Joulun ja uudenvuoden laiskoina välipäivinä sattui käsiini Winston Churchillin elämäkerta, joka oli jostain syystä löytänyt tiensä isäni kirjahyllyyn. Totuuden nimessä on myönnettävä, että tuo tuhatsivuinen kirjajärkäle jäi minulta lukematta, mutta suurmiehen lapsuudesta ehdin sentään saada jonkinlaisen kuvan. Churchill oli syntynyt vuonna 1874 hyvin yläluokkaiseen englantilaisperheeseen. Tai ainakin puoliksi englantilaiseen, sillä hänen äitinsä oli amerikkalainen. Churchillin lapsuus oli monella lailla tyypillinen sekä hänen ajalleen, että luokalleen. Hänen kasvatuksestaan huolehti lähinnä lastenhoitaja kunnes pikku Churchill lähetettiin kahdeksanvuotiaana sisäoppilaitokseen, jossa kuri oli kovaa ja rangaistukset ankaria. Käytännössä Churchillin vanhemmat jäivät hänelle etäisiksi, kuten kai oli tarkoituskin, ja hänet kasvattivat lastenhoitajat ja opettajat.

Churchillin kasvatuksessa ei tietenkään ollut mitään erikoista, eikä edes mitään erityisen englantilaista. Vaan kaikkialla Euroopassa ja todennäköisesti sen ulkopuolellakin on ollut ikiaikainen perinne, jossa yläluokan naiset, ovat antaneet vastasyntyneet vauvansa imettäjiensä hoiviin ja äidillisten talonpoikaisnaisten kasvatettaviksi palaten itse tärkeisiin edustustehtäviinsä.

Tuo yläluokkaisten naisten elämäntapa olisi hyvä pitää mielessä kun keskustellaan Suomea ja muuta Eurooppaa riivaavasta lapsikadosta. Useinhan lapsettomuus tai vähälapsisuus nähdään jotenkin epänormaalina asiantilana ja lastenhankkiminen normaalina, ihmisen elämään luonnollisesti kuuluvana osana. Meillä, tai ainakin osalla meistä, on taipumus ajatella, että biologia on kerta kaikkiaan tehnyt meistä, niin kuin kaikista muistakin elävistä olennoista eräänlaisia suvunjatkamiskoneita. Ja jos sukua ei jatketa, niin tuo kone on mennyt jollain lailla rikki. Mutta jos näin todella on, niin miksi varakkaat ihmisnaaraat, joiden edellytykset lisääntymiseen ovat optimaaliset, eivät sikiä kuin kaniinit? Jos suvunjatkaminen on lajityypillinen ominaisuutemme, niin kuin sen kai täytyy olla, niin miksei sitä sukua sitten jatketa, vaikka olosuhteet olisivat mitä mainioimmat? Varakkaita naisiahan ei tyypillisesti tunnista siitä, että heillä olisi paljon lapsia, vaan siitä että heillä on paljon kenkiä.

Yksi syy siihen, miksi pelkkä äidinvaisto ei saa syntyvyyttä nousuun saattaa olla, että vaikka melkein kaikki naiset haluavat olla äitejä, niin harvempi heistä haluaa jatkuvasti tehdä kaikkia niitä juttuja, joita äitinä oleminen vaatii. Ja miksi he haluaisivat? Synnytykset muuttavat vartalon peruuttamattomasti, vauvat eivät anna nukkua öisin ja sitten niitä lapsia pitää kuskata neuvolaan, harrastuksiin ja kavereiden synttäreille. Lapsia täytyy patistaa kouluun, huolehtia läksyistä, ruuasta, pyykinpesusta, vesirokosta ja joululahjoista. Pitää selittää elämän tosiasiat ja jättää tyttöjen ilta väliin, kun joku mukuloista on taas oksennustaudissa. Ja aina saa olla sydän syrjällään, ettei niistä tule lihavia, anorektikkoja, koulukiusattuja, yksinäisiä, juoppoja tai kepulaisia.

Puhuttaessa liian alhaisesta syntyvyydestä onkin hyvä muistaa, ettei ongelma ole se, että naiset olisivat lakanneet synnyttämästä lapsia, vaan se, että he synnyttävät niitä liian vähän.

Loppujen lopuksi on niin, että ihminen on sosiobiologinen kokonaisuus, jossa meidän biologiamme, joka epäilemättä on usein käytöksemme taustalla, on alisteinen tuon biologian päälle rakennetuille sosiaalisille konventioille. Esimerkiksi halu äitiyteen on varmasti biologinen, mutta sitä kuinka monta lasta me päätämme hankkia, ei määrää biologia vaan kulttuuri, jossa elämme.

Ja kulttuurissa, jossa elämme, suuret lapsikatraat ovat harvassa ja kuvaukset äitiydestä ja perhe-elämästä täynnä draamaa ja vaikeuksia. Ympärillämme pyörivien lapsikatraiden vähyydellä ja kuvalla, jonka populaarikulttuuri ja media perhe-elämästä luovat on merkitystä, koska kukaan meistä ei elä elämäänsä sosiaalisessa tyhjiössä. Vaan me pyrimme elämään sellaisen elämän kuin ihmiset ympärillämme ja jos meidän ystävämme, sukulaisemme ja roolimallimme eivät hanki lapsia tai hankkivat niitä vähän, me olemme taipuvaisia seuraamaan heidän esimerkkiään.

Hyvinä esimerkkeinä esimerkeistä toimivat hallitustamme johtavat neljä nuorta naista, jotka ovat saaneet aikaan kaiken kaikkiaan kaksi lasta. Mutta millaisen viestin tämä oikein välittää? Esimerkiksi Sanna Marin, jolla on kaksivuotias tytär, voi olla hyvä pääministeri tai hän voi olla hyvä äiti, mutta johtuen pääministerin tehtävien vaativuudesta, hän ei voi olla kumpaakin. Jos sinun lapsillasi on kuumetta, niin sinulla on oikeus jäädä pois töistä hoitamaan lapsiasi, mutta mitä luulet, onko töistä pois jääminen vaihtoehto Marinille? Olisiko sopivaa, että hän peruisi tapaamisensa Boris Johnsonin tai Dmitri Medvedevin kanssa siksi, että hänen tyttärellään on nuha? Tai tulisiko Marinin jättää kenties ensi vuoden budjetti laatimatta, koska hän haluaa leipoa tyttönsä kanssa sämpylöitä?

On epäilemättä monta tapaa olla hyvä äiti, mutta yhteenkään niistä eivät liity valtion tulo- ja menoarvio taikka tapaamiset Venäjän pääministerin kanssa.

Lyhyesti sanottuna ongelmamme on, että alhaisen syntyvyyden takia me kuolemme sukupuuttoon ja meidän johtajamme näyttävät mallia, kuinka se tehdään. Eikä meidän johtajissamme suinkaan ole mitään poikkeuksellista, vaan sama vähälapsisuus on normi kaikkialla Euroopassa. Esimerkiksi EU:n kuuden perustajamaan päämiehillä on yhteensä neljä lasta ja kolme heistä kuuluu Belgian pääministerille Sophie Wilmesille. Eikä noiden valtiomiesten lapsettomuutta tarvitse kauheasti ihmetellekään. Esimerkiksi Luxemburgin pääministeri on homo, Hollannin pääministeri sinkku, Angela Merkel saksalainen ja Emmanuel Macron nai opettajansa, jonka hedelmälliset vuodet olivat jo takanapäin pariskunnan purjehtiessa avioliiton turvalliseen satamaan.

On kai aiheellista kysyä. Näinkö sivilisaatiot todella kuolevat? Lakkaavat lisääntymästä ja rahoittavat eläkepäivänsä ottamalla velkaa. Jos tällainen arvio suomalaisten sukupuutosta tuntuu liioittelulta, niin väestöliiton tutkimuksen mukaan yli viisikymppisistä miehistä 35 % ja naisista 26 % on lapsettomia. Ja jos tilastoja tutkitaan vielä tarkemmin, huomataan, että yli kahdella kolmasosalla on vain yksi, kaksi tai ei yhtään lasta. Kun tuohon lisätään se tosiasia, että noin puolet avioliitoista päättyy eroon ja 14 % lapsista syntyy maahanmuuttajille, niin naimisissa olevista kolmenlapsen suomalaisäideistä, jotka kai joskus olivat yleisiäkin, on tulossa kovaa vauhtia katoavaa kansanperinnettä. Niin kuin koko kansastakin.

Suomalaisten sukupuuton ja eurooppalaisen sivilisaation kuolemasta on vaikea puhua, saatikka, että asialle yritettäisiin tehdä jotain, koska ongelmien syyt ovat löydettävissä omasta elämästämme. Eivätkä suinkaan mistään kaukaisesta norsunluutornista, josta olemme tottuneet etsimään syypäitä ongelmillemme. Alhaisesta syntyvyydestä ja avioeroista ei oikein voi syyttää maahanmuuttajia, EU:ta, kapitalismia, työn verotusta, rasisteja, suvakkeja, sovinisteja taikka feministejä. Vähälapsisuudesta voimme syyttää vain itseämme, eikä itsensä syyttely tietenkään kivaa ole. Mutta, mutta. Alhaisen syntyvyyden ongelmalla on myös ilmeinen hopeareunus. Sillä, jos ongelma johtuu meistä itsestämme, niin silloin me voimme itse sen ratkaistakin.

Rohkaisevana esimerkkinä voi toimia vaikka jutun alussa mainittu Winston Churchill. Hän oli mies, jolla oli monia vikoja ja joka teki vaiherikkaalla urallaan monia virheitä, muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikaisena laivastoministerinä. Mutta niin hän vain kampesi itsensä takaisin historian peräsimeen pelasti rakkaan isänmaansa ja siinä sivussa koko läntisen Euroopan. Ja mikä tärkeintä tämän kirjoituksen kannalta, ehti tekemään myös viisi lasta.