemme lähes hyödyttömiä. Naisten vapautuminen osoittaisi konkreettisesti, että meistä ei ole perheillemme mitään hyötyä. Miehen pääasiallinen funktio perheessä liittyykin patriarkaalisen järjestyksen ylläpitämiseen. Naisten emansipaatio on siis ehdottomasti torjuttava. Sillä siitä seuraisi paljon sopeutumattomia miehiä, jotka etsisivät paikkaansa rikollisuuden tai uskonnollisen fanatismin maailmasta. Joskin suurin osa miehistä tietysti sopeutuisi uuteen tilanteeseen, hylkäisi vanhat kunnia käsitykset ja muuttuisi parissa sukupolvessa suomalaisiksi. Sen estämiseksi me piilotamme naisemme huntuihin ja kaapuihin, emmekä halua heille elämää kodin ulkopuolella, ellemme ole ehdottoman varmoja, että nainen on edelleen yksi meistä. Onneksi naiset on suhteellisen helppo sitoa yhteisöihinsä saattamalla heidät raskaaksi, sillä silloin nainen ei ole enää yksin, vaan enemmän riippuvainen perheen tarjoamasta tuesta ja huolenpidosta.

- Okei. Miten nää poliittiset kysymykset, vaikka maahanmuutosta ja sillain? ohjaaja kysyi. – Ei ne oikeastaan meitä kiinnosta. Sitä keskustelua käy suomalaiset omista lähtökohdistaan, eikä se varsinaisesti meitä koske. Meitä kiinnostaa vaan oma suku ja omat ympyrät. Uskontoa tietysti puolustetaan, jos joku sitä loukkaa, mutta muuten politiikka ei meitä kiinnosta, muuten kuin tietysti keinona hankkia itselle tai omalle pienryhmälle rahaa ja etuisuuksia.

- Ok. Riittäiskö tää tällä kertaa? ohjaaja kysyi. – Joo, kyllä minä voisin jo lähteä kotiin. Huomenna pitäisi olla taas seitsemältä firmalla. – Mites toi ens viikko sopii sulle? Käviskö sillonkin taas keskiviikko? – Keskiviikko on vähän huono. Pojilla on peli Karkkilassa ja minun täytyy viedä ne sinne, siinä menee koko ilta. – Entäs torstai? – Sekin on vähän huono. Minulla on työkeikka Turussa ja siellä menee varmasti aika myöhään. Ohjaaja alkoi jo näyttää hieman epätoivoiselta, tämä oli hänen ensimmäinen elokuvaprojektinsa kahteen vuoteen. Ohjaajan ura oli alkanut mukavasti ja hän oli saanut muutamia ohjaamiaan dokumenttielokuvia laajempaankin levitykseen, mutta viimeiset pari vuotta ohjaaja oli hukannut juopotteluun ja riitaisan avioeronsa selvittelyyn. – Perjantai kyllä kävis, haastateltava sanoi. Voisin tulla jo kolmelta. – Joo, kyllä se mullekin sopii ohjaaja sanoi ja katsoi anovasti kameramieheen. – Kyllä se mullekin käy, tämä sanoi välinpitämättömästi.  

Miehet astuivat ulos studiosta loskaiselle kadulle ja sytyttivät tupakat. – Tarviitteko te kyytiä johonkin, minä olen itte menossa Siltamäen suuntaan? haastateltava kysyi. Tossa autossa on tilaa viidelle, hän lisäsi osoittaen tupakkaa pitelevillä sormillaan mustaa pakettiautoa. – Kiitos, mutta me pärjätään kyllä, avustaja on autolla liikenteessä, ohjaaja vastasi ja osoitti parinkymmenen metrin päähän pysäköityä farmariautoa, jonka katolla oli sammutettu taksin merkki. – Ajatko sinä taksia? haastateltava kysyi. – Joo, nää kulttuuri jutut on mulle vähän tällanen uus homma, eikä ne oikein elätäkään, avustaja sanoi naurahtaen. Oikeestaan toi taksi juttu on ihan hyvä homma. Tulee kaupunki tutuks, tapaa monenlaisia ihmisiä ja saa aika pitkälti päättää omista työajoistaan, hän lisäsi. Haastateltava nyökytteli avustajan jutuille ja tumppasi tupakkansa pöydällä olevaan purnukkaan. - Jos tässä ei ole muuta, niin minä taidan lähteä kotiin päin, hän sanoi ja huiskutti kättään hyvästiksi filmiryhmällä.

- Ei kait tässä ihmeempiä, ohjaaja sanoi heiluttaen kättään autoonsa nousevalle haastateltavalle. Hyvä että sille kävi se ens perjantai, se on viimenen päivä kun me saadaan käyttää tätä studiota, hän lisäsi huojentuneena. No. Mites on, lähdetäänkö syömään nyhtökauraa ja juomaan punaviiniä? ohjaaja sanoi hymyillen. – Mä vihaan sitä nyhtökauraa, kuvaaja sanoi. Exä ei nykyään muuta syökkään, kuin sitä helvetin kauraa, tekee lasten lihamakaronilaatikonkin siitä nyhtökaurasta. – Ehkä pizza ja olut sitten? – Se sopis ainakin mulle, avustaja sanoi. Mulla on yheksän päivän työrupeama takana. Pitää vaan käydä viemässä auto tallille, seuraavan kuskin pitäis jo lähtee ajoon.

Miehet siirtyivät autolle ja kameramies nosteli tavaransa kyytiin. – Mistä sä ton kaverin löysit? kuvaaja kysyi. - Se oli samaan aikaan transpointilla kuskina mun serkun kanssa, se tätä kundia ehdotti kun kuuli että meinasin tehdä dokumentin vieraista kulttuureista. – Mihin sä tätä dokumenttia meinasit tarjota? avustaja kysyi vuorostaan.  – No ainakin dokpointtiin ja Tempoon, jos me vaan ehitään saada tekstitykset valmiiks ajoissa. – Mikä se Tempo on? - Se on Ruotsin suurin dokumenttielokuvien festivaali, ohjaaja sanoi. Se on jo maaliskuussa, joten tässä tulee vähän kiire, jos siihen meinataan ehtiä, kun pitäs saada tekstityksetkin valmiiks. Mutta kiva tää leffa olis sinnekin saada, vaikka tän tyyppisiä dokkareita on kyllä Ruottissa varmaan omastakin takaa. Suomalaiselle yleisölle tää vois upota tosi hyvin, ohjaaja jatkoi. Ihmiset tykkää kun niille puhutaan uusia asioita niiden omalla kielellä. Ja dokpointin jälkeen sitten YLE:lle, ei tässä maassa oikein muita jakelukanavia dokkareille oo. Kuvaaja paukautti taksin takakontin kiinni ja heitti tupakantumppinsa lätäkköön. – Eiköhän nyt lopeteta se paskan jauhaminen ja lähetä pizzalle ja bisselle, mulla ainakin on jo helvetin kova nälkä.