Kahvilan vessaan oli kirjoitettu: Huora on sperma huora. Sen kahvilan omisti kaksi muoria. Sitten he möivät sen vietnamilaiselle pariskunnalle. Ruokalista oli kuitenkin sama.

Makkarapannu ja kahvi ilman.

Kahvilan nimi oli Pihvipalli. Sitä ei enää ole. Ostari on purettu ja tilalle rakennettu kerrostaloja.

Se oli minun nuoruuttani. Vuosaareen ei päässyt metrolla, eikä kännyköitä ollut. Ja silti. Muistoissani on aina kevät. Kaikki oli vasta alussa, puhkeamassa juuri kukkaan. Kohta saimme omat puhelimetkin.

Minne se kaikki oikein meni?

Jokainen kysyy tuon saman kysymyksen. Ja tulee aina kysymäänkin.

Minä tiedän kuka kirjoitti sen töhryn vessan seinään, minä se en ollut. Tiedän kuka, mutta vaikenen.

Jotkin asiat on parempi jättää sinne missä ne tapahtuivat. Toiseen aikaan. Toiseen maahan, jonka kieltä emme puhu ja jonka tapoja emme ymmärrä. Menneisyyteen.

Onnistuuko se enää, kun kaikki nauhoitetaan? Nyt kun mustat laatikkomme ovat pysyvästi auki.

Katson lasteni leikkivän olohuoneen lattialla ja tiedän, että joskus tämä hetki on muistissani yhtä kirkas kuin nuoruuteni toukokuu.

No. Sitä odotellessa.

Muisti kuljettaa menneisyyttä mukanamme. Osan siitä raahaamme kuin taakan. Osa juoksee kuin itsekseen. Osa muuttuu matkalla joksikin toiseksi. Kenties suurin osa?

Jonain päivänä meitä ei enää ole. Mutta onneksi tulee muita, jotka ovat. Onko se paljon vai vähän? Onko sen varaan helppo vai vaikea rakentaa? En tiedä. Mutta muutakaan ei ole.

Käsittääkseni.

Ystävissäni oli paljon hyvää. Joskus ihmisten rakastettavuus tuntuu kohtuuttomalta. Vai muistanko minä väärin.

Luultavasti en. Sillä katsoi asiaa miten tahansa. Minkä epätäydellisyyden valossa hyvänsä. He olivat kuitenkin ystäviäni. Olisin jopa taipuvainen sanomaan, että he ovat sitä yhä.

Olen alkanut ajatella alumiinisia kottikärryjäni ja kellarissani pölyttyviä sementtisäkkejä kuntoiluvälineinä. Onko tämä sitä vieraantumista luonnosta? Vai vain keski-ikää.

Ovatko tällaiset mietteet omituisia? Ehkä. Mutta tällainen minä olen kai aina ollut. Omituinen. Vaikka toisaalta. Nykyäänhän kaikki ovat jotenkin omituisia. Olisiko nyt aika opetella kravattisolmu ja ryhtyä konservatiiviksi?

Olen nähnyt sellaistakin tapahtuvan. Kai se on luonnollista. Liekki alkaa palaa tasaisemmin, ennen kuin lepattaa ja sammuu. Elämän kiertokulku ja niin edelleen.

Silloin 25 vuotta sitten ei ollut niin hyväksyttävää hakea huomiota näyttämällä nännejään. Vaikka tietysti niin tehtiin. Olimmehan kuitenkin matkalla nykyaikaan. Netti muutti kaiken. Alin yhteinen nimittäjä muuttui ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi.

Asennetta.

Itse asiassa viimeiset 60 vuotta käynnissä ovat olleet norminpurkutalkoot. Ja kun meillä ei ole enää mitään purettavaa, papit tekevät sukupuolenvaihdosleikkauksia ja yksinhuoltajat heiluttavat persettä televisiossa, niin pyhiksi ovat muuttuneet toisten arvot. On islamofobiaa ja ties mitä.

Ja sitten on tietysti rotu. Tuo käymättömistä korpimaista viimeinen. Varsinkin afrikkalainen rotu kaikkine kliseineen tai niiden kumoamisineen. Kuten aina. Tärkeintä on kertoa oikeanlaista tarinaa. Sen todenperäisyys on yhdentekevää.

Asennetta?

No. Kehitys kehittyy. Pihvipalliakaan ei enää ole. Muorit ja vietnamilaiset ovat hukkuneet ajan virtaan. Ja toukokuun kuulas kirkkaus on muuttunut myöhäiskesän hämäräksi.

Mitä tähän enää voi lisätä? Ajat muuttuvat. Ihmiset eivät. Tällä kertaa valot eivät sammu kaikkialla Euroopassa. Ne himmenevät. Sitäkö minä pelkään? Hämärä muuttuu pimeydeksi, joka nielee meidät. Ja sitten? Ei mitään. Me olemme kadonneet.