Pieniä tarinoita

Miten asioista puhutaan

Lauantai 1.2.2020 klo 15:06


Iltalehti kertoi 26.1.2020 pääkirjoituksessaan, että hallituksen työllisyystoimet ontuvat, koska se ei ole edistänyt riittävällä tavalla työperäistä maahanmuuttoa. Jutussa kerrotaan Närpiöläisestä kasvihuoneesta, joka seisoo tyhjillään, koska vietnamilaisten poimijoiden oleskelulupien myöntäminen viipyy. Puutarhaviljelystä kerrotaankin jutussa seuraavaa.

”Suomessa ei enää puutarhaviljelijöiden kohdalla sovelleta työntekijöiden saatavuusharkintaa, eli selvitetä sitä, löytyisikö työpaikkaan tekijöitä Suomesta tai muista EU-maista. Saatavuusharkinnasta on luovuttu muun muassa siksi, että suomalaisille työttömille työ kasvihuoneissa ei kelpaa, ja siksi yrittäjien pitää etsiä työntekijät muualta.”

Tämä on osa niin sanottua suomalaiset ovat laiskoja ja ulkomaalaiset ahkeria narratiivia, jossa vastakkain ovat ahkera työssäkäyvä maahanmuuttaja ja laiska suomalainen työtön. Kuitenkin maahanmuuttajien työllisyysaste on 10 – 20 % matalampi kuin kantaväestön riippuen tilastointitavasta. Puutarha-alalla lähtöpalkka on 8,91€ tunnissa, joka tekee tuollaiset 1500 € kuukaudessa, jos töitä on koko ajan. Tämä on siis palkka ennen veroja.

Se miksi suomessa asuvat ihmiset eivät muuta Helsingistä Närpiöön poimimaan tomaatteja johtuu siitä, että Närpiössä heidän tulisi tehdä ruumiillista työtä 40 tuntia viikossa, löytää uusi asunto, maksaa vuokratakuu ja muutto, etsiä lapsille koulut ja päiväkodit, sekä jättää taakseen ystävänsä ja perheensä ja luultavasti opetella ruotsia. Miksi kukaan tekisi näin, jos parhaassakin tapauksessa tämä tarkoittaisi toimeentulotuen menetyksen ja verojen jälkeen noin 300€ tulonnousua kuukaudessa.

Sivumennen sanoen tämä ongelma syntyi 1990- luvun alun lamassa, jolloin työttömyydestä tuli Suomessa normaali ilmiö ja jonka seurauksena kaikki sosiaaliset ongelmat on selitetty hokemalla sanaa syrjäytyminen.

Oleellisempaa kuin asioiden yksinkertaistaminen Iltalehden tapaan on kuitenkin tuo vastakkainasettelu. Vaikka me kuinka hoemme itsellemme, että maailma ei ole mustavalkoinen me olemme kuitenkin taipuvaisia ymmärtämään sen vastakohtien kautta. Tuollaisia vastakohtia ovat muun muassa. Laiska – ahkera, nuori – vanha, hyvä – paha, kaunis – ruma, iloinen – surullinen ja niin edelleen. Kun me pidämme jostain asiasta, me liitämme siihen hyviä asioita ja kun emme pidä jostain asiasta me liitämme siihen huonoja asioita.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihmiset kehuvat omiaan ja haukkuvat vieraita. Eli liittävät positiivisia mielleyhtymiä meikäläisiin ja negatiivisia muukalaisiin. Tällainen ajattelu on toki puolueellista, mutta se on myös ymmärrettävää ja psykologisesti tervettä. Sillä positiiviset ihmiset ajattelevat itsestään positiivisesti, kun taas negatiivisten mielleyhtymien liittäminen meikäläisiin vaikuttaa ryhmätasolla samalla lailla kuin ne vaikuttaisivat yksittäiseen ihmiseenkin. Jos sinä kerrot itsellesi jatkuvasti tarinaa, jonka mukaan olet laiska ja saamaton, eikä sinussa ole mitään erityistä, niin sinusta luultavasti tulee laiska ja saamaton, jossa ei ole mitään erityistä.

Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, me olemme alkaneet kertoa itsellemme juuri tuollaista tarinaa, josta Iltalehden pääkirjoitus on vain yksi esimerkki. Ei tarvitse olla mikään Einstein ymmärtääkseen, miksi korkean sosiaaliturvan maassa ihmiset eivät halua matkustaa satoja kilometrejä poimiakseen tomaatteja. Eikä salaisuus ole sekään, että Suomessa on jatkuvasti kasvava työikäisistä maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään koostuva työvoimareservi, jota työnteko kiinnostaa vielä vähemmän kuin suomalaisia. Mutta silti saamme lukea näitä: ”suomalaisille työttömille työ kasvihuoneissa ei kelpaa”. Juttuja. Ja koska näitä tarinoita kerrotaan tasaisin väliajoin ihmiset alkavat uskoa niihin.

Tärkeämpää kuin mitä maailmassa todella tapahtuu, onkin usein se, millaista tarinaa me itsellemme maailmasta kerromme.

Muita viimeaikoina otsikossa olleita juttuja ovat muun muassa seuraavat.

Yleisradio kertoi 13.1.2020 että: Joukko opiskelijoita kyllästyi yliopiston syrjivään kulttuuriin ja perusti opiskelijajärjestö Students Of Colourin. Jutun mukaan opiskelijat halusivat paikan, jossa heidän ei tarvitse olla valkoisten seurassa. Yhdistyksen perustaja Aracelis Correa kertoo sosiaalitieteen opinnoistaan seuraavaa:

”Luennoitsija saattoi esimerkiksi käyttää rasistista kieltä tai näyttää täysin aiheeseen liittymätöntä raa’an väkivaltaista materiaalia rodullistettua ihmistä kohtaan. Näissä tilanteissa muut opiskelijat eivät reagoineet mitenkään.”

Raa’an väkivaltaista materiaalia sosiaalitieteiden luennolla? Meno on totisesti muuttunut sitten minun opiskeluaikojeni. Huomioitavaa jutussa on, että siinä käytetään paljon hienoja sanoja kuten rodullistettu, jotka ovat vähän niin kuin Hurriganeksen sanoitukset. Kuulostaa hyvältä, mutta ei tarkoita mitään.

Kuten jutussakin kerrotaan tällainen liikehdintä ei ole mitenkään poikkeuksellista, vaan samanlaisia järjestöjä on muuallakin Euroopassa Amerikasta nyt puhumattakaan. Ja onhan meilläkin vaikuttanut jo vuodesta 2017 Koko Hubaran Ruskeat tytöt yhdistys, joka olisi epäilemättä herättänyt suunnattoman moraalipaniikin, jos sen nimi olisi vaikkapa valkoiset pojat. No eipä siinä. Minkä tahansa yhteiskunnan tulee tietysti hyväksyä tietty määrä erilaisuutta, mutta mikään yhteiskunta ei voi hyväksyä sitä loputtomasti. Hyvä mittari sille milloin erilaisuutta on tarpeeksi voisi olla vaikkapa se, kun erilaisuus lakkaa hyväksymästä meitä.

BBC kertoi puolestaan 14.1.2020, että mustaihoinen elokuvaohjaaja ja Oscar voittaja Steve McQueen kritisoi Bafta elokuvapalkintoja, koska kaikki ehdolla olleet näyttelijät olivat valkoisia. Mitä tähän nyt voi enää lisätä? Kirotut valkoiset.

Jos jatketaan Englantilaisen kulttuurin parissa, niin BBC:n 20.1.2020 julkaistu juttu oli otsikoitu seuraavasti: Is it time the all-white period drama to made extinct? Juttu kertoi siitä, kuinka hyvä asia on, että historiallisiin englantilaisdraamoihin roolitetaan ei englantilaisia näyttelijöitä.

Juttu on kouluesimerkki siitä, kuinka menneisyys kirjoitetaan vastaamaan nykyisyyttä. Tarinan opetus on, että Englanti on aina ollut monikulttuurinen ja monietninen. Te hölmöt ette vain tienneet sitä. Heittäytymättä liian kliseiseksi, niin Orwellin vuonna 1984 kirjan päähenkilö oli töissä valtion virastossa, jonka tehtävä oli kirjoittaa historia uudelleen siten, että se sopi kulloisiinkin poliittisiin liittosuhteisiin. Siitä kun luin tuon kirjan on jo aikaa, enkä enää muista kyseisen viraston nimeä. Olisiko se ollut BBC?

Kolmaskin juttu BBC:ltä kiinnitti huomioni. Se kertoi brittiläisestä raskaan sarjan nyrkkeilijästä Anthony Joshuasta. Jutussa Joshua oli heittäytynyt makaamaan Nigerian presidentin eteen tämän vieraillessa Lontoossa. Anthony Joshua on nigerialaista sukujuurta ja maahan heittäytyminen on perinteinen nigerialainen tapa osoittaa kunnioitusta. Joshua myös kertoi kuulijoilleen, että: he (Joshua) would "stand up for Nigeria" whenever it was needed.”

Entä oliko nyrkkeilijän käytöksessä jotain pahaa? Ei tietenkään. Mihin Joshuan sitten tulisi samaistua, jos ei nigerialaisiin juuriinsa? Englantilaiset ovat kuolemassa kovaa vauhtia sukupuuttoon ja valkoiset englantilaiset ovat olleet jo vuosia vähemmistönä oman maansa pääkaupungissa Lontoossa. Voimmekin huoletta luottaa siihen, että Lontoossa voi jatkossakin tavata uskollisuuttaan vakuuttelevia brittiurheilijoita makoilemassa afrikkalaisten valtionpäämiesten edessä.

Suomessa otsikoihin nousi urheilun sijasta musiikki. Muun muassa Iltasanomat kertoi 20.1.2020 että, Tummaihoisen juniorikiekkoilijan luistellessa kaukaloon – jäähallin kaiuttimista alkoi pauhata ”Me halutaan olla neekereitä”. Jutun mukaan meno kaukalossa onkin kuin Helsingin yliopistossa ja rasismi on jääkiekossa arkipäivää. No. Onneksi on Students of colour. Me halutaan olla neekereitä kappaleen kertosäe menee muistaakseni näin: ”me halutaan olla neekereitä, pidetään salaa kekkereitä.” Ei kai siinä auta kuin loukkaantua.

Seuraavana päivänä Iltasanomat otsikoi juttunsa: Soitti rasistisen kappaleen romaniperheelle – tivolin työntekijälle sakot syrjinnästä ja kunnianloukkauksesta. Kyseessä oli Solistiyhtye Suomen huumorikappale Ei myö myyä villihevosia. Huumorikappaleita tivolissa! Jo on aikoihin eletty. Onneksi tekijää nyt rangaistiin. Osaapa jatkossa olla pelleilemättä mannejen kanssa.

Muita silmiini sattuneita juttuja olivat muun muassa kohu-uutinen romaninaisesta, joka käy töissä, suomalaismiehestä, joka suunnitteli vuonna 2018 pommi-iskua Helsingin keskustaan. Mies oli fanaatikko, joka uskoi, että Eurooppa kuului eurooppalaisille, japanilaisyrityksestä, joka syytti sanakirjaa rasismista (syytös liittyi johonkin mausteeseen), kunniaväkivallasta Helsingissä, sekä sananvapauden rajoista. Rajat tulivat aika hyvin selviksi, sillä kaikki jutun 10 esimerkkiä olivat vihaisia maahanmuuttoa vastustavia kirjoituksia. Tiedättehän te ne maahanmuuton vastustajat? Vihaajia kaikki tyynni.

Vielä voisi mainita Iltalehden 27.1.2020 julkaiseman uutisen turvapaikanhakijasta, joka tappoi Hämeenlinnassa suomalaisen ex-tyttöystävänsä ja sitten itsensä. Tapauksen tultua julkisuuteen poliisi kommentoi asiaa seuraavalla tavalla: ”Poliisi muistuttaa hienotunteisuudesta rikoksen uhria ja hänen läheisiään kohtaan. Myös sosiaalisessa mediassa voi kirjoituksellaan tai julkaisullaan syyllistyä rikoksen tunnusmerkistön täyttävään toimintaan. Poliisi seuraa tiiviisti sosiaalisen median kirjoituksia, Poliisi muistuttaa tiedotteessa.”

Hyvä tietää, että poliisin resurssit on kohdennettu oikein.

Jos palaamme kirjoituksen alussa mainittuihin vastakohtapareihin ja tapaamme ymmärtää maailmaa niiden kautta, niin kaikkein yksinkertaisin vastakohtapari on hyvä ja paha. Ja kaikissa noissa jutuissa pahoja ovat suomalaiset tai ylipäänsä valkoiset ihmiset. Suomalaiset työttömät ovat laiskoja, Helsingin yliopistolla on rasismia, Bafta palkinnon saajat ovat liian valkoisia, englannin historia on liian valkoista ja ymmärryksemme siitä rasistinen, jääkiekkokin on rasistista ja tivolissa soitettu musiikki loukkaavaa.

Tällaiset jutut muodostavat tarinan, jota me kerromme itsellemme. Kyse ei ole siitä, etteikö lehdissä uutisoitaisi ikäviä juttuja maahanmuuttajista, eri uskontokuntaa edustavista taikka ei valkoisista. Iltalehti esimerkiksi kertoi 16.1.2020, että törkeästä raiskauksesta syytetyn etiopialaismiehen tapaus oli edennyt syyttäjälle. Mies oli raiskannut Oulussa 86 vuotiaan mummon taloyhtiön pyykkituvassa. 17.1.2020 Iltalehti kertoi puolestaan espoolaisen Kemal Altuntasin saamasta yli neljän vuoden tuomiosta, jonka mies sai lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista.

Seksuaalirikoksia aivan kuten aiemmin mainittua juttua kunniaväkivallastakaan ei kuitenkaan aseteta osaksi mitään suurempaa kertomusta. Esimerkiksi kunniaväkivaltajutussa kerrotaan että: ”kunniaväkivaltakysymykset jatkuvat usein yli sukupolvien. Siksi olisi tärkeää käydä keskustelua myös siitä, millaisia odotuksia yhteisöissä on naisille ja miehille.”

Mutta mitä nämä yhteisöt ovat? Ovatko he muslimeja? Kurdeja? Irakilaisia? Arabeja? Somaleja? Kosovolaisia? Bangladeshilaisia vai kenties niitä vietnamilaisia tomaatinpoimijoita?

Toisin kuin kunniaväkivalta. Yliopiston ja jääkiekkokaukalon oletettu rasismi tai liian valkoiset elokuvapalkinnot sopivat kaikki tarinaan, jota me kerromme itsellemme. Me olemme ihmisiä, joille työt eivät kelpaa. Ihmisiä joita tuleekin rangaista, jos he erehtyvät soittamaan tivolissa vääränlaista musiikkia. Me olemme ihmisiä, jotka eivät osaa käyttäytyä, ihmisiä, joiden some päivityksiä poliisin täytyy olla koko ajan kyttäämässä. Kaikki muut voivat sen sijaan perustaa ihonväriin perustuvia järjestöjä, raiskata mummoja, olla työttömänä tai makoilla presidenttiensä edessä ilman, että tuollaisesta käytöksestä vedetään mitään johtopäätöksiä.

On täysin poikkeuksellista, jopa uskomatonta, että kokonainen kansakunta tai sivilisaatio alkaa kertomaan itsestään tällaista tarinaa. Tarinaa, jossa me olemme se huono osapuoli, ja kaikkia muita kuvataan positiivisessa valossa. Kaikki edellä mainitut jutut oli koottu kahden viikon aikana aivan tavallisilta uutissivustoilta ilman, että yritin niitä sen kummemmin etsiä. Eivätkä tässä suinkaan olleet kaikki tarinat, vaan pois jäivät muun muassa Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivään liittyvät ”antisemitismi on nousussa ja se johtuu pahoista kansallismielisistä”, jutut.

Yksi aika ajoin tiedotusvälineissä toistuva teema on vihapuhe, jonka puhujat ovat ihmisiä, jotka arvostelevat yleensä maahanmuuttoa tai muslimeja. Mutta kumpi oikeastaan on järkevämpää? Vihata muita. Vaikkapa Kemal Altuntasia, hämeenlinnalaista murhaajaa tai etiopialaista pyykkituparaiskaajaa. Vai vihata itseään?

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini