Kohdehenkilö oli normaali suomalainen nainen, hänen elämäänsä voi kuvailla suhteellisen onnelliseksi. Avioero tuli lasten ollessa aikuisuuden kynnyksellä. Avioliittoa oli tarkoitus pitkittää lasten takia vielä hieman, mutta eivät he sitten jaksaneetkaan. Vanhemmiten nainen alkoi juomaan viinaa. Hän ei keksinyt mitään syytä olla juomatta, vaikka ymmärsikin juoppouden olevan alentavaa.

Ei nainen tyhmä ollut. Tavallinen vain.

Ihmiset muuttuivat lihavaksi. Homojakin on joka nurkalla. Käyttääkö kukaan enää sanaa rappio?

Saako sitä käyttää?

Elämä on harmaa, niin harmaa.

Matkustan joka päivä junalla Tampereelta Hämeenlinnaan. Olen töissä jossain virastossa, jonka nimen olen unohtanut. Pääasiallisesti pyörittelemme papereita ja juomme kahvia.  Yhteishenki on kuitenkin hyvä, vaikka en ymmärrä mihin sitä tarvitaan? Ehkä sen tarkoitus on pitää kulisseja yllä.

Mutta ketä varten?

Nykyään käytetään paljon sellaisia sanoja kuin oikeusturva ja ihmisoikeudet. Jos haluaa kuulostaa älykkäältä voi sanoa, että jostain asiasta pitää huolehtia ihan oman oikeusturvan kannalta. Ihmisoikeudet taas kuuluvat hiekkaneekereille.

Neekerin sanominen on nykyään kielletty. Sillä tavalla maailma on nyt parempi paikka.

Mieluummin olisin vapaa, mutta ei minusta taida olla siihen? Olen liian tunnollinen ja toisaalta liian heikko.

Jos olisin hullu, ajatukseni olisivat paljon ymmärrettävämpiä. Silloin niille olisi looginen selitys. Toisaalta kyse voi olla vain siitä, että minua ei ole tutkittu tarpeeksi.

Kun ihmistä tutkii tarpeeksi paljastuu hän aina lopulta hulluksi.                                                                      

Yhdistän mielessäni ravustamisen vapauteen. Luultavasti se johtuu siitä, että en ole koskaan ravustanut. Vapaus on sitä, että ei tarvitse tehdä sitä mitä tarvitsee tehdä. Ongelma on, että jotain pitää kuitenkin aina tehdä. Vai onko tämä vain saivartelua?

On.

Vaimo ja lapset. Sillä on oikeasti merkitystä. Vaikka yleensä runoilijat ovatkin juoppoja, eivätkä kykene huolehtimaan edes itsestään. Vaikka enhän minä mikään runoilija ole. Armeijankin olen käynyt.

Aina kun, joku sanoi ”voi vittu” liikuntatunnilla, kertoi opettaja ”voi vitun” olevan leipurin unelma. Sen opettajan lempinimi oli Natsikorpi.

Sellaisia miehiä tarvitaan aina.

Työtoverini ovat ihan mukavia. En kuitenkaan pysty peittämään tätä merkityksettömyyden tunnetta. Minusta on alkanut tuntua, että meitä säilytetään täällä.

Toisaalta. Kaikkiahan säilytetään jossain.

Yhdeksänkymmentäluvun lamasta alkoi suuri muutos. Kansalaiset muuttuivat asiakkaiksi ja kansa yleisöksi. Yleisö on arvoisaa ja asiakas aina oikeassa. Paha meiltä on enää mitään vaatia.

Hyvä kun jaksetaan taputtaa.