Ohjaaja seisoskeli ohuen lumikerroksen peittämällä kadulla ja poltteli kylmissään tupakkaa. Hän oli alkanut tuntea huonoa omaatuntoa tupakoimisestaan ja oli jo pidemmän aikaa suunnitellut siirtyvänsä vähemmän epäterveelliseen sähkötupakkaan. Ohjaaja oli klassinen risupartahumanisti ja tiesi sen itsekin. Hän ei urheillut, poltti liikaa, joi liikaa ja ansaitsi liian vähän. Aiemmin ohjaaja oli ohittanut iltapäivälehtien tarinat kuntokuureista ja elämäntaparemonteista olankohautuksella ja katsoi niiden kuuluvan poroporvarilliseen maailmaan, jonka viileä mutta ulkopuolinen tarkkailija hän oli. Mutta hengästyttyään yhä pahemmin noustessaan ne yhdeksän porrasta, jotka veivät hänen ensimmäisen kerroksen yksiöönsä ja tuntiessaan rytmihäiriöiden väristelevän rintaansa krapulaisina keskiviikkoaamuina, oli ohjaaja alkanut lukea iltapäivälehtien laihdutustarinoita aivan uudella mielenkiinnolla.

Talviaurinko oli jo painunut mailleen, mutta pimeys ei laskeutunut teollisuusalueelle yhtä täydellisesti kuin edellisellä viikolla. Vastasatanut puhdas lumi sai tyhjän korttelin näyttämään kirkkaalta ja valoisalta ja ohjaaja näki jo kaukaa, kuinka haastateltavan musta pakettiauto kääntyi kadunpäästä näkyviin ja lähti tulemaan kohti ohjaaja. Päästyään studion eteen pakettiauto teki u käännöksen ja pysähtyi kadun toiselle puolelle ohjaajaa vastapäätä. Ohjaaja huiskutti kättään haastateltavalle ja jäi pitämään studion ovea auki, tämän kiirehtiessä kadun poikki kohti oviaukkoa.

Haastateltava kätteli hätäisesti ohjaajan samalla, kun astui sisälle lämpimään studioon. Sisällä miehiä tervehti vastakeitetyn kahvin tuoksu ja hymyilevä avustaja ojensi haastateltavalle suuren kupin höyryävää kahvia. – Kolme palaa sokeriahan se oli, eiks niin? – Juu kolme palaa ja joskus enemmänkin haastateltava vastasi hänkin hymyillen.  

Ensimmäisen kuvaskerran mentyä nappiin olivat kaikki paikalla olijat kuin tuttuja keskenään ja tunnelma oli pelkistetyssä studiossa leppoinen. – Mitenkä töissä menee? Onko ylitöitä riittänyt? ohjaaja kysyi. – Kyllähän niitä riittäisi, mutta ei niitäkään aina jaksa tehdä, haastateltava vastasi hänkin hyväntuulisesti. – Joo, mulla on ihan sama homma, avustaja sanoi liittyen keskusteluun. Vuoroja sais ajaa niin paljon kuin huvittaa, mutta ei sitä aina jaksa ajatella vaan pelkkää rahaa.

- Tuutko vähän tänne, kuvaaja sanoi avustajalle keskeyttäen miesten jutustelun, katotaan että ton kameran etäisyys kohteeseen on oikea. Kuvaaja ohjasi avustajan haastateltavan tuoliin, joka oli sijoitettu suuren puolikaaren muotoisen taustapahvin eteen. Avustaja istui kiltisti ja kuvaaja teki kolmijalan päällä seisovaan kameraansa viime hetken säädöksiä. Ohjaaja ja haastateltava tyhjensivät kahvikuppinsa, veivät ne pienessä syvennyksessä sijaitsevan keittiön tiskialtaaseen ja liittyivät kuvaajan ja avustajan seuraan. – Jos kaikki rupeaa olemaan valmista, niin eiköhän aloiteta, ohjaaja sanoi reippaasti ja ohjasi katseellaan avustajan ylös haastateltavan tuolista.  

