Pieniä tarinoita

Arvottomat. Osa I

Torstai 21.11.2019 klo 18:34


Muistan kuinka kaikki alkoi, mikäli kyse todella oli kaiken alusta. Vai onko kenties niin, että tämä on yksinkertaisesti se, mitä minä muistan ja siksi ajattelen kaiken alkaneen juuri tästä? No. Olkoon, jostakinhan on aina aloitettava.

Ennen murrosikää kaikki oli vielä helpompaa voisi jopa sanoa, että lapsuuteni oli onnellinen. Vartuin omakotialueella Vantaalla yhdessä isäni, äitini ja isoveljeni kanssa. Lapsuuttani leimasi jonkinlainen viattomuus, jota en sen jälkeen ole elämässäni kokenut ja todellinen ilkeys, siis sellainen, joka jatkui ja jatkui kerrasta toiseen tuli elämääni vasta myöhemmin joskus kaksitoista tai kolmetoistavuotiaana. Niin on kai kaikilla, eivätkä minun lapsuuden kokemukseni olleet siinä suhteessa mitenkään poikkeuksellisia.

Ulkoisesti minä olin kuin kaikki muutkin, en ollut lihava enkä punatukkainen ja ainoa haluni oli kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. En kuitenkaan koskaan sopeutunut, olin jollakin määrittelemättömällä tavalla poikkeava ja muut pojat vaistosivat sen. En koskaan ymmärtänyt kuinka joukossa tulee olla ja tuo ymmärtämättömyyteni ja kenties ennen kaikkea se, että yritin niin kovasti ymmärtää kuinka minun tulisi käyttäytyä, johtivat turmiooni.

Aina ollessani joukossa pyrin tarkkailemaan muita poikia, heidän eleitään ja ilmeitään ja juuri tuo vilpitön uteliasuuteni erotti minut muista pojista. En ollut luonnollinen ja kaikki havaitsivat sen.

En myöskään oppinut suhtautumaan itseeni kohdistuviin suoriin hyökkäyksiin, noihin ”hei homo, painu vittuun!” heittoihin joita sain osakseni ostarilla. Tajusin jo silloin, että ne olivat kokeita, initiaatioriitti, joka minun tulisi läpäistä. En vain tiennyt miten se tehdään. En löytänyt oikeita sanoja, ilmeitä, eleitä taikka asennetta. Ja niin nuo heitot jatkuivat, minua koeteltiin yhä uudelleen ja uudelleen ja tuo jatkuva elämänkoulussa reputtaminen alensi statustani kerta kerralta, kunnes nekin, joita olin lapsuudessani pitänyt ystävinäni alkoivat vältellä minua, etten vetäisi heitäkin perässäni sosiaaliseen kadotukseen.  

Kiusaamisen seurauksena opettelin välttelevän asenteen ympäristööni, joka auttoi minua selviämään tilanteesta kuin tilanteesta olankohautuksella. Tuo sama hällä väliä asenne on auttanut minua aikuisenakin selviämään kaikista minulle esitetyistä vaatimuksista yksinkertaisesti tuijottelemalle kenkiini. Vaikka kaippa kaikki olisi voinut mennä toisinkin? Kenkiin tuijottaminen on vain ollut helpoin vastaus minulle esitettyihin kysymyksiin.

Aikani ammattikoulussa meni kuitenkin vielä normaalisti. Tietysti sain osakseni nälvimistä ja jonkin verran potkuja takapuoleen, mutta toisaalta, oli minulla siellä muutama kaverikin. Voisi kai sanoa, että olin vielä tuossa elämäni vaiheessa, ammattikoulun ja armeijan jälkeen aika tavallinen kaveri. Sisäänpäin kääntynyt ja hiljainen, mutta kuitenkin normaali nuori mies.  

Armeijan jälkeen pääsin töihin ja muutin omaan asuntooni. Olin koulutukseltani automekaanikko, mutta jotenkin oman alan työni tuntuivat minusta liian vaikeilta. Hain kyllä paria paikkaa, kumpaakaan saamatta ja niinpä päätin, tai isäni päätti puolestani, että rupeaisin ajamaan kuorma-autoa. Se tuntui hyvältä väliaikaisratkaisulta. Töissä sain olla enimmäkseen rauhassa muilta ihmisiltä ja koska työ ei vastannut koulutustani, se ei vaikuttanut niin lopulliselta kuin automekaanikon työ olisi vaikuttanut. Työskentely automekaanikkona olisi merkinnyt, varsinkin jossain isossa merkkiliikkeessä, lopullista aikuistumista asuntolainaa, perhettä ja lapsia. Tai ainakin sellaiset asiat minä yhdistin todelliseen työuraan, enkä kokenut olevani niihin valmis, joten minä väistin niitä kuorma-auton hyttiin.

Ajettuani kuorma-autoa kolme vuotta, putosin kuitenkin kelkasta. Sain potkut töistä jatkuvien myöhästelyjeni ja poissaolojeni tähden, enkä ole sen koommin palannut työelämään. Tai oikeastaan, kun asiaa tarkemmin ajattelen, ei kyse ollut siitä, että olisin pudonnut kyydistä, vaan paremminkin kyse oli vähittäisestä liukumisesta. Olin kaltevalla pinnalla ja liu´uin yksinkertaisesti siksi, että mikään ei pitänyt minusta kiinni.

Viimeisen 17 vuoden aikana minulle on diagnosoitu keskivaikea masennus, sekä joukko muita mielenhäiriöitä, joiden tarkoituksena on selittää, miksi elämäni on sellainen kuin se on. Vuosien varrella minua on uhkailtu milloin minkin tukimuodon leikkaamisella, jonka lisäksi olen osallistunut erilaisille kursseille ja kuntouttavaan työtoimintaan. Olen ollut kierrätyskeskuksessa purkamassa laatikoita ja vanhainkodin keittiössä tiskaamassa astioita. Yhtenä vuonna vietin kolme kuukautta mielisairaalassakin, jossa minua hoidettiin jonkin minulle diagnosoidun häiriötilan johdosta.

Joskus mietin, kuinka paljon meidän elämämme on historian saatossa muuttunut ja kuinka erilaista elämää ihmiset elivät joskus kivikaudella. Ja silti, eivätkö hekin olleet ihmisiä kuten me? Kuinka silloin, kauan kauan sitten kaikki oli aina hilkulla. Korpi täynnä vaaroja, eloonjäämisen taistelua petoja ja muita heimoja vastaan. Silloin mies saattoi luottaa vain lihastensa voimaan ja älynsä terävyyteen. Ja pelissä kuin pelissä oli aina panoksena oma elämä. Ja mitä kaikkea noiden miesten oli osattava ja tiedettävä, josta meillä ei ole enää hajuakaan. Oli osattava valmistaa asumukset, työkalut, keihäät ja verkot. Tuntea kasvit, eläinten tavat ja kalojen kutupaikat. Eikä sekään välttämättä riittänyt. Vaan pelkkä huono onni, linttaan astuttu nilkka tai horjahtaminen hylkeenpyyntimatkalla saattoi koitua kohtaloksi. Silloin oikein ennen vanhaan, miehet olivat todella miehiä, koska sellaisessa maailmassa saattoivat selviytyä vain todelliset miehet.

Mutta toisaalta. Enkö minäkin ole sopeutunut täydellisesti omaan ympäristööni? Sillä mitä tuo kivikauden mies teki, jos hänellä jostain syystä oli luppoaikaa. Jos ruokaa oli ja kelirikko oli saartanut heimon saarekkeeseen. Hän vain oli, aivan niin kuin minäkin olen. Tekemättä mitään. Sillä miksi minä tekisin jotain? Mitä noilla teoilla olisi tarkoitus saavuttaa? Minullahan on jo lämmin, jääkaapissani on ruokaa ja puhelimeni tarjoaa minulle viihdykettä.

Kuten sanoin. Kukaan ei pitänyt minusta kiinni, kukaan ei herännyt viereltäni ja pyytänyt minua nousemaan ja lähtemään töihin. Ja niinpä nouseminen muuttui koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi ja sänkyyn jääminen taas muuttui joka aamu houkuttelevammaksi.

Onko tällainen elämä onnellista? Eipä kai, mutta ainakin se on antanut minulle aikaa ajatella. Varsinkin viime vuosina, kun olen alkanut käymään useammin ulkona. Yleensä suunnistan kirjastoon, vaikka välttelen sielläkin ihmisille puhumista. Viimeinen ihminen, jonka kanssa olen käynyt todellisen keskustelun, oli isoveljeni, jonka näin kolme vuotta sitten isämme hautajaisissa. Äiti käy joskus, mutta hänkin alkaa tulla jo vanhaksi ja luulen että hänellä on kipuja, vaikkei hän olekaan niistä minulle kertonut. On kuitenkin selvää, ettei hän ymmärrä minua. Enkä minä häntä siitä syytä, kuinka hän voisikaan minua ymmärtää?

Kirjastossa käydessäni olen alkanut lukea historiaa, varsinkin sodan jälkeinen aika kiinnostaa minua. Synnyin vuonna 1980, äitini oli syntynyt tasan 30 vuotta aiemmin. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olivat kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla. Äiti oli kotoisin Pälkäneeltä, enkä usko, että hän saattoi koskaan kuvitella tällaista kohtaloa pojalleen. Tietysti äidit aina pelkäävät lastensa puolesta. Mutta hänen nuoruudessaan, niinä vuosikymmeninä, jotka muovasivat äitini maailmankuvan, pelättiin että pojat joutuvat pahoille teille. Että poika alkaa ryypätä ja varastaa ja tytöistä pelättiin, että he saattavat itsensä pahoihin paikkoihin, eivät osaa pitää housuja jalassaan ja tulevat ennen aikojaan raskaaksi. Ei äiti tällaista osannut pelätä. Toiminnan totaalista lakkaamista, ei sellaista ollut 60- luvun Pälkäneellä. Silloin toimettomat pakkasivat kamansa ja lähtivät töihin Ruotsiin.

Vaikka toisaalta. Ei minussa omasta mielestäni mitään vikaa ole. Eivät häkkieläimetkään mitään tee. Ja miksi tekisivät? Niiden tarpeethan on jo tyydytetty. Pitäisikö niiden temmeltää vain katsojiensa iloksi?

Tietysti minä olen passivoitunut ja tiedän sen varsin hyvin itsekin. Saattaa mennä viikkoja, jolloin en ajattele seksiäkään. Elän omassa maailmassani, eikä kukaan ole tosissaan yrittänyt vetää minua täältä pois. Ympäröivä maailma ei minua erityisemmin kiinnosta tai ainakaan se ei herätä minussa sen kummempia intohimoja. Mikään poliittinen liike ei edusta minua, enkä ole koskaan äänestänyt. Joskus minä kuitenkin kuuntelen mitä sanottavaa poliitikoilla on ja katselen heidän kuviaan. Osa heistä on nuoria ja kauniita naisia. Uskon, että noilla naisilla on komeat ja menestyneet miehet, joiden kanssa he nauttivat seksistä, huokailevat heidän allaan iltaisin. Tällaisia asioita minä joskus ajattelen. Minun allani ei kukaan ole koskaan huokaillut, eikä tule koskaan huokailemaankaan.

Ajatuksissani naispoliitikoista ei ole mitään seksuaalista, mutta silti niiden ajatteleminen miellyttää minua jollain tasolla. Ehkä kyse on siitä, että se korostaa eroa noiden ihmisten ja minun itseni välillä. Kuinka heillä on kaikki mitä ihmiset haluavat ja minulla ei ole mitään. Kuinka me elämme eri maailmoissa ilman mitään yhdistäviä tekijöitä. Ja kuitenkin. Minä tiedän, että periaatteessa nuo ihmiset istuvat sen koneiston huipulla, joka hallinnoi minunkin elämääni. Järjestää tapaamiseni sossussa, siirtää rahaa tililleni, diagnosoi, ymmärtää ja patistaa minua milloin mihinkin suuntaan. Rakentaa, kunnostaa ja siivoaa ne virastot ja terveyskeskukset, joissa minunkin on aika ajoin käytävä. Puhumattakaan nettisivuista ja sähköisistä varausjärjestelmistä, joihin minun tulee syöttää tietojani ja joiden kautta minun on vastattava virkailijoiden kysymyksiin. Ja tietysti kaiken tuon hallinnoimisesta. Virastoista, muistioista, kokouksista ja lakiesityksistä, joita jatkuvasti valmistellaan, hyväksytään ja hylätään.

Ja kuitenkin. Täällä minä olen yksiössäni. Olen ollut jo 17 vuotta, eikä kukaan vieläkään ole tullut minua hakemaan, eikä koskaan tulekaan. Ei ennen kuin joskus vuosien kuluttua kaadun, enkä pääse enää ylös. Ja naapurini, joista yksikään ei osaa suomea, alkavat valittaa hajusta ja minun ruumiini kannetaan pois. Ja kuitenkin. Minäkin olen elänyt. Minäkin olen ihminen. Tai jotain.  

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini