Mielestäni yksi Kurt Vonnegutin parhaista kirjoista on Äiti yö, josta on tehty myös saman niminen varsin onnistunut filmatisointi pääosassaan Nick Nolte. Eräässä mieleenpainuvassa kohtauksessa kirjan päähenkilö Howard on israelilaisessa vankilassa odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä syytetään rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjan päähenkilö on mennyt ennen toista maailmansotaa naimisiin saksalaisen naisen kanssa ja sodan ajan hän levittää natsipropagandaa englanninkielisessä radio-ohjelmassaan. Tosiasiassa Howard on kuitenkin amerikkalaisten agentti, joka välittää puheidensa taukoihin ja yskähdyksiin perustuvan koodin avulla tärkeitä tietoja liittoutuneille. Hänen roolinsa liittoutuneiden agenttina on kuitenkin sodan jälkeenkin salaisuus ja yleisesti Howardia pidetään ilkeänä natsina.

Odottaessaan oikeudenkäyntiään vankilassa hänet on sijoitettu pahamaineisen Adolf Eichmannin naapuriselliin ja Howard kysyy jossain vaiheessa Eichmannilta, eikö hänellä ole huono omatunto kaikkien noiden miljoonien murhattujen ihmisten tähden. Eichmann antaa jonkin lattean vastauksen käskyjen noudattamisesta, jota Vonnegut selittää kirjassaan kiinnostavalla tavalla. Vonnegut kirjoittaa, että ainoa tapa ymmärtää tällaisia ihmisiä on, että ihmisten aivot ovat kuin hammasrataskoneisto ja joiltain ihmisiltä kerta kaikkiaan puuttuu päästään muutamia rattaita.

Vonnegutin hammasrattaat tulivat mieleeni kuin luin taannoin Jonathan Haidtin todella erinomaisen moraalipsykologiaa käsittelevän kirjan nimeltä Righteous Mind. Haidt on sosiaalipsykologi, joka on tutkinut muun muassa liberaaleja ja konservatiivisia arvoja omaavien ihmisten psykologisia eroja, ja on vetänyt, ehkä hieman yllättäen, suunnilleen samanlaisia johtopäätöksiä kuin Vonnegutkin.

Tutkimustensa pohjalta Haidt on kollegoineen kehittänyt teorian, joka selittää millaisiin arvoihin eri ihmisten moraali perustuu. Teorian englannin kielinen nimi on Moral foundations theory ja sen mukaan ihmisten moraalin perustana on viisi erilaista arvoa, jotka ovat toisista huolehtiminen, reiluus ja oikeudenmukaisuus, lojaalisuus, kunnioitus, sekä pyhyys tai puhtaus.

Termien käännökset ovat omiani, eikä niiden mahdollisesta epätarkkuudesta tarvitse välittää.

Oleellista on, että tutkiessaan liberaalien ja konservatiivien moraalia Haidt kumppaneineen huomasi, että liberaaleilla oli suuria vaikeuksia ymmärtää konservatiivien ajatusmaailmaa, kun taas konservatiivit ymmärsivät liberaalien järjenjuoksua varsin hyvin. Haidtin mukaan epäsuhta ymmärtämisessä johtui siitä, että konservatiivit operoivat kaikilla viidellä arvolla, mutta liberaalit perustivat arvionsa tyypillisesti vain kahteen arvoon, jotka olivat toisista huolehtiminen ja oikeudenmukaisuus. Voidaankin sanoa, että liberaalit eivät ymmärtäneet konservatiiveja yksinkertaisesti siksi, että heidän päästään puuttuivat ymmärtämiseen tarvittavat hammasrattaat.

Asia ei kuitenkaan ole aivan niin simppeli, että koska liberaalit pelaavat hieman vajaalla pakalla heidän mielipiteensä voidaan jättää omaan arvoonsa. Sillä se, mitä konservatiivisena tai liberaalina pidetään vaihtelee ajasta aikaan ja tuon vaihtelun moottorina toimivat useimmiten vapaamieliset ihmiset. Esimerkiksi homoseksuaalisuus oli joskus kielletty, sitten siitä tuli vitsi ja nyt se on täysin hyväksyttyä. On tosiasia, että homona oleminen on nyt paljon helpompaa ja hyväksytympää kuin se oli vaikkapa kahdeksankymmentä luvulla ja kiitos tästä kuuluu vapaamielisille uudistajille ei konservatiiveille. Nykyään, kun asenneilmasto on muuttunut liberaalimmaksi, lähes kaikki konservatiivitkin ovat sitä mieltä, että homoseksuaalisuutta ei tule kriminalisoida ja siihen voi suhtautua muutenkin kuin homoille nauramalla.

Toisaalta kaikille ovat varmasti tuttuja kiiluvasilmäiset kommunistit tai muut hyttytytöt, jotka ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän kanssaan eri mieltä olevat ihmiset eivät ole vain väärässä, vaan pahoja ihmisiä, jotka tuleekin vaientaa. Haidtin mukaan yhteiskunta tarvitseekin sekä konservatiiveja, että liberaaleja ja molemmilta vilpittömän halun ymmärtää toista osapuolta.

Luultavasti onkin niin, että meiltä kaikilta puuttuu koko joukko hammasrattaita päästämme ja siksi meidän on niin vaikea ymmärtää toinen toisiamme.

Sekä Haidtin moraaliteoria, että Vonnegutin Hammasrattaat palasivat mieleeni ihmetellessäni uutisia valmisteluista, joita oli tehty ISIS perheiden tuomiseksi takaisin Suomeen. Ihmetykseni ei niinkään koskenut sitä, miksi nuo naiset pitää ylipäänsä tuoda Suomeen? Eikä kaikkia niitä juridisia ja moraalisia kysymyksiä, joita asiaan epäilemättä liittyy.

Ihmetykseni koski sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka vilpittömästi uskovat, että on olemassa jokin keino, jolla nämä ISIS morsiamet lapsineen voidaan rehabilitoida osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Esimerkiksi Iltalehti uutisoi ohjelmasta, jonka on tarkoitus de-radikalisoida ISIS äidit heidän palattuaan Suomeen. Jutussa kerrottiin muun muassa seuraavaa.

”Exit-ohjelman tavoite on auttaa radikalisoituneita henkilöitä pääsemään irti väkivallasta ja väkivaltaisesta ajattelusta. Ohjelmassa al-Holista palaaville naisille nimettäisiin mentorit, jotka keskustelisivat heidän kanssaan Isisin ideologiasta ja haastaisivat heidät ajattelemaan eri tavoilla.”

Heidän kanssaan siis keskustellaan. No, jos keskusteleminen riittää, niin miksi rikollisia ylipäätään laitetaan vankilaan? Eikö riittäisi, että heille osoitetaan mentori, joka selittäisi, että rikos ei kannata? En haluaisi olla epäilevä Tuomas, mutta ennen kuin alamme luottaa tällaisiin ohjelmiin, niin pitäisi kai kysyä mitä näyttöä niiden toimivuudesta oikein on?

Esimerkiksi Lontoon viimeisin veitsimies Usman Khan oli mukana Exit-ohjelman kaltaisessa terroristien rehabilitointi ohjelmassa. Itse asiassa Khan oli juuri ottamassa osaa ohjelman, jonka nimi oli Learning together, viisivuotisjuhlallisuuksiin, kun hän tappio Jack Merritin ja Saskia Jonesin. Merrit oli työskennellytkin Khanin kanssa ja Khania pidettiin onnistuneena esimerkkinä Learning together ohjelman toimivuudesta.

No. Ei se nyt sitten toiminut.

Luulen, että ongelma noiden ISIS leidien ja Usman Khanien ymmärtämisessä on, että maailman Jack Merritien päästä puuttuu hammasrattaita, joiden avulla he voisivat maailman Khaneja ymmärtää. Jack Merritin, kuten niin monen meistä on näköjään aivan mahdotonta uskoa, että ISIS morsiamet tai Usman Khanit eivät ole epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan tuotoksia taikka pahojen ihmisten aivopesemiä. Meidän on mahdotonta ymmärtää, että nämä ihmiset ovat yksinkertaisesti nähneet valon. Heille tämä elämä ei ole mikään itse tarkoitus, josta on otettava kaikki irti, niin kauan kuin se kestää, vaan heille elämä on koe. Jos tuon kokeen läpäisee, eli elää islamin oppien mukaan, on palkkiona ikuisuus paratiisissa ja jos sen reputtaa, odottaa ikuinen piina helvetin tulessa.  

Me emme suostu uskomaan tätä, koska niin monilta meistä puuttuvat nuo uskon hammasrattaat, me emme kerta kaikkiaan voi kuvitella, että joku tosissaan, siis aivan tosissaan uskoisi, että hänen ulkopuolellaan on jokin tietoinen olento, jonka tahto säätelee hänen kaikkea toimintaansa ja jonka puolesta kuoleminen ei ole vain tarpeellinen uhraus, vaan suurin mahdollinen onni, joka häntä voi kohdata. Esimerkiksi Usman Khan halusi kuolla, juuri siksi hän oli kiinnittänyt itseensä leikki pommiliivin, koska halusi tulla poliisin ampumaksi. Ja koska emme itse usko muuhun kuin huvituksiin ja tarpeentyydytykseen, on meidän vaikea kuvitella, että kukaan muukaan voisi johonkin sen kummempaan uskoa.

Mutta entäpä nyt kun olemme kuulleet Vonnegutin ja Haidtin viisauksista, niin opimmeko me nyt ymmärtämään paremmin poliittisia vastustajiemme ja kuolemaa rakastavia terroristeja? No, jos totta puhutaan, en ole kauhean optimistinen ymmärryksemme lisääntymisen suhteen. Mutta se saattaa toki johtua siitä, että minulta ovat aina puuttuneet nuo optimismin hammasrattaat.