Pieniä tarinoita

Professorin ajatuksia

Torstai 31.1.2019 klo 15:30


- Kulttuurin rappio on aina nähtävissä seksuaalisten tabujen murtumisessa, professori sanoi ja katsoi kulmat kurtussa yleisöään. Professori otti muutaman hajamielisen askeleen ja antoi sanojen upota kuulijoihinsa, jotka istuivat hiiren hiljaa paikoillaan. Luentosali, jossa professori puhui, oli vanha ja kostea amfiteatterin muotoinen tila, jonka päädyssä oli viiden neliömetrin kokoinen koroke. Tämän kaltaisina hiljaisina hetkinä, jolloin oppilaat olivat täysin hiljaa, saattoi hän haistaa huoneen nurkassa pesivän homeen ja kuulla välikatolla rapistelevien hiirten äänet. Joskus nuorempana tuollaiset rappion merkit olivat häirinneet professoria ja hän olisi antanut talonmiehen kuulla kunniansa, mutta vanhemmiten hiirten kaltaiset pikkuseikat olivat lakanneet häiritsemästä häntä.

– Seksuaalisten tabujen murtumista seuraa puolestaan laajempi tapain turmellus, joka ilmenee niin sotilaallisena velttoutena kuin syntyvyyden laskunakin. Ja kun tuota turmeltuneisuuden kautta on jatkunut riittävän pitkään, ja sitä voi kestää useiden sukupolvien ajan, uudet vahvemmat kansat työntyvät rappeutuneiden alueille ja korvaavat niiden jäsenet omillaan. – Ja tämä, professori jatkoi juhlallisella äänellä, on asioiden luonnollinen järjestys. Aivan niin kuin hoitamaton puutarha jää vahvempien rikkakasvien valtaan, jos sitä ei jatkuvasti hoideta, niin samoin kokonaiset kansakunnat ja kulttuurit kuolevat, jos ne eivät kykene puolustamaan itseään.

Hävittyä taistelua ei kuitenkaan saa sotkea hävittyyn sotaan, professori lisäsi velvollisuudentuntoisesti. Sillä tiesi tuon lisäyksen olevan poliittisesta välttämätön tummanruskeiden viimeaikaisten sotilaallisten tappioiden vuoksi, jotka tarkoittivat käytännössä aluemenetyksiä ja heitä vahvemman vihollisen sanelemien rauhanehtojen hyväksymistä.

Professori palasi nopeasti päivänpolitiikasta takaisin historiaan, joka oli hänen ominta alaansa ja jatkoi heitä edeltäneen kulttuurin rappion kuvailua. – Ei riittänyt, että valkoiset lakkasivat kauhistelemasta seksuaalisia perversiota, vaan sodomia ja homoseksuaalisuus muuttuivat suorastaan ihailtaviksi piirteiksi ja tällaisia ihmisiä alettiin jopa vihkiä avioliittoon kirkoissa ja heidän katsottiin voivan hankkia lapsia, siinä kuin normaalienkin ihmisten.

Professorin mainitessa sodomian ja homoseksuaalisuuden alkoi yleisöstä kuulua poikamaista hihittelyä ja kun päästiin kohtaan lasten hankkimisesta, yltyi hihittely vain vaivoin pidätellyksi tyrskinäksi. Tässä vaiheessa luentoa professori joutuikin aina pettymään yleisöönsä, vaikka kokeneena opettajana osasi odottaa oppilaidensa reaktiota. Kuitenkin juuri tällaisten lapsellisten hihittelyjen takia hän säästi kyseessä olevan luennon yksinomaan jatko-opiskelijoille, joista jokainen oli ainakin 18 vuotias.

Opiskelijoita oli luokassa viitisenkymmentä ja he olivat kaikki miehiä. Naisia ei jatko-opintoihin otettu, vaikka heitä olikin muutamia tiedekunnan varsinaisten opiskelijoiden joukossa. Jatko-opiskelijat tulivat kaikki hyvistä perheistä ja tunsivat oman arvonsa, sillä he tulisivat aikanaan muodostamaan valtakunnan hallinnollisen ja poliittisen eliitin. Tiedekunnan vähät naiset olivat puolestaan hyvin uutteria ja kuten professori oli yllätyksekseen huomannut yleensä miesopiskelijoita älykkäämpiä. Tyttöjen opinnot rahoitti tavallisesti suku tai sitten jokin varakas mesenaatti, joka halusi kouluttaa oman sukunsa tyttölapsille pätevän kotiopettajan. Naispuoliset opiskelijat asuivat omassa erillisessä rakennuksessaan, eikä heitä juuri näkynyt yliopistolla luentojen ulkopuolella. Naiset eivät koskaan sanoneet taikka kysyneet tunneilla mitään, eikä heiltä sellaista aktiivisuutta odotettukaan.

Nauruaan pidättelevän yleisönsä edessä professori kuitenkin mietti haikeana, että oltiinpa tytöistä ja heidän osallistumisestaan opetukseen mitä mieltä tahansa, niin ainakin he osasivat käyttäytyä paremmin kuin pojat. Varsinkin koska professori tiesi hyrskimisen jatkuvan, hänen perehdyttäessään valtakunnan tulevaa eliittiä, heitä edeltäneen sivilisaation rappioon.

- Valkoisten kulttuurissa, professori jatkoi. Oli lääkäriasemia, joissa miehet saattoivat käydä leikkaamassa itsensä naisiksi. Ja miehiä, jotka niin tekivät pidettiin urheina ja heidän rohkeuttaan ihailtiin. Aivan. Niin uskomattomalta kuin se meistä kuulostaakin, tuollaista todella tapahtui. Olen itse lukenut vanhoja kirjoituksia, joita julkaistiin kansalle luettavaksi. Ja tuollaisen leikkauksen läpikäyneeseen mieheen suhtauduttiin tyypillisesti ihaillen. Ja niin vaikea kuin meidän on sitä käsittää, jopa papit saattoivat käydä läpi tuollaisen toimenpiteen, papit joilla oli lapsia ja jotka saattoivat muuntautumisensa jälkeen saarnata kirkoissaan Jumalan sanaa. Kenties juuri siksi tuo uskonto, joka pitkään täällä oli niin vahva ja jonka sivilisoiva vaikutus oli kiistaton, on meidän tulomme jälkeen vaipunut lähes tyystin unholaan.

Nyt luentosali oli aivan hiljaa ja vakava ja professori tiesi aivan hyvin mistä se johtui. Hän oli pitänyt saman luennon niin monta kerta aiemminkin, että osasi jo ennakoida yleisönsä reaktiot. Opiskelijat olivat hiljaa ja nauramatta yksinkertaisesti siksi, että he eivät tienneet oliko professori tosissaan vai ei. Tietysti he kaikki olivat kuulleet tarinoita valkoisen kulttuurin dekadenssista, mutta jutut sukupuolenvaihdosleikkauksista menivät heistä jo liian pitkälle. Miten kukaan voisi haluta sellaista? Ja kuinka tuollaisten leikkausten tekeminen olisi ollut edes mahdollista?

Professori oli tietoinen kuulijoidensa epäilyistä ja otti nyt salkustaan esiin kuvan, jonka asetti piirtoheittimelle. – Katsokaa, hän sanoi leppoisasta napauttaen samalla puisella karttakepillä piirtoheittimen päällä olevaa kalvoa. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Kuva, joka vaalealle seinälle heijastui, oli vanhasta mainoksesta, jonka tekstit olivat jo kuluneet pois. Kuvassa seisoi vaaleahiuksinen nainen, sekä musta mies, jonka käsi oli nostettu suojelevasti naisen harteille ja heidän edessään oli kaksi kiharatukkaista ruskeaa lasta. Poika ja tyttö.

Yleisöstä kuului ymmärrystä kuvailevaa huokailua ja professori pääsi jatkamaan luentoaan. – Meidän ja valkoisen sivilisaation keskeisin ero on, että siinä missä he uskoivat ideoihinsa, me uskomme veremme voimaan.

– Kun me katsomme tuota kuvaa me näemme veremme voiman. Me näemme heidän lapsistaan, professori jatkoi pitäen dramaattisen taidepaussin, että musta on valkeaa voimakkaampi. Mutta valkoiset eivät nähneet asioita niin kuin me, he eivät nähneet veren voimaa vaan aivan muita asioita. Osaako kukaan teistä arvata, mitä valkoiset olisivat tässä kuvassa nähneet? professori kysyi silmälasiensa asentoa korjaten. Professori tiesi kokemuksesta, että tämän kokoiseen luokkaan mahtui tavallisesti pari kolme opiskelijaa, jotka tiesivät vastauksen ja niin oli nytkin. Professori osoitti suoralla kädellään salin keskiosassa istuvaa opiskelijaa, joka nousi ylös ja vastasi kuin olisi lukenut tekstiä ulkomuistista. – He olisivat nähneet tuossa kuvassa oman kulttuurinsa objekteja, nuori mies sanoi. He olisivat nähneet pojan jalkapallon ja silmälasit, sekä tytön käsissä olevat kirjat. – Aivan oikein. Ja mitä nuo kulttuuriset objektit heille perimältään edustivat, miksi ne olivat tuolle kulttuurille niin tärkeitä? Kysymystä seurasi lyhyt hiljaisuus, sillä tähän kysymykseen eivät opiskelijoiden kyvyt enää riittäneet.

- Jalkapallo, silmälasit ja kirjat olivat kaikki eurooppalaisen kulttuurin tuotteita. Ne olivat heidän ideoitaan ja noiden ideoiden, tai kulttuuristen objektien, eteenpäin vieminen ja levittäminen oli heille kaikki kaikessa. Mutta, mutta, professori jatkoi opettavaisesti. Kuten heidän rappionsa todistaa, lopulta meidän veremme oli heidän ideoitaan voimakkaampaa.

Professori huomasi useiden oppilaiden vilkuilevan luokan seinällä olevaa kelloa, joka oli jo kymmentä yli neljä. Oppitunnin oli määrä päättyä neljältä, mutta kenenkään paikalla olleen ei tullut mieleenkään olla niin epäkunnioittava, että huomauttaisi luennoitsijalle ajan kulumisesta. Muutama oppilas oli tosin poistunut jo ennen neljää, mutta niin professori kuin oppilaatkin tiesivät poistujat niin mahtavien sukujen vesoiksi, ettei heidän menemisiinsä ja tulemisiinsa ollut puuttuminen. Professori kuitenkin aisti oppilaiden kärsimättömyyden, katsahti kelloon ja ilmoitti leppoisalla äänellä tunnin päättyneen ja antoi oppilaille luvan poistua.

Luokan lähdettyä professori keräsi tavaransa ja siirtyi luentorakennuksen yläkerrassa olevaan pieneen työhuoneeseensa. Hän istahti suureen kuluneeseen nojatuoliin, joka oli peräisin yli kahden vuosisadan takaa, tummanruskeiden valtakautta edeltäneeltä ajalta. Professori riisui kengät jaloistaan, otti naarmuuntuneet silmälasit silmiltään ja jäi kuuntelemaan läheisestä minareetista kuuluvaa rukouskutsua. Professori ei ollut uskonnollinen mies, eikä mielellään ottanut osaa yhteisiin rukoushetkiin. Iltapäivärukouksen hän viettikin tavallisesti yksin huoneessaan mietiskellen taikka papereitaan järjestellen.

Professori oli harmikseen pannut merkille, että viime vuosina paperin laatu oli heikentynyt ja sen toimituksessa oli yhä useammin ongelmia. Hän olikin alkanut pitää tenttejä suullisesti, säästäen kallisarvoisen paperin omaan käyttöönsä. Loppujen lopuksihan hän ei kouluttanut tutkijoita, vaan Läntisen-Euroopan hallinnollista eliittiä, joka tarvitsi kirjoitustaitoa ja tyyliä, lähinnä käskyjen antamiseen ja raporttien kirjoittamiseen. Ja noita, sinänsä varsin hyödyllisiä taitoja, opettivat toiset miehet. Professorin tehtävä oli sivistää kuulijoitaan ja saada nämä ymmärtämään kuinka mahtavan ja toisaalta rappeutuneen kulttuurin perillisiä he olivat. Hänen tehtävänsä oli tehdä tulevalle eliitille selväksi, että niin tärkeitä kuin ideat ja tekniset keksinnöt olivatkin, oli maailmassa loppujen lopuksi tärkeintä heidän verensä.

Uskoiko professori itse kaiken opettamansa, oli toinen asia, sillä hän oli jo niin vanha ja oppinut mies, että hänen oli vaikea enää uskoa mihinkään koko sydämestään. Mutta vaikka professori salli epäilyn itselleen, ei hän sallinut sitä oppilailleen sillä hän tiesi, että epäilyssä piilivät sivilisaation tuhon siemenet.

