Kuuntele podcastina
Hiirten taivas
(Death Squared, julkaistu tammikuussa 1973 Proceedings of the Royal Society of Medicine)
John B Calhoun oli amerikkalainen biologi, joka tuli tunnetuksi hiirillä tekemistään kokeista. Kenties tunnetuin kokeista alkoi kesällä 1968 ja päättyi 1970 luvun alussa. Koe tunnetaan yleensä nimellä hiirten taivas. Calhoun valikoi kokeeseen terveitä hiiriä ja järjesti näille elinympäristön, jossa hiirillä oli riittävästi ruokaa, vettä ja pesänrakennus materiaaleja. Calhoun tiimeineen huolehti myös hiirten hygieniasta siivoten tilat tasaisin väliajoin hiirten ulosteista ja muusta liasta, joka olisi voinut aiheuttaa vaarallisia infektioita. Tavoitteena oli luoda hiirille elinympäristö, jossa hiirten kaikki tarpeet olisi tyydytetty ja ne saisivat mahdollisimman paljon poikasia.
Hiirten taivas
(Death Squared, julkaistu tammikuussa 1973 Proceedings of the Royal Society of Medicine)
John B Calhoun oli amerikkalainen biologi, joka tuli tunnetuksi hiirillä tekemistään kokeista. Kenties tunnetuin kokeista alkoi kesällä 1968 ja päättyi 1970 luvun alussa. Koe tunnetaan yleensä nimellä hiirten taivas. Calhoun valikoi kokeeseen terveitä hiiriä ja järjesti näille elinympäristön, jossa hiirillä oli riittävästi ruokaa, vettä ja pesänrakennus materiaaleja. Calhoun tiimeineen huolehti myös hiirten hygieniasta siivoten tilat tasaisin väliajoin hiirten ulosteista ja muusta liasta, joka olisi voinut aiheuttaa vaarallisia infektioita. Tavoitteena oli luoda hiirille elinympäristö, jossa hiirten kaikki tarpeet olisi tyydytetty ja ne saisivat mahdollisimman paljon poikasia.
Pitkässä juoksussa ainoa ongelma oli tilan vääjäämätön loppuminen. Calhoun oli kuitenkin laskenut, että pesiä olisi tarpeeksi 3840 hiirelle, juomapaikkoja 6144 hiirelle ja ruokaa 9500 hiirelle. Koe voisi jatkua siis pitkään, koska alkuperäinen hiiripopulaatio oli kahdeksan yksilöä. Alussa hiiripopulaatio alkoikin kasvaa kovaa vauhtia kaksinkertaistuen aina 54 päivän välein. Kun koe oli jatkunut 315 päivää, hiiriä olikin jo kunnioitettavat 620 kappaletta. Ensimmäisen vaiheen ripeän kasvun jälkeen alkoi syntyvyys kuitenkin laskea ja 315 päivän jälkeen hiiret alkoivat kaksinkertaistaa määränsä vasta 145 päivän välein.
Lopulta hiiripopulaation kasvu loppui kokonaan 560 päivän kohdalla, jolloin hiiriä oli 2200 kappaletta, eli pesiä olisi ollut vielä yli 1600 hiirelle. Calhoun myös huomasi, että potentiaalisista pesistä oli jatkuvasti tyhjillään vähintään 20 %. Jokin muu kuin ruuan, juoman tai tilan puute oli siis pysäyttänyt hiiripopulaation kasvun.
Calhoun päätteli, että jos luonnossa epätavallisen paljon poikasia jäi eloon, osa poikasista olisi sukukypsyyden saavutettuaan muuttanut pois niiltä alueilta, jossa ne olivat syntyneet. Koska tämä ei koe olosuhteissa ollut mahdollista suuri määri nuoria uroksia joutui kilpailemaan asemasta ja naaraista jo asemansa vakiinnuttaneiden vanhempien urosten kanssa. Calhoun siis ajatteli, että fyysisesti tietyn kokoisessa hiiriyhteiskunnassa oli vain tietty määrä rooleja ja kun hiirten määrä ylitti tarjolla olevien roolien määrän, osa hiiristä tippui normaalin hiiriyhteiskunnan ulkopuolelle ja alkoi omaksua rooleja, jotka olivat hiirille epätyypillisiä.
Monet naaraista tulivat poikkeuksellisen aggressiivisiksi ja alkoivat käyttäytyä urosten tapaan. Naaraat vieroittivat pentunsa liian varhain tai osoittivat niitä kohtaan välinpitämättömyyttä esimerkiksi hukkaamalla jälkeläisensä muuttaessaan pesästä toiseen. Lisäksi naaraiden kiinnostus paritella urosten kanssa alkoi laskea. Kokeen edetessä myös urosten käytös muuttui. Osa uroksista muodosti uuden ryhmän, jota Calhoun tiimeineen alkoi kutsua kaunokaisiksi (beautiful ones). Kaunokaiset eivät olleet kiinnostuneita naaraista, eivätkä ne tapelleet keskenään tai muiden urosten kanssa. Syömisen, juomisen ja nukkumisen lisäksi kaunokaisten ainoa sosiaalinen kontakti oli toisten kaunokaisten paijaaminen.
En ole biologi enkä eläintieteilijä, joten en osaa arvioida kuinka osuva Calhounin tarjoama selitys hiirten epätyypilliselle käytökselle oli, enkä tiedä kuinka yleistettäviä hiirikokeen tulokset ovat meihin ihmisiin. Calhoun itse oli kuitenkin sitä mieltä, että hänen havaintojaan voitiin soveltaa kaikkiin nisäkkäisiin, myös ihmisiin. Calhoun oli jo aiempien hiirikokeidensa yhteydessä kehittänyt termin, Behavioral sink, joka kuvasi liikakansoituksesta seuraavaa sosiaalista rappiota. Mielenkiintoiseksi Calhounin kokeen tekeekin juuri se, että hiiriyhteisö alkoi rappeutua jo kauan ennen kuin sen käytössä olevat elintärkeät resurssit kuten vesi, ruoka ja tila loppuivat kesken. Kuten muistamme, Calhounin hiirten taivaassahan olisi ollut pesiä vielä yli 1600 hiirelle siinä vaiheessa, kun populaation kasvu pysähtyi.
Calhounin mukaan hiirten turmion aiheutti se, että niiltä loppuivat normaalit sosiaaliset roolit, ei ruoka tai mahdollisuus lisääntyä.
No. Mene ja tiedä.
Jonkinlainen yhteys hiirien ja ihmisten käytöksellä näyttäisi joka tapauksessa olevan. Sillä vaikka ihmislaji kasvaa kohisten, ovat lähes kaikki hiirten taivaan kaltaisessa yltäkylläisyydessä elävät kansat, Lähi-idän öljymaita lukuun ottamatta, lakanneet lisääntymästä. Hyvän esimerkin tarjoaa armas kotimaamme Suomi, jossa syntyvyys on ollut alle uusiutumistason jo vuodesta 1969, eli suomalaiset ovat kulkeneet kohti sukupuuttoaan jo 50 vuotta.
Myös suomalaisten seksuaalinen aktiivisuus on alentunut, eikä meillä myöskään ole pulaa sen paremmin naisia karttavista kaunokaisista kuin naisistakaan, jotka ovat hukanneet äidinvaistonsa uraputkeen, perhosten keräilyyn, olut tuoppiin tai milloin mihinkin muka tärkeään hömpötykseen.
Mutta mitä tapahtuikaan hiiritaivaan asukkaille? Hiirien luonnollisten vihollisten poissa ollessa, olosuhteissa, joissa ruokaa ja juomaa oli yllin kyllin, elivät monet hiiret poikkeuksellisen vanhoiksi, yli 800 päivän ikäisiksi, joka vastaisi ihmisillä noin 80 vuoden ikää. Mutta vaikka yksittäiset hiiret elivät pitkään, kuoli koko hiiritaivas loppujen lopuksi kaunokaisineen ja uroksia karttelevine naaraineen sukupuuttoon.
Ehkä hiirten taivaan opetus onkin, että meitä ei olekaan luotu elämään siinä yltäkylläisyydessä, josta aina olemme haaveilleet. Ehkäpä kaikki ne lukemattomat roolit, ammattiimme, harrastuksiimme ja taidemakuihimme liittyvät, jotka koemme niin merkityksellisiksi ja joiden kautta määrittelemme oman minuutemme. Ovat vain seurausta siitä, että olemme rappeutuneet, emmekä enää pysty omaksumaan sitä kaikkein tärkeintä roolia, jota varten me tässä maailmassa olemme, eli vanhemmuutta.
Ja ehkä syy siihen, miksi emme kykene tunnistamaan omaa rappiotamme on, että meillä ei ole enää kokemusta mistään muusta kuin tästä yltäkylläisyyden maailmasta, jossa lapsia syntyy liian vähän. Jossa kaupunkilomat ja kokemusten metsästäminen ovat tärkeämpiä kuin lapset ja jossa poikkeavuutta ei tule hyväksyä, niin kuin monet meistä naiiviudessaan luulivat, vaan sitä pitää juhlia.
Tai ehkä oikeassa olikin Eppu normaali, ehkä todellakin on niin, että ”Taivaassa perseet tervataan”. Taivas saattaa vain olla aivan toisenlainen paikka kuin Syrjän veljekset olivat kuvitelleet. Pahoin pelkään, että me olemme siellä jo.
