Monet parhaista kirjoista ja elokuvista ovat sellaisia, joissa kuvataan tulevaisuuden ihmeellistä maailmaa, kuten Blade Runner, Minority report, Avaruusseikkailu 2010 tai Muuntohiili. Tulevaisuuteen sijoittuvissa kirjoissa on lisäksi oma alalajinsa, nimeltä dystopiat. Dystopioissa tulevaisuuden maailma on yleensä joko hajonnut anarkiaan, tullut avaruuden muukalaisten valloittamaksi tai mikä tavallisinta, joutunut jonkin ilkeän valtion tai suuryrityksen valtaamaksi.

Tunnetuimmat 1900- luvulla kirjoitetut dystopiat ovat George Orwellin Vuonna 1984 ja Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma. Kirjat ovat niin tunnettuja, että on tullut  tavaksi ikään kuin peluuttaa kirjoja toisiaan vastaan. Kirjojen visiohan on vastakkainen sikäli, että Orwellin maailmassa valvontakoneistonsa kaikkialle (koteihin, kieleen, historiaan, perheeseen) ulottava valtio pakottaa ihmiset elämään tietyllä tavalla. Kun taas Uljaassa uudessa maailmassa ihmiset haluavat elää siten kuin valtio tahtoo, koska heidät on jo ennen syntymäänsä ohjelmoitu tietynlaisiksi ja kaikille ihmisille on tarjolla loputon määrä viihdettä, huumeita ja seksiä. Itse asiassa kirjojen visio on niin erilainen, että lukiessani Uljaan uuden maailman joskus parikymmentä vuotta sitten minulle tuli mieleeni, että ihan hyvä kirja, mutta mikä tässä Uljaassa uudessa maailmassa oli vikana, jos kaikki sen asukkaat kerran olivat onnellisia?

En muista kirjaa enää kovin tarkasti, mutta kenties ongelma oli Uljaan uuden maailman asukkaiden elämän merkityksettömyys ja tyhjyys, vaikkei sen tyhjyys heitä itseään (paria päähenkilöä lukuun ottamatta) vaivannutkaan. Tässä mielessä Huxley saattoi kulkea H.G Wellsin viitoittamaa tietä. Sillä juuri tuo elämän merkityksettömyys ja sen helppoudesta johtuva dekadenssi ja vääjäämätön tuho olivat Wellsin Aikakone kirjan kuvaileman ihmiskunnan kohtalo.

Huxleyn ja Orwellin maailmoja vertaillessa älykkäiden ihmisten on tapana tulla siihen johtopäätökseen, että Huxleyn maailma, jonka asukit pysyvät kurissa loputtoman viihteen, eivätkä niinkään pakkokeinojen avulla, kuvaa nykytodellisuutta Orwellia paremmin.

Ehkä näin.

Vaikka 1900- luvun dystoopikoista Orwell ja Huxley ovatkin tunnetuimmat he eivät suinkaan olleet ainoita. Mielestäni Orwellia ja Huxleyta paremmin ennustuksissaan ovat osuneet oikeaan Kurt Vonnegut 1950- luvulla julkaisemassaan kirjassa Sähköpiano, joka kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa koneet tekevät lähes kaikki työt jättäen ihmiset painiskelemaan oman merkityksettömyytensä ja osattomuutensa kanssa. Kenties vielä visionäärisempi oli kuitenkin tšekkoslovakialaisen kirjailijan Karel Capekin 1930- luvulla kirjoittama Salamanterisota. Vaikka tuskinpa Capek osasikaan aavistaa, miksi hänen kirjastaan tulisi tällä vuosisadalla niin ajankohtainen.

Salamanterisodan juoni on yksinkertaisuudessaan sellainen, että merikapteeni van Toch löytää Tyyneltämereltä poikkeuksellisen älykkään salamanterilajin, joista hän alkaa kasvattamaan itselleen helmenkalastajia. Eipä aikaakaan, kun salamantereiden älykkyys käy selväksi koko maailmalle ja niitä aletaan kouluttaa yhä vaativampiin tehtäviin. Pikkuhiljaa salamantereista tulee yhä tärkeämpiä ja tärkeämpiä ja niin suurvallat kuin suuret teollisuusyrityksetkin haluavat aina vain lisää salamantereja palvelukseensa.

Lopulta käy kuitenkin niin, että salamanterit eivät halua olla vain ihmisten palvelijoita, vaan he haluavat olla salamantereita, eivätkä salamantereiden ja ihmisten toiveet käy yksiin. Salamanterit asuvat näet meressä ja rannikolla ja niinpä ne alkavat halkomaan saaria ja mantereita luodakseen itselleen lisää elintilaa eli rannikoita.

Luin tämänkin kirjan parisenkymmentä vuotta sitten, enkä silloin osannut keksiä minkä allegoriana salamantereiden oli tarkoitus toimia. Kenties natsien? Vaikka vertaus ei tuolloin tuntunutkaan uskottavalta. Tänä päivänä salamanterit kuitenkin tuovat mieleeni maahanmuuton ja siitä seuraavan islamisaation, jota kaikki viisaat, kauniit ja vaikutusvaltaiset ihmiset jostain syystä kannattavat. Erityisen sattuvasti Capek kuvaakin sitä inhoa, jota ihmiset (ainakin länsimaalaiset ihmiset) tuntevat omaa itseään ja omaa kulttuuriaan kohtaan ja kuinka valmiita he ovat ylistämään mitä tahansa uutta, vaikka tuo uusi olisikin heille aivan itsestään selvästi kuolemaksi.

Tai kuten salamanterit asian ilmaisivat:

”Chief salamander tarjoaa teille kaikkien salamanterien nimissä yhteistyötä. Teidän on tehtävä työtä yhdessä kanssamme teidän maailmanne hävittämiseksi pois tieltämme. Kiitämme teitä vastaisesta yhteistyöstä.”

Salamanterisodassa hullutukset, jotka omana aikanamme yhdistyvät maahanmuuttoon onkin kirjassa vedetty täydelliseksi farssiksi. Esimerkkinä toimikoon vaikkapa seuraava lainaus, joka kertoo kulttuurieliitin suhtautumisesta salamantereihin:

”Suurten kulttuurikaupunkien kirjallisten ja taiteellisten etujoukkojen tunnuslauseeksi tuli: Meidän jälkeemme salamanterit! Tulevaisuus on salamanterien. Salamanterit merkitsevät kulttuurivallankumousta! Olkoonpa ettei niillä ole omaa taidetta; niitä eivät ainakaan kaikenlaiset vanhentuneet, tylsämieliset ihanteet eivätkä kuivattuneet traditiot paina.”

Salamantereiden hyökättyä ihmiskunnan kimppuun, muun muassa kaasuttamalla Englannin rannikon, myös vaikeat juridiset ongelmat nousevat esiin. Salamanterisodan alettua päätetäänkin järjestää kansainvälinen konferenssi, johon salamanteritkin kutsutaan. Salamanterit eivät kuitenkaan saavu henkilökohtaisesti paikalle, vaan lähettävät sijakseen joukon herrasmiesmäisesti käyttäytyviä huippujuristeja. Juristit kääntävätkin kaiken päälaelleen, vetoavat kansainvälisiin sopimuksiin ja syyttävät ihmiskuntaa tilanteen eskaloitumisesta:

”Englannin hallitus on itse alkanut saarrostoimenpiteet salamantereja vastaan kieltämällä muita suorittamasta salamanterien tilauksia. Mutta salamanterit eivät ole voineet vedota Haagiin, kun Lontoon sopimus ei ole antanut niille oikeutta sellaiseen, eikä Geneveen, kun ne eivät ole kansainliiton jäseniä. Näin ollen on itsepuolustus ainoa tie”.

Geneve, kansainliitto ja kansainväliset sopimukset. Aivan kuin olisin kuullut tästä jossain muuallakin?

Menemättä tarkemmin siihen kuinka kirja lopulta päättyy, on yksi lainaus vielä paikallaan, jossa kirjan tekijä vastaa itse esittämäänsä kysymykseen.

Mutta eikö ole sääli ihmiskuntaa?

”Herran tähden, anna minun jo olla! Mitä voin tehdä? Ihmiset itse tahtoivat niin. Kaikki tahtoivat salamantereja, kauppa, teollisuus ja tekniikka, valtiomiehet ja sotilashenkilöt – kaikki. Sanoihan nuori Povondra: me kaikki olemme syyllisiä. Kuinka minä voisin olla säälimättä ihmiskuntaa! Eniten säälin sitä, kun näin, kuinka se, maksoi mitä maksoi, tahtoi itse syöstä itsensä turmioon. Ihan teki mieli huutaa tuskasta, kun sitä katseli, aivan kuin olisi nähnyt junan ajavan väärille raiteille”.

Salamanterisodasta kertova kirja on tietysti melko absurdi. Siitä voi kuitenkin nostaa esille yhden seikan, joka on tyypillinen omalle ajallemme ja jonka vuoksi kirja on ajankohtainen. Kirjassa ihmiset antoivat salamantereille erilaisia tehtäviä, oikeuksia ja velvollisuuksia. Koko ajan kätevästi unohtaen, että riippumatta siitä mitä ihmiset sanoivat, mitä he salamantereista halusivat tai millaisiksi salamanterit kuvittelivat. Salamanterit olivat loppujen lopuksi salamantereita ja käyttäytyivät niin kuin salamanterit käyttäytyvät, riippumatta ihmisten niihin kohdistamista peloista, toiveista ja odotuksista.

Kirjoittanut

Tapio Holopainen