- Ja muista taas, ohjaaja jatkoi haastateltavan istuuduttua. Katso siihen kameraan tai ainakin sen suuntaan, mutta älä tuijota sitä. – Joo, minä koetan muistaa, haastateltava sanoi, vilkaisi hymyillen avustajaan, joka kuvasi häntä edelliskerran tapaan kännykällään. – Sä voit aloittaa vaikka kertomalla teidän suhteesta naisiin ja siirtyä sitä kautta sun veljen tapaukseen.

Haastateltavan veli olisi huipennus, jonka tarinaan dokumentti tulisi päättää. Sekä aihe, että haastateltava olivat tulleet ohjaajalle kuin taivaan lahjana. Kahteen vuoteen ei hänellä ollut kunnollista projektia ja hänen rahansa olivat loppumassa. Ohjaaja oli velkaa vähän joka suuntaan, muun muassa kuvaajalleen, ja hän oli jo alkanut kadottaa uskoaan uuden projektin löytymiseen. Mies ja tarina, oli juuri sitä mitä hän nyt tarvitsi. Ei kallista matkustelua ja kaluston vuokraamista, ei aikaa vievää tutkimustyötä ja taustamateriaalien etsimistä. Vain yksi mies istumassa kameran edessä ja kertomassa tarinaansa. Se oli dokumenttielokuva, jonka tekoon hänelläkin oli varaa ja aiheen seksikkyydestä johtuen ohjaaja uskalsi odottaa elokuvan nostavan hänen kurssiaan suomalaisten elokuvantekijöiden varsin pienissä piireissä.

Jos dokumentti olisi menestys saattaisi se poikia rahakkaampia keikkoja yleisradiossa tai jonkin menestyneen tuotantoyhtiön palveluksessa. Ohjaaja tunsi olevansa jo siinä iässä, että voisi siirtyä hyvällä omalla tunnolla faktasta fiktioon. Sillä oltiinpa viihteellisten tuotantojen taiteellisesta arvosta mitä mieltä tahansa, niissä oli silloin tällöin jaossa oikeatakin rahaa, eikä vain surkean pieniä apurahoja, joilla hänen kaltaisensa dokumentaristit joutuivat projektinsa toteuttamaan. Ohjaajan nuoruuden idealismin viimeisetkin rippeet olivat kadonneet viimevuosien taloudellisiin vaikeuksiin ja hän olisi valmis ohjaamaan vaikka pikkukakkosta, kunhan siitä maksettaisiin jotakin.

- Naiset ja veli, haastateltava sanoi nyökäten, kaivoi tupakan askistaan ja asiaa sen kummemmin ajattelematta sytytti sen. Avustaja vilkaisi hämmentyneenä ohjaajaan. Hän oli tottunut siihen, ettei sisätiloissa saanut polttaa ja kysyi katseellaan neuvoa siihen, miten tilanteeseen olisi reagoitava. Ohjaaja huiskautti kuitenkin kättään hyväksyvästi. Tupakointi oli juuri sellainen eksoottinen lisä, jota elokuvaan kaivattiin. Tummaverinen mies, sänkiset kasvot ja tupakka. Hänelle palautuivat mieleen Bruce Willisin esittämät karhean krapulaiset sankarit 1990- luvun alun väkivaltaelokuvista.   

Viimeinen partiopoika, ohjaaja ajatteli haastateltavan jatkaessa tarinaansa.

- Naisten rooli on meillä selkeä ja helppo. Se on rooli, joka sopii minun mielestäni naisille paljon paremmin kuin teidän yhteiskuntanne tarjoamat roolit. Meillä nainen on ensin tyttö ja kuuluu isänsä sukuun ja kasvettuaan aikuiseksi naiselle katsotaan sopiva aviomies ja sitten nainen liittyy toiseen sukuun. Siksi naisiin ei kannata kauheasti satsata, koska hän kuitenkin poistuu suvun vaikutuspiiristä. Vaikka ei meillä varsinaisesti ole mitään esimerkiksi naisten kouluttautumista vastaankaan, haastateltava kiirehti jatkamaan katsoen ohjaajan sijasta häntä kuvaavaan kameraan. Kyllä nainen voi periaatteessa kouluttautuakin, kunhan muistaa mikä hänen ensisijainen tehtävänsä on.

Nainen voi siis periaatteessa käydä kouluja kunhan muistaa olla hyvä tytär ja vaimo. Koulutus ei vaan tunnu kauhean tarpeelliselta naisille, kun heidän varsinainen tehtävänsä on kuitenkin olla vaimoja, äitejä ja tyttäriä. Ja jos rehellisiä ollaan, niin ei koulutus meistä tunnu kauhean tarpeelliselta miehillekään. Pitää muistaa, että meidän kotimaat ovat takapajuisia, eikä niissä juuri ole tarjolla sellaista korkeakoulutusta kuin täällä teillä. Lisäksi yleinen korruptio, nepotismi ja opetuksen huono taso tarkoittavat sitä, että diplomit ja muut tutkinnot ovat enemmänkin merkkejä henkilön arvokkuudesta kuin tae siitä, että diplomin haltija osaisikin jotain.

- Se ohut eliitti, joka on todella pätevää, kuten lentäjät ja lääkärit, elää muusta kansansa erillään ja kouluttaa lapsensa tyypillisesti ulkomailla, haastateltava jatkoi. Olen pahoillani tästä, hän sanoi sitten hieman hämillään osoittaen nyt sanansa kameran sijasta ohjaajalle ja ojentaen samalla tupakantumpin avustajan tarjoamaan kahvikuppiin. Sen jälkeen, kun ostin oman kodin, olen taas alkanut polttamaan sisällä ja tapa on kai mennyt jotenkin lihasmuistiin, hän lisäsi.

 – Ei se mitään, ohjaaja sanoi. Se voi olla visuaalisuuden kannalta parempikin, jos poltat, eli tupakoi vaan ihan rauhassa, jos tekee mieli.

Haasteltava nousi tuoliltaan, venytteli jäseniään ja istui takaisin tuoliin jatkaakseen tarinaansa. – Tota noin, ohjaaja sanoi. Sä puhuit viime kerralla aika paljon teidän kulttuurista ja naisistakin tuli puhuttua eli meidän ei ehkä niitä asioida tarvitse käydä enempää läpi. – No ei käydä sitten, haastateltava sanoi. Minä vaan puhuin, kun sinä sanoit että puhutaan naisista ja… - Joo en minä tässä syyttele, ohjaaja sanoi sovittelevasti. Hyvä että oot puhunut teidän kulttuurista ja naisten roolista tollain yleisellä tasolla ja sitä mä pyysinkin. Tarkotan vaan, että meillä on varmaan nyt tarpeeksi materiaalia siihen yleiseen osaan ja voitaisiin siirtyä sun veljeen. Jos vaan sopii.

– Sopiihan se, haastateltava vastasi viileästi ja sytytti hieman mielenosoituksellisesti uuden savukkeen.   

Haastateltavan veljen tarina oli onnenpotku, joka antaisi dokumentille dramaattisen loppuhuipennuksen. Haastateltavan veli oli tappanut vaimonsa muutamaa vuotta aiemmin. Murha oli tarjonnut otsikoita pariksi päiväksi ja vaikka mitään ei sanottu suoraan kävi lehtijutuista kautta rantain ilmi, että tappaja oli kotoisin Lähi-idästä. Tapausta koskevien juttujen kommenttiosastot oli suljettu, jonka lisäksi mies oli aiemmin tuomittu vapaudenriistosta tämän lukittua perheensä, heidän oman turvallisuutensa vuoksi, useaksi päiväksi asuntoon.

- Minun veljeni tappoi vaimonsa muutama vuosi sitten kotonaan Keravalla, haastateltava sanoi katsoen rauhallisesti kameraan. Tässä vaiheessa kaikki huoneessa olijat alkoivat kuvaamaan haastateltavaa kännyköillään. Näin haastateltavaa kuvattiin neljältä eri suunnalta, joka teki dokumentin tunnelmasta dramaattisemman. – Teille tulee tietysti heti mieleen, oliko kyseessä kunniamurha, haastateltava jatkoi. Mutta tuo käsite on vähän harhaanjohtava. Se ikään kuin peittää metsän puilla. Minun veljeni kyllä kertoi, että hän oli tyytymätön vaimonsa käytökseen monta kertaa ennen murhaa. Mutta kyse saattoi olla vain siitä, että heillä oli viisi lasta ja perhe-elämä on joskus rasittavaa. Varsinkin jos on kaikki päivät kotona, niin kuin veljeni oli. – Hän oli siis työtön? ohjaaja tarkensi.  – Totta kai hän oli työtön, mehän olemme melkein kaikki työttömiä. Ei työ ole meille mikään elämän tarkoitus, niin kuin teille emmekä me kärsi samalla tavalla sen puutteesta niin kuin te kärsitte. Se ei ole meille niin tärkeää, joten sen poissaolokaan ei ole tärkeää, haastateltava jatkoi.

Meille tärkeää on perheen kunnia ja niin kuin minä jo aikaisemmalla kerralla selitin, miehen ensisijainen velvollisuus on huolehtia tuosta kunniasta. Naisten emansipaatio tulee estää, koska kunniakäsitysten purkaminen tekisi miehestä turhan. Suurin osa meistä ei elätä täällä perheitään, joten ilman kunniaa meitä ei kerta kaikkiaan tarvita mihinkään.

 – Miten sinun veljesi vaimo sitten rikkoi noita kunniakäsityksiä vastaan? ohjaaja kysyi liikkuen samalla kännyköineen kuvattavan vasemmalle puolelle. Lakkasiko hän käyttämästä huivia tai jotain muuta vastaavaa? – Ei veljen vaimo koskaan huivia käyttänyt, haastateltava sanoi huvittuneena. Hän oli aina sillä tavalla vapaamielinen nainen. Voi tietysti olla, että veljeni katui omaa lepsuuttaan suhteessa vaimonsa pukeutumiseen. Olisihan hän voinut kieltää vaimoaan liikkumasta kaupungilla ilman huivia. Mutta en minä usko, että siinä oli kyse vaimon pukeutumisesta. Vaimo oli aina ollut voimakastahtoinen ja veli tunsi oman asemansa perheessä uhatuksi. Minä tiedän, että vaimo oli uhannut häntä avioerollakin, joka olisi varmasti ollut miehelle nöyryyttävää. Tai ehkä veljellä oli erektio-ongelmia, haastateltava jatkoi, mistä sen tietää.

Katsokaahan, haastateltava sanoi opettavaisesti. Te oletatte, että meidän toimintaamme ohjaavat samanlaiset kausaliteetin lait kuin teidänkin toimintaanne. Te ajattelette, että veljen tekoon, joko on tai sitten ei ole hyväksyttävät perustelut. Että selvittämällä hänen vaikuttimiaan ja vaimon käytöstä voidaan päästä selville siitä, oliko teko hyväksyttävä meidän kulttuurimme normien mukaan vai ei. Vai toimiko veli kenties mielenhäiriössä tai huumeiden vaikutuksen alaisena. Mutta me emme ajattele asiaa niin.

Haastateltava osoitti draaman tajua ja käänsi kasvonsa kohti oikealla puolellaan olevaa kännykkää. Minun veljeni toimi oikein ja pelasti perheensä kunnian, ei siksi että hänen vaimonsa olisi tehnyt jotain väärää, vaan siksi että hän tappoi vaimonsa. Jos vaimo olisi todella tehnyt jotain väärää, kuten pettänyt miestään, olisi itsestään selvää, että hänet tapettaisiin, mutta tuollainen mustasukkaisen miehen kosto olisi täysin ymmärrettävä myös teidän kulttuurissanne. Meillä tuollaista spesifiä tekoa ei tarvita. Riittää, että mies kokee naisen aiheuttavan hänelle häpeää. Häpeän tunne itsessään on riittävä todiste naista vastaan ja miehen teko, eli naisen tappaminen on riittävä todiste siitä, että nainen oli käyttäytynyt sopimattomasti ja aiheuttanut miehelle häpeää. – Tuo on kehäpäätelmä, ohjaaja sanoi hymyillen.

– Ei sillä ole väliä, haastateltava sanoi. Kuten sanoin, on turha etsiä meidän kulttuuristamme jotain järkevää logiikkaa. Jos asiaa ajattelee, niin ihmisen tappaminen siksi, ettei tämä käytä huivia, haluaa valita oman aviopuolisonsa tai muuten vain haluaa päättää omista asioistaan on mielipuolista. Eikö itse asiassa ole mielipuolista, että tuollaisia vaatimuksia ylipäänsä esitetään vuonna 2019? Ei meitä motivoi mikään järjellinen logiikka. Meitä motivoi meidän arkaainen kunniakäsityksemme, joka kumpuaa naisten seksuaalisuuden pelosta. Siitä me olemme kiinnostuneita ja sen ympärillä meidän elämämme pyörii. Katsokaa vaikka meidän yhteiskuntiamme. Tuhanteen vuoteen ei ole tapahtunut mitään edistystä, eikä kukaan ole siitä moksiskaan. Mutta tämä ei taida varsinaisesti enää koskea minun veljeäni.

 Haastateltavan lähestyessä monologinsa loppua ohjaaja, kuvaaja ja avustaja peruuttivat kännyköineen niin kauas, että koko studiotila ja haastateltavan edessä oleva kamera tulivat mukaan kuvaan. Haastateltava sytytti kuin yhteisestä sopimuksesta uuden savukkeen ja jäi paikalleen istumaan rauhallisesti tupakoiden.

– Ja poikki! ohjaaja huudahti iloisesti. Eiköhän tämä riitä meille, ellei sulla ole vielä jotain lisättävää? hän kysyi katsoen haastateltavaan. – Ei, ei kai tässä sen kummempaa, haastateltava sanoi nousten tuoliltaan. Ja kiitos kun sain polttaa, on ollut pitkä työviikko takana ja tekee jo mieli vähän rentoutua. – Joo, samaa vois sanoa meistä kaikista, kuvaaja sanoi kaataen itselleen kupillisen nyt jo hieman haalentunutta kahvia. – Puhukaa vaan omasta puolestanne, avustaja sanoi. Mulla alkaa vuoro tunnin kuluttua ja huomenna pitäis taas ajaa kakstoista tuntia. – No hei! Pääasia, että tää on nyt purkissa, ohjaaja sanoi ja hänen äänestään kuulsi helpotus kuvausten onnistumisesta.

Kun kahvit oli juotu ja mukit tiskattu, veti miesjoukko takit päälleen ja siirtyi kadulle polttelemaan. Vain haastateltava ei polttanut, koska oli ainoa, joka oli tupakoinut kuvausten aikana. – Mitenkä sulla? ohjaaja kysyi haastateltavalta, onko pojilla taas peli huomenna. – Ei. Onneksi, haastateltava lisäsi haukotellen. Jos ei tässä muuta, niin minä voisin lähteä kotiin. – Juu, totta kai. Ja mä oon yhteyksissä sitten vielä ennen kun tää menee levitykseen. Saat lipun ensi-iltaan, jos haluat. – Joo, katsotaan, haastateltava huikkasi takaisin ennen kuin nousi autoonsa ja ajoi pois paikalta. – Pizza ja bisse? Kuten viime kerralla! ohjaaja kysyi kuvaajalta ja avustajalta. – Miks ei, kuvaaja vastasi. Exän vanhemmat tulee tänään sille kylään ja sovittiin, että se pitää lapset tän viikonlopun. – Mä en kyllä pääse, avustaja sanoi ja viittasi kadun laitaan pysäköityyn taksiin. Mutta voin kyllä heittää teidät jonnekin, ette te varmaan Kalliota kauemmas mee. – Turha mennä merta edemmäs hukkumaan, ohjaaja sanoi leppoisasti. Hän oli hyvällä, lähes riehakkaalla tuulella ja se näkyi.

Kaikki oli mennyt niin kuin pitikin ja ohjaajasta tuntui että hänen onnensa oli viimein kääntymässä.