Pieniä tarinoita

Valkoinen kuolema

Perjantai 5.4.2019 klo 16:05


Valkoinen kuolema

Tapahtumapaikka: ravintola

Henkilöt: keskustelija 1 (mies), keskustelija 2 (mies), keskustelija 3 (nainen), keskustelija 4 (mies)

Aika: ilta

Taustalla soi Haloo Helsingin maailma on tehty meitä varten

 

Keskustelija numero 1. – On tapahtumassa muutos, joka voi olla peruuttamaton. En tiedä oletteko panneet sen merkille? Keskustelija numero 3. – Niin on eri asia kulkea jonkin asian ohi, vaikka päivittäin, kuin panna se merkille, sillä vasta merkillepano tekee asioista todellisia. Se saa kysymään kysymyksiä, jotka aiheuttavat meissä epämukavuuden tunteen.

Keskustelija numero 2. – Minä tiedän mistä te puhutte, sama asia tuli mieleeni aiemmin tänään, kun hain siskon tyttöni tarhasta. Vaikka sinulla, keskustelija numero 2 jatkoi suunnaten sanansa joukon ainoalle naiselle, onkin tähän varmaan toinen näkökulma kuin minulla ja keskustelijalla numero yhdellä. – Vihjaatko, että romanttiset mieltymykseni ovat hämärtäneet objektiivisuuteni, keskustelija numero 3 vastasi pyyhkäisten samalla hiussuortuvan otsaltaan. Keskustelija numero 2. – Eletty elämä ja tehdyt valinnat muovaavat käsityksiämme. En minä sillä muuta tarkoittanut.

Keskustelija numero 4 huomasi jutustelun olevan vaarassa menettää hyväntuulisen luonteensa ja kävi noutamassa baaritiskiltä seurueelle pullon punaviiniä ja pientä naposteltavaa, pistaasi pähkinöitä, valkosipulissa marinoituja oliiveja ja tuorejuustolla täytettyjä paprikoita. Puheensorina keskeytyi hetkeksi keskustelijan numero 4 palatessa, kun tarjottavat aseteltiin pöytään.

Keskustelija numero 2 jatkoi - Kuten olin sanomassa, minä siis hain siskon tyttöni tänään tarhasta ja panin merkille, että melkein kaikki hänen tarharyhmänsä lapset olivat ruskeita tai mustia. En siis tarkoita, että ruskeita tai mustia oli yksi tai kaksi, vaan että suurin osa ryhmän lapsista oli jonkin muun värisiä kuin valkoisia. – Niin? keskustelija numero 1 sanoi kysyvästi ja vilkaisi samalla keskustelijaan numero 3. – Niin, että siinä on jotakin omituista, eikö olekin? Siinä kun sen panee merkille on jotain… Keskustelija numero 2 etsi hetken sanoja ennen kuin jatkoi, jotain häiritsevää, hän sanoi lopulta. Jotain, jonka pitäisi olla toisella tavalla. Tiedättehän te? Valkoiset tarhantädit hoitamassa mustien ja huivipäisten äitien lapsia. Ja kaikki hymyilevät ja juttelevat, ihan niin kuin kaikki olisi kuin ennenkin, eikä mitään merkillepantavaa muutosta olisi koskaan tapahtunutkaan. Sitähän sinäkin tarkoitit, kun aloit puhumaan siitä muutoksesta. Niiden lasten katsominen ei tunnu samalta kuin jos ne olisivat valkoisia. Ja joo, keskustelija numero 2 kiirehti jatkamaan, minä tiedän, että sen pitäisi tuntua samalta, mutta se ei tunnu. Ei ainakaan, jos siihen kiinnittää huomiota.

Keskustelu vaimeni hetkeksi ja seurue keskittyi katselemaan kuinka pyylevä vaaleahiuksinen tarjoilijatar raahasi tyhjiä olut tonkkia ulos ravintolan perällä olevasta hätäuloskäynnistä. Keskustelija numero 1 pani hieman yllättyneenä merkille, että tarjoilijatar ei enää palannut ovesta takaisin ravintolaan.