Tummanruskeiden hallitsema valtakunta ulottui nyt jo lähes autioituneesta Pohjois-Euroopasta Saksan länsiosien kautta Alpeille, rajautuen etelässä osin Välimereen ja osin muinaisen Ranskan ja Espanjan aikanaan erottaneeseen Pyreneiden vuoristoon. Tummanruskeiden eteläpuolella olivat puolestaan afrikkalaiset, jotka pitivät hallussaan Espanjaa, sekä Pohjois-Afrikan läntistä puolta. Tummanruskeat erotti afrikkalaisista se, että kansainvaellusten aikaan Eurooppaan saapuneet afrikkalaiset olivat sekoittuneet, sekä arabien, aasialaisten, että paikallisen valkoisen väestön kanssa. Niinpä Länsi-Euroopassa asuva väestö oli jonkin verran vaaleampaa kuin etelä-eurooppalainen, joka koostui lähes yksinomaan mustista afrikkalaisista.

Euroopan kaakkoiskulma, Pohjois-Afrikan itäosat, sekä Lähi-itä olivat puolestaan pääosin arabien, turkkilaisten ja persialaisten asuttamia. Itä-Eurooppaa ja Venäjää aina Moskovan korkeudelle asuttivat puolestaan Keski-Aasiasta tulleet kansat, joiden lisäksi alueelle oli jäänyt myös valkoista alkuperäisväestöä. Varsinaisia valkoisten hallitsemia alueita oli vain Luoteis-Venäjällä ja suurempina keskittyminä Pohjois-Amerikassa. Valkoisia teknikkoja, kauppiaita ja välittäjiä asui toki Länsi-Euroopassakin, mutta he pysyttelivät omissa oloissaan, eikä professori yleensä liikkunut heidän alueillaan. Vaikka tiesikin ne maineeltaan turvallisiksi.

Kun rukoushetki oli päättynyt pakkasi professori salkkunsa, pani takin päälleen ja otti huoneen nurkasta keppinsä, jonka päässä oli raskas teräksinen kuula. Ainakin kaksi kertaa oli keppi pelastanut professorin puremilta, kun alueella liikkuvat nälkäiset koiralaumat olivat yrittäneet käydä hänen kimppuunsa. 

Professori asui pienen yliopistoalueen laidalla kaksikerroksisessa kivitalossa. Yliopistoalue käsitti kokonaisuudessaan kolme opetukseen tarkoitettua rakennusta, naisopiskelijoiden pienen asuntolan, rakennusten takana olevan urheilukentän, sekä kaksi asuinrakennusta, joista toinen kuului professorille ja toinen yliopiston rehtorille, joka itse asui muualla ja vuokrasi taloa sukulaisilleen.

Kotona professoria odotti, kuten aina, jäähtynyt päivällinen, jonka hän söi yksin talon suuressa ruokahuoneessa. Professori oli jo yli seitsemänkymmenen ja hänen ensimmäinen vaimonsa, joka ruuan hänelle valmisti, oli lähes saman ikäinen. He olivat olleet naimisissa jo yli 50 vuotta ja vaimo oli synnyttänyt miehelleen kaikkiaan seitsemän lasta, joista kolme tyttöä ja yksi poika olivat eläneet aikuisiksi. Yksi tyttäristä, joka oli syntynyt sokeana ja kampurajalkaisena, eli edelleen samassa talossa heidän kanssaan. Tai niin professori oletti, vaikka ei enää vuosiin ollut nähnytkään lastaan. Pitkästä avioliitosta huolimatta olivat professori ja hänen vaimonsa etääntyneet toisistaan professorin otettua toisen ja vielä viisikymmenvuotiaana kolmannenkin vaimon.

Jos aika ja toiset naiset olivat etäännyttäneet professorin tämän ensimmäisestä vaimosta, oli kuolema etäännyttänyt hänen toisesta. Hän oli ollut neljänkymmenen ottaessaan toisen vaimon, joka oli ollut vaaleanruskeaihoinen, suurisilmäinen 17 vuotias tyttö. Vaimo numero kaksi oli synnyttänyt perheeseen kaksi poikaa, kunnes oli yllättäen kuollut ruokamyrkytykseen professorin ollessa työmatkalla toisella paikkakunnalla. Kun toinen pojistakin kuoli pudottuaan talvella jokeen, katsoi professori viisaimmaksi lähettää jäljellejääneen pojan sukulaistensa luokse, jottei tällekin sattuisi isän poissa ollessa jotakin ikävää onnettomuutta.

Professori ei tietenkään voinut todistaa mitään, mutta epäily ensimmäisen vaimon osallisuudesta kuolemantapauksiin vieroitti vanhan avioparin lopullisesti toisistaan. Ja kun professori myöhemmin otti vielä kolmannen vaimon, teroitti hän ensimmäiselle, että enempää onnettomuuksia ei tässä talossa suvaittaisi.

Kolmas vaimo oli naimisiin mennessään hieman yli kaksikymmenvuotias ja professorille jäi sellainen vaikutelma, että vaimo ei ollut hääyönä koskematon, vaikka yrittikin kovasti sellaista teeskennellä. Kolmas vaimo oli yhtä tumma kuin miehensäkin ja synnytti tälle kolme lasta, kaksostytöt ja pojan, joista kaksi ensin mainittua kuolivat jo aivan pieninä julman influenssaepidemian verottaessa Länsi-Euroopan väestöä.

Suuresta ikäerosta ja aviopuolisoiden luonteiden eroavaisuuksista johtuen ei professori koskaan kiintynyt kolmanteen vaimoonsa, eikä tämä häneen ja melko nopeasti he menettivät kiinnostuksensa toistensa tekemisiin. Muutama vuosi sitten vaimo oli ostanut torilta itselleen nuoren isokokoisen eunukin, jonka seurassa saattoi liikkua turvallisesti kaupungilla ilman miestään. Eunukin hankkimisen jälkeen professori olikin alkanut epäillä, että vaimolla oli avioliiton ulkopuolinen suhde, vaikka olikin niin välinpitämätön tämän tekemisten suhteen, ettei viitsinyt alkaa asiaa sen kummemmin selvittelemään. Koska professori oli jo siinä iässä, ettei enää kyennyt innostumaan lemmenleikeistä, näki hän kolmatta vaimoaan enää vain harvoin.

Syötyään kylmenneen päivällisen professori vetäytyi huoneeseensa, jossa hän syventyi kirjoittamaan jo kolmekymmentä vuotta kesken ollutta suurteostaan nimeltä Valkoisen Euroopan nousu ja tuho. Tai sitten, mikä oli hänelle nykyään tavallisempaa, hän vain uppoutui muistoihinsa liikuskellen verkkaisesti huoneessaan, selittäen monimutkaisia teorioitaan sivilisaatioiden noususta ja rappiosta milloin vanhalle kissalleen, milloin omalle peilikuvalleen.

Valkoinen Eurooppa oli vaipunut historian hämärään, jo kauan ennen professorin syntymää, mutta sen jäljet olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, samoin kuin muinaisen Rooman rauniot olivat vuosisatoja aiemmin tehneet vaikutuksen professoria edeltäneisiin eurooppalaisiin. Professori oli hyvin perillä Rooman tuhon ja valkoisen Euroopan rappion välisistä yhtäläisyyksistä. Ja nuorena hän oli ollut varma, että tummanruskeat olivat samalla lailla valkoisen Euroopan sivilisaation perillisiä kuin valkoiset olivat olleet Rooman. Erityisesti Ison-Britannian taantuminen barbariaan roomalaisten lähdettyä ja toisaalta sen myöhempi nousu maailman mahtavimmaksi imperiumiksi, oli saanut professorin ajattelemaan, että myös tummanruskeita odottaisi tulevaisuudessa brittien kaltainen loistava tulevaisuus. Kunhan he vain ymmärtäisivät kytkeä oman menneisyytensä valkoisten sivilisaatioon, niin kuin valkoiset olivat kytkeneet omansa antiikin Kreikkaan ja Roomaan.

Professorin vakaumus jatkuvuudesta oli kantanut keski-ikään saakka, jolloin hän oli alkanut ensimmäisen kerran epäillä tuon jatkuvuuden paikkansapitävyyttä. Hänen näkemyksensä historiasta oli edelleen syklinen, kulttuurit nousivat, kukoistivat ja kuolivat, mutta vanhemmiten hänen oli yhä vaikeampi uskoa, että tummanruskeiden kulttuuri kohoaisi automaattisesti sellaiseen kukoistukseen kuin heitä edeltäneiden eurooppalaisten kulttuuri. Ja kuitenkin, juuri tuo usko jonkinlaiseen jatkuvuuteen, jossa professori saattoi sijoittaa itsensä historian mahtavaan virtaan, oli pitänyt hänen itsetuntonsa korkealla sellaisinakin aikoina, kun sitä todella testattiin.

Professori muisti kuinka hän oli nuorena miehenä, lähes viisikymmentä vuotta sitten matkustanut Kiinaan osana tummanruskeiden delegaatiota, jonka tarkoituksena oli tutustua Kiinan tieteellistekniseen osaamiseen. Yhtäältä matka oli ollut professorille järkytys ja toisaalta itsetunnon kohotus. Kohotus se oli sikäli, ettei hän kokenut kiinalaisia itseään älykkäämpinä tai sivistyneempinä, vaan oli älyltään vähintään noiden pienten aasialaisten vertainen. Mutta järkytys matka oli ollut, koska se paljasti professorille tummanruskeiden takapajuisuuden verrattuna Aasiaan.

Kiinan maaseutu oli köyhää, mutta hyvin hoidettua. Kaupungit olivat suuria ja ainakin hallintokorttelit puhtaita. Delegaatio liikkui paikasta toiseen nopeilla junilla tai lentäen. Ja kiinalaiset kertoivat professorille oman sivilisaationsa edistysaskeleista, jollaisia hän ei osannut kuvitellakaan. He vierailivat observatoriossa, josta saattoi nähdä Marsiin, jonka pinnalla erottui autioituneita kyliä, jotka valkoiset ja kiinalaiset olivat sinne muinoin rakentaneet. Hänen oppaansa kertoi, että nuo vieraalle planeetalle jo ammoin lähteneet ihmiset eivät suinkaan olleet kuolleet, vaan he olivat ladanneet tietoisuutensa sähköiseen muotoon ja elivät tietokoneidensa virtapiireissä, niin kauan kunnes säteily viimein tuhoaisi Marssin viimeisenkin kovalevyn.

Oppaan mukaan tuollaisia ihmisiä tai aaveita kuten opas heitä nimitti, oli ollut maassakin miljoonittain ja että he olivat kuolleet suuressa sodassa ydinlatausten tuhotessa maailman tietoverkon, pyyhkien samalla tyhjiksi noiden kummallisten olentojen ekosysteemin. Opas tiesi kertoa, vaikka mainitsikin asian vain kuiskaten, että vieläkin käynnistettäessä vanhoja koneita saattoi niiden virtapiireissä elää noita aaveita, jotka harhailivat piirilevyillään saamatta sielulleen rauhaa. Juuri sen vuoksi oli jokainen vanha tietokone määrätty tuhottavaksi ja vanhojen koneiden linkittämisestä uusiin, paljon niitä yksinkertaisempiin koneisiin, rangaistiin Kiinassa kuolemalla.

Aasian teknologinen edistys oli tehnyt professoriin lähtemättömän vaikutuksen, vaikka hän tiesi, että Kiinakin oli kokenut viime vuosisatoina suuria mullistuksia ja että sekin oli vasta toipumassa maailmaa koetelleista sodista ja kansainvaelluksista. Lisäksi heitä edeltäneet sivilisaatiot olivat käyttäneet niin suuren osan maailman luonnonvaroista, etenkin öljystä ja hiilestä, että professori uskoi nousun valkoisten sivilisaation tasolle kestävän kiinalaisiltakin vuosisatoja.

Kansojen kohtaloita miettiessään ilta oli pimentynyt yöksi ja tuuli painoi ulkona ropisevaa sadetta päin professorin makuuhuoneen ikkunaa. Ikkunanpuitteiden alaosan tiivisteet olivat vanhuuttaan pettäneet ja ikkunan vasemmasta alanurkasta valui pieni vesivana huoneen lattialle. Professori ei pitänyt repsottavista kulmista, mutta ei oikein osannut niitä alkaa korjaamaankaan. Niinpä hän vain asetti viltin ikkunan alle kohtaan, jossa vesi valui lattialle ja antoi asian olla. Professori kävi vessassa luonnollisilla tarpeillaan ja veti vessan varovaisesti, toivoen että ikivanha putkisto kestäisi vielä tämän yhden kerran. Veden jakelu oli katkennut professorin taloon jo aika päivää sitten, mutta talon katolle oli rakennuttu vesisäiliö, joka täytettiin professorin määräysten mukaan kerran viikossa puhtaalla vedellä.

Palattuaan vessasta professori pukeutui kaapumaiseen yöasuunsa. Veti jalkaansa paksut polviin asti ulottuvat villasukat ja kävi vuoteeseensa paksujen peittojen väliin. Oli marraskuun loppu ja professori tunsi jo kylmän kosteuden hiipivän vetoisista ikkunoista makuuhuoneeseen. – Kunpa tulisi jo kesä, hän mietti ennen nukahtamistaan ja muisteli heinäkuisia kävelyretkiään kaupungin halki virtaavan joen partaalla.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini