Muistan sen päivän jona isäni tuli vanhaksi. Ei se tietenkään tapahtunut yhtäkkiä siten, että tiistaina hän oli voimissaan ja keskiviikkona vanha ja raihnas, mutta vaikka isän vanheneminen tapahtuikin vähitellen, niin erään tietyn päivän tiettynä hetkenä minä tajusin hänen vanhentuneen. Tajusin kuinka hitaaksi hän oli tullut ja ymmärsin, ettei hän enää pärjää ilman apua. Isän heikkouden ja avuttomuuden tajuaminen oli hirveän surullista ja on sitä vieläkin, niin kuin heikkouden ja avuttomuuden näkeminen aina on.

On luonnollista, että ihmiset kavahtavat vanhuutta ja heikkoutta aivan samalla tavalla kuin on luonnollista, että me ihailemme nuoruutta ja voimaa. Tämä on meihin niin sisäänrakennettua, ettemme edes huomaa sitä. Kun katsot leikkiviä lapsia, sinä hymyilet, koska he edustavat tulevaisuutta ja elämää ja kun katsot kuolaavia vanhuksia sinä et hymyile, koska he edustavat heikkoutta ja elämän vääjäämätöntä loppua. Kuten sanottu tämä on luonnollista, tällaisia me nyt kerta kaikkiaan olemme.

Siksi onkin niin omituista, että yhteiskunnan tasolla me toimimme täysin päinvastoin. Me juhlimme omaa heikkouttamme ja tunnumme saavan jopa jonkinlaista masokistista tyydytystä sen toteamisesta.

Viimeaikainen mekkalointi vanhustenhoidon surkeasta tilasta on asiasta oiva esimerkki. En ole tuon tilan asiantuntija, joten en osaa sanoa onko tilanne aivan niin huono kuin lehdissä annetaan ymmärtää. Tiedän kuitenkin mistä asioiden nykytila johtuu. Se johtuu siitä, että elämämme helppouden ja lääketieteen ihmeiden ansiosta me elämme pidempään ja huonokuntoisempina kuin koskaan aikaisemmin ja koska olematon syntyvyys on kääntämässä Suomen väestöpyramidin päälaelleen, on luonnollista, ettei palvelutalojen huono palkkaisiksi hoitajaksi ole kauheasti tungosta, eikä noiden talojen rahoittamiseksi löydy juuri resursseja.

Aivan kuten kaikkiin muihinkin maailman ongelmiin vanhustenhoidonkin kurjaan tilaan on ehdotettu ratkaisuksi maahanmuuttoa ja ulkoministerimme Timo Soini ehdottikin, että Suomi avaa suurlähetystön Manillaan ja tuottaa vanhustenhoitajia Filippiineiltä. Ratkaisu onkin varmasti toimiva, koska filippiiniläisille ei tarvitse maksaa palkkaa, eivätkä he koskaan vanhene.

Vanhusten hoidon lisäksi toinen ikuisuuskysymys Suomessa on mahdollinen NATO jäsenyytemme tai vaihtoehtoisesti Euroopan yhteinen armeija, jota Ranskan presidentti Emmanuel Macron väläytti taannoisessa puheessaan.

Mutta mikä tuo NATO on ja millaisen armeijan Euroopan maat muodostaisivat? Ilmeisesti eivät kovin kummoista, sillä tutkimusten mukaan ranskalaisista oli valmis puolustamaan maataan 29 %, belgialaisista 19 % ja saksalaisista, tuosta Euroopan omasta suurvallasta, mukavat 18 %. Kuinkahan moni noiden maiden asukkaista olisi valmis puolustamaan Helsinkiä tai Lappeenrantaa? Vaikka toisaalta. Mitä väliä on ihmisten puolustustahdolla, kun he eivät kuitenkaan ole käyneet armeijaa. Ja ne jotka ovat, seisovat nyt rynnäkkökiväärit kädessä Pariisin ja Brysselin kaduilla suojelemassa turisteja paikallisten jihadistien hyökkäyksiltä.

Mitä tekee puolustusliitolla, jos sen jäsenet eivät ole valmiit puolustamaan edes itseään? Ja miksi he olisivat? Sillä halutakseen puolustaa jotakin, tulee tuon jonkin olla olemassa. Kysymys kuuluukin: Mitä merkitse Saksa ilman saksalaisia? Tai Ranska ilman ranskalasia? Belgia ilman belgialaisia? Suomi ilman suomalaisia? Ja vastaus on, ei yhtään mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, jota oltaisiin ase kädessä valmiit puolustamaan. Eurooppalaiset kuolevat sukupuuttoon ja niin poliittiset johtajamme kuin kulttuuri eliittimmekin käyttäytyvät kuin kyse olisi jostain pikkuseikasta, joka voidaan hoitaa samalla konstilla kuin vanhuksetkin, eli lisäämällä maahanmuuttoa.

Der Spiegelin mukaan vuonna 2016 lähes neljännes Saksassa syntyneistä lapsista syntyi ulkomaalaisille äideille ja maahanmuuttajataustaisia alle viisivuotiaista lapsista oli jo 36 %.

Mitä tämä kaikki kertoo meistä? Suomalaiset vanhenevat, syntyvyys laskee ja lääkkeeksi tarjotaan, ei lasten tekemistä, vaan filippiiniläisiä sairaanhoitajia ja maahanmuuttoa. Suomea pitäisi puolustaa ja ratkaisuksi tarjotaan puolustusliittoa, joka koostuu lapsettomista pasifisteista. Yksi aikamme suurista narratiiveista onkin oman avuttomuutemme juhliminen. Me haluamme maahanmuuttajia hoitamaan vanhuksemme ja synnyttämään lapsemme. Me haluamme, että NATO puolustaa maatamme ja EU säätää lakimme. Me juhlimme omaa heikkouttamme ja ylistämme maahanmuuttajia, kansainvälistä yhteistyötä, EU:ta ja kaikkea muuta paitsi omaa itseämme.  

Kun perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti kesällä 2015 Facebookissa unelmoivansa vahvasta kansakunnasta, kerääntyi 15 000 ihmistä Helsingin keskustaan osoittamaan mieltään. Paikalla olivatkin kaikki maan silmäätekevät Maija Vilkkumaasta Antti Rinteeseen.

Kaikki tämä on täysin absurdia. Jos Immonen olisi kirjoittanut unelmoivansa heikosta kansakunnasta, jota piiskataan pyllylle kukaan ei olisi sanonut mitään.

Jossain vaiheessa (olisiko ollut joskus 1990- luvun laman aikoihin?) meistä tuli vätyksiä, jotka haluavat, että kaikki tehdään meidän puolestamme. Eikä kukaan viitsi kysyä, miksi maahanmuuttajat hoitaisivat meidän vanhuksemme, jos emme viitsi itsekään heitä hoitaa? Miksi sukupuuttoon kuolevat saksalaiset tai belgialaiset haluaisivat puolustaa Suomea, jos he eivät ole valmiita puolustamaan edes Saksaa ja Belgiaa? Ja miksi meidän maahanmuuttajamme, afrikkalaiset, arabit ym. synnyttäisivät suomalaisia lapsia? Eikö kenenkään mieleen ole tullut kysyä, miksi maahanmuuttajat haluaisivat synnyttää suomalaisia lapsia, jos suomalaiset itsekään eivät halua heitä synnyttää?

Mutta palatakseni vielä isääni ja hänen raihnaisuuteensa. Isäni heikkous on surullista, niin kuin heikkous aina on. Me kavahdamme heikkoutta, sillä se merkitsee itsekontrollin ja riippumattomuuden menetystä, avuttomuutta ja riippuvuutta toisista ihmistä. Ja kun me puhumme ihmisistä, jotka eivät enää kykene huolehtimaan itsestään me emme hymyile tai naura, koska tuo itsenäisyyden menetys on meistä nöyryyttävää ja kauheaa.

Mutta kun ihmiset puhuvat siitä, kuinka me tarvitsemme maahanmuuttajia, NATOA, filippiiniläisiä sairaanhoitajia tai milloin mitäkin, he hymyilevät varsin usein.

Kirjoittanut

Tapio Holopainen