– Hyviä tapaksia, keskustelija numero 4 sanoi, pistäen samalla täytetyn paprikan suuhunsa.

Keskustelija numero 2 jatkoi. – Kuten sanoin, siinä on jotain kummaa tai erilaista, mutta sitä ei huomaa, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Keskustelija numero 3. – Minä luulen, että tuo johtuu vain kokemuksen puutteesta. Kyllä minullakin joskus nuorempana on varmaan ollut tuon suuntaisia ajatuksia, mutta kun sinä saat oman lapsen, joka on tummaihoinen, niin ei sitä enää silloin noin ajattele. Se on vain oma lapsi, ei sen kummempaa. – Niin, keskustelija numero 2 sanoi. Minulla ei ole omia lapsia, joten en osaa sanoa, mutta kaipa se kiintymys ylittää kaiken muun. Minun avovaimollani on 18 vuotias tytär ja kyllä minäkin siitä välitän, vaikkei se minun biologinen lapseni olekaan.

Oltiin taas hetki hiljaa, kunnes keskustelija numero 1 otti vetovastuun. ­- En tiedä johtuvatko minunkin mielipiteeni vain lapsettomuudestani, mutta minä olen kyllä toista mieltä tuosta oppimisesta. Minä sanoisin päinvastoin, että me panemme tuollaiset asiat automaattisesti merkille, koska me odotamme että suomalaisessa tarhassa on valkoisia lapsia ja että lapset ovat samanvärisiä kuin heidän hoitajansakin. Kyse on nähdäkseni siitä, että me olemme opettaneet itsemme olemaan panematta merkille. Ja heti kun me rentoudumme hetkeksi, emmekä tietoisesti ole huomaamatta, me huomaamme nuo erot ja kiinnitämme niihin huomiota. Merkillepanosta johtuva epämukavuuden tunne johtuu puolestaan siitä, että me sallimme itsemme huomata, vaikka tiedämme, että 2000- luvun ihmisen ei pitäisi nähdä värejä. – Mutta jos huomaamattomuus on sosialisaation tulosta, niin mikä meidät sitten sosiaalistaa? keskustelija numero 3 kysyi hymyillen.

Keskustelija numero 4. – Tuohon on helppo vastata, meidät sosiaalistaa kulttuuri. Kysymys on kollektiivisesta minäkuvasta tai sen puutteesta, hän selitti innokkaana. Minun poikani on jo aikuinen, joten en nykyään juuri käy lastentarhoissa, mutta olen pannut tuon keskustelijan numero yksi mainitseman muutoksen merkille nimenomaan kulttuurissa. Hyvä esimerkki siitä on P.D Jamesin kirja Children of men. En tiedä oletteko kirjaa lukeneet, mutta se on kirjoitettu joskus 90- luvun alussa ja se sijoittuu lähitulevaisuuteen 2000- luvun alkupuolelle. Kirjan juoni on sellainen, että yhtään lasta ei ole syntynyt maailmaan 25 vuoteen. Menemättä tässä sen kummemmin kirjan yksityiskohtiin, niin sen lopussa muuan nainen synnyttää pojan ja ihmiskunta pelastuu.

Keskustelija numero 4 näki kysyvät katseet keskustelukumppaneidensa kasvoilla ja jatkoi nopeasti. – Vuonna 2006 siitä kirjasta tehtiin samanniminen elokuva, jonka pääosissa olivat Clive Owen ja Julianne Moore. Tässä elokuvassa, toisin kuin siinä kirjassa, se lopussa syntyvä poikalapsi oli musta. Siinä kirjassa ei ollut mitään rodullista elementtiä, vaan tämä lopussa syntyvä lapsi, tämä ihmisen prototyyppi, joka syntyi englantilaisesta naisesta oli tietysti valkoinen. Sillä valkoisen kirjailijan valkoisessa maassa kirjoittaman kirjan henkilöt olivat tietysti valkoisia, mutta niin ei ollut enää elokuvassa. Ja huomatkaa, keskustelija numero 4 jatkoi elehtien samalla käsillään, niin että muut joutuivat tarttumaan viinilaseihinsa, jotta niitä ei huidottaisi kumoon. – Myös tuon elokuvan olivat tehneet valkoiset ihmiset valkoisessa maassa ja silti he valitsivat ihmisen prototyypiksi ja ihmiskunnan pelastajaksi mustan äidin synnyttämän mustan lapsen. Mistä tämä oikein johtuu? Elokuvassakaan ei ollut mitään sen kummempaa rodullista elementtiä ja silti ihmisten pelastajaksi valittiin musta eikä valkoinen.

