Luin taannoin YLE:n sivuilta jutun Oulua vavisuttaneista raiskauksista, joiden tekijöinä oli lähi-itäläisiä miehiä. Juttu oli samaa höpönlöpöä, jollaista on kuultu ennenkin ja sen tarkoitus lienee vakuuttaa ihmiset siitä, että kaikki on hyvin ja maahanmuutto ihanaa. Jutussa muun muassa kerrotaan, että Oulussa kaikki ovat tapauksista järkyttyneittä, mutta erityisen järkyttyneitä ovat maahanmuuttajat. Rasismiakin on kuulemma tapausten johdosta ilmennyt. Oulun kaupunki puolestaan on toiminut päättäväisesti ja virheistä on opittu. Ouluun on muun muassa perustettu ammattilaisista koostuva Nopsa-tiimi, joka tarjoaa nopeaa apua seksuaalisen häirinnän ja seksuaalirikoksen uhriksi joutuneille lapsille ja nuorille. Maahanmuuttajille tarjotaan puolestaan enemmän liikuntapalveluja, jonka lisäksi kaupungilla partioivat Kaasi-tiimin aktiivit kuten Shengfiny Bol ja Saeed Ghassabzadeh.

Liikuntapalveluita ja Nopsaryhmä? Vaikuttaa todella järkevältä toiminnalta. Apua, irakilaiset raiskaavat lapsia! Ei hätää. Mennään pelaamaan sählyä. Ghassabzadeh voi olla tuomarina.

Hieman tolkullisemman kuvauksen Oulun tapahtumista saa Edward Duttonin kirjoittamasta kirjasta The Silent Rape Epidemic, joka käsittelee Oulun lapsiraiskauksia. Kirjan alaotsikko on paljon puhuva: How the Finns Were groomed to Love Their Abusers. Dutton on Oulussa asuva englantilainen teologian tohtori, jonka tutkimustyötä leimaa, ehkä hieman paradoksaalisesti, käsitys siitä, että yhteiskunnallisten ilmiöiden taustalla on aina jokin evolutiivinen selitys. Duttonin mukaan äärimmäiset luonnonmaantieteelliset olosuhteet ovatkin muovanneet suomalaisista sekä älykkäitä, että yhteistyökykyisiä, joka puolestaan on tehnyt meistä sekä taipuvaisia sääntöjen noudattamiseen, että lapsellisen luottavaisia. Toisin sanoen. Kun suomalaisille sanottiin, että erilaisuus on rikkaus ja on rasismia epäillä vieraiden kulttuurien vieraitten miesten vaikuttimia, me uskoimme sen, koska suhtaudumme luottavaisesti omiin auktoriteetteihimme, kuten mediaan, opettajiin ja poliitikkoihin.

Toisaalta Duttonin mukaan suomalaisille on tyypillistä skitsoidinen persoonallisuus, jonka piirteitä ovat epäsosiaalisuus ja emotionaalinen kylmyys. Jos oikein muistan, Jari Tervokin oli jossain vaiheessa tehnyt samanlaisen johtopäätöksen suomalaisten kansanluonteesta ja sanoikin haastattelussa, että suomalaiset ovat autistisia. Tervon lausunto aiheutti pienoisen kohun ja lopulta Tervo joutui pyytämään pahoja puheitaan anteeksi autisteilta.

Duttonin analyysi Suomen historiasta ei ole kovin mairitteleva, vaan hän katsoo suomalaisten aina asettaneen yksimielisyyden demokratian ihanteiden edelle. Svinhufvudin valinta presidentiksi Lapuan liikkeen painostuksesta ja Kekkosen neljännesvuosisatainen valtakausi ovat Duttonille tästä ilmeisiä esimerkkejä. Mielestäni Dutton on turhan ankara Svinhufvudin suhteen, mutta aivan oikeassa kuvauksessaan Kekkoslovakiasta. Joskin hän antaa Kekkoselle kiitosta siitä, että Kekkosen aika ja katseiden pitäminen tiukasti Kremlissä lykkäsi monikulttuurisuuden tuloa Suomeen, jonka satoa sitten Oulussakin lastenraiskausten muodossa on korjattu.

Tekijöiden vaikuttimista Dutton toteaa, että muslimimiesten tekemät alaikäisten raiskaukset näyttävät olevan ilmiö kaikkialla länsimaissa, jonne riittävän suuri määrä muslimeja on asettunut. Yksi selittävä tekijä on Duttonin mukaan se, että islamin pyhien tekstien voidaan katsoa oikeuttavan vääräuskoisten raiskaukset. Uskontoa tärkeämpi tekijä Duttonin mielestä kuitenkin on, että pakolaismiesten sosiaalinen status on hyvin alhainen, joka tekee kumppanin löytämisestä ja suvun jatkamisesta vieraassa maassa vaikeaa. Dutton toteaakin, että niin sanotut puskaraiskaajat ovat useimmiten alhaisen sosiaalisen statuksen omaavia yksinäisiä miehiä.

Yksinäisillä arabimiehillä voi hyvinkin olla hankaluuksia löytää Suomesta kumppania, mutta toisaalta vuonna 2017 suomalaisten naisten ylivoimaisesti suosituin ulkomaalainen avioliittokumppani olivat juuri irakilaiset miehet.  

Dutton viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan uhrien kuuluminen toiseen etniseen ryhmään on myös omiaan lisäämään joukkoraiskausten todennäköisyyttä. Jos etnisen ryhmän status on matala, niin ryhmän jäsenet voivat nostaa statustaan raiskaamalla suuremman etnisen ryhmän naisia. Raiskaus voi olla tapa dominoida, ei vain toisen ryhmän naisia, vaan välillisesti heidän miespuolisia sukulaisiaan. Raiskaamalla toisen ryhmän naisia raiskaajat osoittavat vastapuolensa heikkouden ja oman dominanssinsa näyttämällä kuinka kyvyttömiä toisen ryhmän miehet ovat suojelemaan omia naisiaan ja jälkeläisiään.  

Voitaisiinkin spekuloida, onko runsaalla vieraiden miesten maahanmuutolla ja heidän tekemillään seksuaalirikoksilla, jotain tekemistä suomalaisten alentuneen hedelmällisyyden kanssa. Niin afrikkalaiseen kuin arabialaiseenkin kulttuuriin kuuluvat selkeät sukupuoliroolit ja avoin maskuliinisuus, jonka ympäröivä yhteiskunta näyttää Suomessakin hyväksyvän. Miesten käytös, naisten asema muslimiyhteisöissä ja suomalaisnaisten ja tyttöjen raiskaukset saavat suomalaiset miehet näyttämään vätyksiltä omissakin silmissään, koska emme kykene sen paremmin kontrolloimaan kuin suojelemaankaan omia naisiamme. Oman riittämättömyyden tunnettamme lisää myös se, että länsimaisessa kulttuurissa pelkkä ajatus siitä, että olisi olemassa ”meidän” naisiamme on tabu. Koska naiset tulee nähdä vain yksilöinä, jotka tekevät itsenäisiä päätöksiä, eivätkä kuulu sen enempää meille kuin muillekaan. Tuo tabu on kuitenkin luonteeltaan poliittinen, eikä se poista sitä tosiasiaa, että suomalaisten naisten näkeminen afrikkalaisten- tai arabimiesten keskellä tuntuu erilaiselta kuin heidän näkemisensä suomalaisten miesten seurassa. Tuo ristiriita sen välillä, miltä asiat tuntuvat ja miltä niiden tulisi tuntua lisää puolestaan anomiaa ja epävarmuuden tunnetta suomalaisissa miehissä ja epävarmuus, jos mikä, on omiaan vaikeuttamaan lapsentekopäätöksiä tai ylipäätään lähestymään vastakkaista sukupuolta.

Dutton päättää kirjansa varsin pessimistiseen ennustukseen Suomen lähitulevaisuudesta. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan monietnisessä yhteiskunnassa yksilöiden luottamus niin maahanmuuttajiin, meikäläisiin kuin yhteiskunnan instituutioihinkin rapautuu. Luottamuksen heiketessä, heikkenee myös varakkaampien halukkuus rahoittaa hyvinvointivaltiota, jonka rahoitus on viimekädessä nojannut yhteiskunnan jäsenten yhteenkuuluvuuden tunteeseen ja ajatukseen siitä, että loppujen lopuksi me olemme kaikki samassa veneessä. Hyvinvointivaltion heikkeneminen kasvattaa puolestaan varallisuuseroja, joka vähentää eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten välistä luottamusta entisestään.

Etninen monimuotoisuus ei tutkimusten mukaan vähennä luottamusta vain toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvien välillä, vaan myös ryhmien sisällä, koska oman ryhmän jäsenet lakkaavat olemasta yksiselitteisesti meikäläisiä. Monietnisessä yhteiskunnassa meikäläisetkin muuttuvat potentiaalisiksi pettureiksi, jotka ovat valmiita puolustamaan muukalaisia omiensa sijaan. Tällainen kokemus omien petturuudesta onkin jo monilla, jotka ovat pettyneet politiikkaan ja uskovat perinteisten poliittisten liikkeiden ajavan vain omien intressiryhmiensä tai erilaisten vähemmistöjen asiaa. Olojen muuttuminen epävarmemmiksi lisää Duttonin mukaan myös uskonnollisuutta, koska stressaavassa ympäristössä eläminen yleensä lisää ihmisten tarvetta löytää lohtua Jumalasta. Uskonnollisuus on puolestaan yhteydessä korkeampaan hedelmällisyyteen, jonka lisäksi uskonto tekee selvän erottelun meidän ja muiden välille, joka voi Duttonin mukaan johtaa uudelleen kansallismielisyyden renessanssiin ja nationalismin uuteen nousuun.

En tiedä onko Duttonin tarjoama selitys Oulun lapsiraiskauksille paras mahdollinen, mutta ainakin Dutton yrittää tosissaan selittää hyvin vastenmielisen ilmiön, jonka analyysit ovat tyypillisesti olleet lähinnä hyminää. Se mitä Oulussa tapahtui oli hirveää. Tietoon tulleita tapauksia oli yli kaksikymmentä. Ainakin yhtä tytöistä raiskattiin usean miehen toimesta kuukausien ajan ja vahvistamattomien tietojen mukaan yksi tytöistä teki itsemurhan raiskausten jälkimainingeissa.

Tällaiset tapaukset ja niihin suhtautuminen kertovat jotain oleellista, niin niiden uhrien kuin tekijöidenkin viiteryhmästä. Eikä tuo kertomus ole meille mairitteleva. Kun barbaarit ovat tulleet porttien läpi ja riehuvat kaupungilla, niin mitä me teemme? Perustamme Nopsa-ryhmän ja alamme pelaamaan pesäpalloa. Ja jos sekään ei auta, niin ainahan voimme mennä heidän kanssaan naimisiin.