Keskustelija numero 2 heilutti tyhjää viinipulloa ohi kulkevalle tarjoilijalle, joka korjasi pullon ja lasit pöydästä, mutta vastasi uuteen tilaukseen valitellen englanniksi, että viiniä ei enää ollut tarjolla, mutta pullo-olutta olisi kyllä, jos seurueelle maistuu. Viinittömyys aiheutti nelikossa murinaa ja vastalauseita, mutta lopulta päätettiin tyytyä olueen, koska muutakaan kelvollista seurustelujuomaa ei ollut tarjolla. Ravintolassa oli yhä täydempää ja Haloo Helsinki oli vaihtunut jumputtavampaan musiikkiin ja viinin tilalle olivat ravintolan etuosan pöydille alkaneet ilmaantua vesipiiput, olutpullot ja höyryävät teelasit.  

Keskustelija numero 1. – Joo, kyllä minäkin olen tuon kulttuurisen muutoksen huomannut, hän sanoi tarjoilijan tuotua heidän kaipaamansa oluet. Näkyyhän se mainoksissa ja populaarikulttuurissa yleensäkin, tuo ihmisen prototyypin muuttuminen vaaleasta tummaksi. Tummat miehet nostetaan arjen sankareiksi ja valkoiset naiset paritetaan mustien miesten kanssa. – Ihmeellistä siinä on, että se tehdään yleensä valkoisten itsensä toimesta, keskustelija numero 4 sanoi. Sillä eivätkö nuo populaarikulttuurin tekijät, käsikirjoittajat, ohjaajat ja tuottajat ole useimmiten valkoisia? – Niin, olisiko tässä kyse jostain lopullisesta valkoisen miehen syntien sovittamisesta? Annetaan naisemme pois ja lakataan lisääntymästä, keskustelija numero 2 lisäsi.

Keskustelija numero 4. – Kyllä siinä minustakin, jokin masokistinen elementti on. Siitä masokismista oli aika hyvä esimerkki tämä Quentin Tarantinon viimeinen westerni, jossa Samuel L. Jackson nöyryyttää sitä valkoista miestä, pakottaa sen rukoilemaan edessään polvillaan, pistää sen imemään munaansa ja lopulta tappaa sen. Ja sitten se kuvailee elävästi tätä raiskausta ja nöyryytystä sen miehen isälle ja ampuu vielä sen isänkin. Keskustelija numero 2. – Niin, eikö se Jackson ollut vähän niin kuin sen tarinan sankari? Keskustelija numero 4. – Ajatelkaa, jos tilanne olisi ollut elokuvassa toisin päin, valkoinen sankari raiskaamassa mustaa miestä ja kehuskelemassa sillä miehen isälle. Se olisi ollut Tarantinon uran loppu. Kai tämä valkoisuus on vähän niin kuin perisynti. Siitä ei kerta kaikkiaan voi tässä elämässä vapautua, hän jatkoi hypistelen samalla vasemmalla kädellään oikean kyynärvartensa ihoa.

Keskustelija numero 2 jatkoi. – Toinen asia, jonka panin siellä siskon tyttöä hakiessa merkille oli, että ei tuntunut ainoastaan erilaiselta katsoa tummia kuin vaaleita lapsia, vaan tuntui erilaiselta katsoa niitä valkoisten äitien tummia lapsia. Tiedättehän te ne? Niitäkin alkaa olla aika paljon katukuvassa. Keskustelija numero 1. – Joo, kyllä minä ne tiedän. Ne äidit taitaa melkein kaikki olla yksinhuoltajia. Ja joo, kyllähän niiden tummien lasten ja valkoisten äitien katsominen tuntuu erilaiselta kuin jos katsoisin tummien äitien tummia lapsia tai valkoisten äitien valkoisia lapsia. Niiden näkeminen tuntuu aina jotenkin väärältä, kuin näkisi kuvan, jossa on jotain pielessä, mutta ei osaa, tai ehkä olisi parempi sanoa, ei saa sanoa mikä siinä on pielessä. – Vaikka ei se tietenkään saisi siltä tuntua, keskustelija numero 2 lisäsi.

Keskustelija numero 4. – Kuinka vahva rotu lopulta onkaan? Keskustelija numero 1. – Barack Hussein Obama oli valkoisen äitinsä ja valkoisten isovanhempiensa Havaijilla kasvattama poika, ja silti se oli Amerikan ensimmäinen musta presidentti. Keskustelija numero 3. – Ja sen nimi oli Barack Hussein, eikä Dalton James. Keskustelija numero 2. – Ehkä Barack Hussein oli sen äidin tapa paeta siitä valkoisuuden perisynnistä?

Keskustelija numero 2 jatkoi. – On erikoista, että kaikesta tasa-arvo puheesta huolimatta, emme kuitenkaan ole tasa-arvoisia pahuudessa, sillä valkoiset ovat populaarikulttuurissa ainoa ryhmä, jossa voi olla kollektiivisesti jotain vikaa. Jos televisiosarjassa halutaan esittää joku stereotyyppisesti paha ja tietämätön ihminen, jolla on häijyt vaikuttimet, niin se on aina valkoinen. Mieluiten Etelä-Afrikkalainen, kiero amerikkalainen liikemies tai sitten joku punaniska juntti. Keskustelija numero 4. – Paha kansa? Paha me? Paha minäkuva. Keskustelija numero 2. – Niin, jotain sellaista. Kansa on se viiteryhmä, johon me kaikki, jopa kaltaisemme älyllinen eliitti, on aina tuntenut yhteenkuuluvuutta. Kun me tahraamme kansan, me tahraamme samalla oman itsemme, emmekä halua olla enää osa tuota likaista ja typerää kansaa, vaan pyrimme erottautumaan tuosta takapajuisesta ja raakalaismaisesta massasta kaikin keinoin. Keskustelija numero 1. – Tulee uusi kansa, joka on monivärinen ja monikulttuurinen? Tälle uudelle kansalle tulee antaa uljaat kasvot. Niinpä tummien pahuus ei johdu heistä itsestään, vaan olosuhteista, joiden luomisesta olemme vastuussa me valkoiset imperialistit. Kaikkein mieluiten amerikkalaiset ja Donald Tump.

Keskustelija numero 3. – Onkohan tuo tarina totta? Keskustelija numero 4. – Onko se totta on yhdentekevää. Oleellista on, että tuo tarina on ihan niin kuin se Children of men elokuva. Se on meidän kertomamme tarina. Me olemme kyllästyneet itseemme ja luomme siksi kuvitellun toisen, eri rotuiset ihmiset, joille voimme saduissamme kirjoittaa ihailtavia luonteenpiirteitä. Siksi niitä valkoisten äitien ruskeita lapsia on lastentarhat pullollaan. Se on tapa liittää omat lapset siihen parempaan heimoon. Heimoon, jonka onnistumiset johtuvat aina siitä itsestään ja epäonnistumiset joistakuista muista.

Musiikki oli voimistunut ja muuttunut entistäkin eksoottisemmaksi. Keskustelija numero 4 lähti pyytämään sitä hiljemmalle ja muut hörpiskelivät odottavina oluitaan. Keskustelija numero 4 katosi ravintolan etuosan väenpaljouteen ja hetken kuluttua hänen sijastaan paikalle tuli murtaen suomea puhuva tarjoilija, joka asetti pöydällä kolme täyttä olutpulloa, otti keskustelijan numero neljä takin ja sanoi pahoitellen, että seurueen neljäs jäsen oli joutunut yllättäen poistumaan. Keskustelijat vilkuilivat hämmentyneinä toisiaan, mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään tai edes pyytää musiikkia hiljemmalle, tarjoilija oli ehtinyt poistua vieden keskustelijan numero 4 takin mennessään. Seurue maisteli hetken oluitaan ja kun muutakaan järkevää ei keksitty jatkettiin keskustelua siitä mihin se oli jäänytkin.

Keskustelija numero 3 yskähti ja nojautui lähemmäs pöydän keskustaa saadakseen äänensä paremmin kuuluviin. – Minusta sinun selityksesi kuulostaa aika korkealentoiselta, hän sanoi suunnaten katseensa keskustelijaan numero 2. Minulla oli tosiaan afrikkalainen mies ja hänen kanssaan minä sain pojan, enkä minä nyt noin suuria linjoja ajatellut kun naimisiin menin. Keskustelija numero 2. – Mitä sinä sitten ajattelit? jos ei haittaa että kysyn.

– No jaa, keskustelija numero 3 sanoi naurahtaen. En minä kai mitään sen kummempaa ajatellut. Me rakastuimme, sellaista elämässä nyt sattuu. Minä tapasin Edisonin ollessani 30 vuotias ja kai minulla alkoi olla jo vauvakuumetta. Kyllä minä luulen, että se vauvakuume siihen ainakin vähän vaikutti. Ja olihan Edison komea ja eksoottinen ja toisin kuin suomalaismiehet, joita minä olin aiemmin tapaillut Edison halusi ihan oikeasti naimisiin ja se halusi hankkia lapsia. Keskustelija numero 3 siemaisi kulauksen olutta pullostaan ja jatkoi muistoillensa hymyillen.

– Aluksi Edison tuntui olevan vähän liiankin valmis perustamaan perheen ja menemään naimisiin. Se kertoi, että Ghanassa oli itsestään selvää, että mies menee aikuisena naimisiin ja hankkii lapsia. Mitä enemmän lapsia sen parempi. Se ei ollenkaan ymmärtänyt suomalaisia ja meidän haluttomuutta perustaa perheitä ja lisääntyä. Itse asiassa Edison vaikutti minusta aluksi niin kärkkäältä perheen perustamiseen, että minäkin mietin, onko tämä meidän suhde sille vain joku oleskelulupajuttu, mutta sitten kun me olimme seurustelleet jonkin aikaa, minäkin aloin ajatella, että jos sen vauvan aikoo joskus hankkia, niin ei sitä voi loputtomiin lykätäkään. – Ja, keskustelija numero 3 jatkoi olkiaan kohauttaen, tässä sitä nyt ollaan.

Keskustelija numero 2. – Oletteko te vielä yhdessä sen Edisonin kanssa? Keskustelija numero 3. – Ei, me erottiin vuosi Marcuksen syntymän jälkeen. Ei siitä Edisonista ollut sillä tavalla isäksi, kuin minä toivoin. Kyllä se on pakko tunnustaa, että ne kulttuuri erot on kuitenkin Suomen ja Ghanan välillä aika suuret.

Keskustelija numero 2. – Mutta menittekö te oikein virallisesti naimisiin? Keskustelija numero 3. – Joo, totta kai. Kyllähän se oli myös niin, että jos me haluttiin olla yhdessä niin Edisonin piti saada pysyvä oleskelulupa ja sitä ei millään avoliitolla saa. Edison kertoi minulle tarinoita Ghanasta. Miten kaunista siellä oli ja miten köyhää siellä oli ja kuinka sen sukulaiset olivat joutuneet joidenkin poliittisten kiistojen välikappaleeksi ja ettei se voisi palata, ennen kuin ne kiistat, tai mitä riitoja ne nyt olivatkaan, olisivat vähän rauhoittuneet. Nyt jälkeenpäin ajatellen, minä olen kyllä alkanut vähän epäilemään kaikkien niiden juttujen todenperäisyyttä, mutta silloin, kun meidän suhteemme oli alussa, niin minä halusin uskoa niihin. Keskustelija numero 2. – Niin no. Kyllähän Ghana ainakin on köyhempi maa kuin Suomi.

Keskustelija numero 3. – Niin, oli siinä avioliitossa kai sellainenkin puoli, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen, että minä autan tämän yhden ihmisen pois köyhyydestä parempaan elämään. Että minä olen sisar hento valkoinen, joka pelastaa komean tumman prinssinsä karmeista olosuhteista, joiden syntyyn se ei ole itse voinut vaikuttaa. Vaikka voi olla niinkin, että minä olin vain rakastunut ja analysoin tätä kaikkea nyt jälkeenpäin liikaa. Mutta kun me olimme olleet jonkin aikaa Edisonin kanssa yhdessä ja minä olin näyttänyt sitä kavereilleni, niin ajatus ruskeasta lapsestakin alkoi tuntua hienolta. Siltä, että minun lapseni olisi aidosti jotenkin erityinen eikä ihan sellainen tavallinen kuin kaikki muut. Vaikka olin minä kyllä huolissani rasismista ja sukulaisten suhtautumisesta, mutta loppujen lopuksi kaikki on mennyt oikein hyvin. Rehellisesti sanottuna, ei minulle ole mitään väliä sillä minkä värinen minun lapseni on.

Keskustelija numero 2. – Onko sillä väliä Marcukselle? Keskustelija numero 3. – No nyt kun mainitset, niin kyllähän Marcus on huomannut, että se on tummempi kuin useimmat muut. Mutta se huomaaminenkin on alkanut tulla esiin vasta nyt myöhemmin, kun Marcus on jo 14. Murrosiässähän kaikki tuollaiset omaan minuuteen ja identiteettiin liittyvät kysymykset tulee hirveen tärkeiksi. Kerran se huomautti minulle, että koulun Suomen historian kirjoissa ei ole yhtään ihmisiä, jotka näyttäisivät Marcukselta. Ja kyllähän se on niin, että ehkä Marcus ei tunne itseään ihan yhtä itsestään selvästi suomalaiseksi, kuin jos sen isäkin olisi ihan valkoinen. Mutta en minä tiedä tarvitseeko sen edes tuntea. Kyllä ihmisellä voi olla muitakin identiteetin lähteitä kuin pelkkä suomalaisuus.

Keskustelija numero 2. – Niin, ja kaipa se on niinkin, että se mihin tuntee kuuluvansa riippuu vähän perhe
taustasta ja siitä millaisella alueella elää. Keskustelija numero 3 naurahti, maistoi pullostaan ja vastasi. – Niin, minäkin ajattelin joskus, että jos Marcus käy koulua, jossa on muitakin tummia, niin se on sille jotenkin helpompaa. Ja en tiedä, keskustelija numero 3 jatkoi hieman empien. Ehkä se vielä ala-asteella niin olikin. Mutta nyt kun Marcus on jo yläasteella näyttää vähän siltä, että jos jotenkin samalla tavalla poikkeavia on vähän enemmän, ne eivät olekaan enää poikkeavia vaan ne lyöttäytyvät yhteen ja muodostavat oman ryhmän. Keskustelija numero 2. – Niin kuin ihon värin perusteella vai? – Niin, keskustelija numero 3 jatkoi epäröiden, mutta ei se ole ihan noin simppeliä. Ei siellä koulussa tai Marcuksen kaveripiirissä mitään segregaatiota harrasteta ja kaikki sen ikäset tuntuu olevan ihan tosissaan rasismia vastaan, mutta minun veljeni pani merkille meillä käydessään, että suhteettoman suuri osuus Marcuksen kavereista on nykyään tummia. Siis suomalaisen äidin ja afrikkalaisen isän lapsia tai muuten taustaltaan vähän etelämaalaisempia. Keskustelija numero 2. – Veri on vettä sakeampaa?

Keskustelija numero 3. – En tiedä sanoisinko minä ihan noinkaan.  Se oli vaan sellainen seikka, jonka minun veljeni pani merkille, vaikka en minä sitä itse ole huomannutkaan. Sama se miltä pojan kaverit näyttää. Äiti on vaan huolissaan siitä, ettei poika joudu huonoon seuraan. Keskustelija numero 2. – No, ei siitä ainakaan skinaria tule, joten se ainakin on positiivista.

Istuttiin taas hetken aikaa hiljaa ja kuunneltiin liian kovalla pauhaavaa itämaista musiikkia. Keskustelija numero 3 lähti vuorostaan pyytämään musiikkia hiljemmalle ravintolan etuosaan. Ravintola oli jo aivan täynnä ja hän joutui luovimaan täysien pöytien ja niiden ympärillä parveilevien ihmisten läpi. Keskustelija numero 3 katosi melkein kokonaan pöytäseurueen näköpiiristä ja kun hän pääsi tiskille, siellä alkoi kauhea mekkala. Äänet nousivat puolin ja toisin, kädet viuhtoivat ja ihmisiä kerääntyi joukoksi tiskin ympärille. Tiskin takaa nousi mies, joka huusi kovalla äänellä ja tuuppi keskustelijaa numero 3 kohti hänen takanaan vellovaa väkijoukkoa, joka imaisi keskustelijan sisäänsä.

Keskustelijat numero 1 ja 2 katsoivat ravintolan etuosan näytelmää ihmeissään, kunnes paikalle purjehti taas huonosti Suomea puhuva tarjoilija kaksi olut pulloa käsissään ja pyysi heitä siirtymään ravintolan perällä olevaan pienempään pöytään. – Meillä on tänään aika täyttä ja tuo isompi seurue haluaisi tämän pöydän, tarjoilija selitti ystävällisesti samalla viittilöiden huoneen ovella seisoskelevan miesporukan suuntaan. Tässä perällä on vielä kahdenhengen pöytä, jossa teille on tilaa, tarjoilija sanoi samalla asetellen pulloja huoneen perimmäiselle pöydälle.

Keskustelijat numero 1 ja 2 siirtyivät uuteen pöytäänsä hieman vaivaantuneina.

Keskustelija numero 1. – Tuota noin. Minullakin oli tähän sanani sanottavana. Keskustelija numero 1 yritti olla välittämättä musiikista ja odottamattomista keskeytyksistä ja jatkoi puhettaan. – Olen jossain määrin samaa mieltä sinun ja keskustelijan numero 4 havainnoista, mutta minusta teidän näkökulmanne on liian pessimistinen. Eihän keskustelija numero 3:kaan sanonut hankkineensa lasta, koska hän vihasi valkoisia. Keskustelija numero 2. – Ei, mutta toisaalta hän sanoi ajatelleensa, että tumma lapsi olisi jotenkin parempi kuin valkoinen. Ei niin tavallinen, vaan aidosti erityinen. Keskustelija numero 1. – Niin, sääli että hän ei ole enää täällä tarkentamassa kantojaan. Mutta annahan kun minä kerron selitykseni tälle valkoisten ja sinisilmäisten sukupuutolle.

Keskustelija numero 1 asetti sormenpäänsä yhteen pöydälle ja alkoi selittää. – Katsohan. Länsimaisen kulttuurin ero, esimerkiksi kiinalaiseen on aina ollut, että meidän kulttuurimme on messiaaninen. Kristinusko, joka on sivilisaatiomme perusta, on uskonto jota kuuluu levittää kaikille. Ja nyt kun olemme alkaneet uskoa Jeesuksen sijasta monikulttuurisuuteen, me levitämme monikulttuurisuutta. Aivan niin kuin aiempinakin vuosisatoina, me levitämme sitä mihin me itse uskomme. Ennen me uskoimme Jeesukseen, sosialismiin ja ihmisoikeuksiin, joten me levitimme Jeesusta, sosialismia ja ihmisoikeuksia. Sillä huomatkaa. Jeesus, sosialismi ja ihmisoikeudet olivat kaikille, joten meidän tehtävämme oli levittää niitä koko maailmaan. Meidän uskomme on aina ollut pohjimmiltaan universaali, ja minä luulen, että tässä valkoisten sukupuutossa on kyse samasta asiasta.

Keskustelija numero 2. – Me hävitämme itsemme pelastaaksemme maailman? Aika runollista. Keskustelija numero 1. – Niin, me uhraamme itsemme omien uskomustemme alttarille. Me todistamme, että värillä ei ole väliä yhtäältä sekoittumalla muihin ja toisaalta kuolemalla sukupuuttoon.

Keskustelija numero 2. – Aikamoisia keskusteluja meillä, hän sanoi hymyillen. Vaikka yksinkertaisempi selitys lieneekin, että meistä on tullut liian rikkaita ja mukavuudenhaluisia hankkiaksemme lapsia ja kantaaksemme niistä aiheutuvaa vastuuta. Mutta joo, jatketaan tästä ihan pikku hetken päästä, mutta nyt minun täytyy päästä vessaan.

Keskustelija numero 1 siemaili rauhallisesti olutta pullostaan ja silmäili silloin tällöin wc:n suuntaan. Kun keskustelija numero 2 oli ollut poissa 10 minuuttia, hän ymmärsi, ettei tämä tulisi enää takaisin. Keskustelija numero 1 siirteli käsiään levottomasti pöydällä tietämättä mihin ryhtyä. Hän kaivoi kännykän esiin taskustaan ja alkoi räplätä sitä, mutta yhteys oli hidas, eikä surffailusta tullut mitään. Jotakin tehdäkseen keskustelija numero 1 nousi paikaltaan ja meni huoneen perällä olevalle hätäuloskäynnille.

Kun hän katsoi ovea tarkemmin, huomasi hän ihmetyksekseen, että se olikin ainoastaan maalattu ja aitoa oli vain seinällä palava vihreä exit lamppu. Keskustelija numero 1 tunnusteli seinään maalattua ovea ihmeissään ja yritti muistella, eikö hän ollut nähnyt jonkun kulkevan tuosta ovesta heidän tullessaan ravintolaan. Jonkun pyylevän vaaleatukkaisen naisen, silloin kun he olivat istuneet isommassa pöydässä ja hänen ympärillään oli ollut ihmisiä, joiden seurassa hänen oli ollut helppo olla ja taustalla oli soinut Maailma on tehty meitä varten. Keskustelija numero 1 kääntyi mietteissään pois maalatulta palo-ovelta kohti omaa pöytäänsä, vain huomatakseen, että se oli varattu. Neljän miehen seurue istui pöydän ääressä edessään höyryävät teelasit ja suuri vesipiippu.

Paikalle tuli myös tarjoilija, jonka sanavarasto oli nyt kutistunut muutamaan fraasiin ja joka viittilöi keskustelijaa numero 1 poistumaan, koska hänelle ei ollut enää ravintolassa tilaa. Keskustelija numero 1 ymmärsi, että tarjoilija oli oikeassa. Ei ollut enää mitään syytä jäädä. Kaikki pöydät olivat varattuja, eikä hän tuntenut täältä ketään, ei ollut enää mitään järkeä jatkaa heidän tarinaansa. Kaikki heikäläiset olivat kadonneet, niin puhujat kuin kuuntelijatkin ja jäljellä oli vain vierailla kielillä ja omituisella musiikilla täytetty ravintola. Keskustelija numero 1 alkoi luovia väenpaljouden läpi kohti ovea. Ja nyt. Ensimmäistä kertaa illan aikana häntä pelotti. Sillä enää hän ei tiennyt, millainen maailma oven ulkopuolella odotti. Mutta keskustelija numero 1 aavisti, että se ei ollut enää sama maailma kuin ennen.

 

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini