– On vaikea analysoida kulttuuria, jossa elää. – Niin, se on vähän kuin ilma jota hengitämme. – Metsää puilta ja niin päin pois? – Aivan. Jokainen on normanni ja hyvä ihan sillain omana itsenään. – Normanni? – Vapauksien vastustaminen on taantumusta. – Se ei ole rationaalista! – Ja rationaalista on oltava ja itsensä pitää löytää.

– Mutta silti. – Niin. Silti.

– Unessa olin tyhjyydessä, joka oli täynnä jotain. Voitko käsittää? – Tietysti. Olin siellä sinun kanssasi. Etkö muista? – En. – En minäkään, mutta siellä minä kuitenkin olin. Sinun kanssasi. Se oli sama paikka. Olen varma siitä.

– Ehkä. Tyhjyys oli jotenkin määrittelemättömän vihreä. Vai oliko se kenties harmaa? – Minusta se oli vähän kumpaakin. Ehkä tuo sana määrittelemätön kuvaa sitä parhaiten. – Joka tapauksessa tyhjyydessä voi seistä ja koska se kaikki oli kovin kummallista minä halusin saada siihen jotain tolkkua. Ja niin minä nostin kourallisen sitä jotakin, jonka päällä siellä tyhjyydessä olin. Ymmärrätkö sinä? Revin osan siitä irti, jotta voisin tuota osaa tarkastelemalla selvittää millaisessa paikassa olin. Mutta ei siitä mitään tullut. – Miksi? – Etkö sinä muista? Se oli ihan samanlainen kuin se tyhjyys. Ei siitä selvinnyt mitään, se oli vain osa sitä.    

– Miehet ovat muuttuneet feminiineiksi. He ovat usein velttoja, pulleita ja naismaisia. – Paitsi homot. Ne jaksaa vielä käydä salilla ja spinningissä. – Joo. Se Sillankorva on mun suosikki. Amfetamiinia ja hierontaa. Yleisö laulaa mukana, se on sitä tangon taikaa. – Ja silti me teeskentelemme, että mikään ei ole muuttunut. – Paitsi parempaan suuntaan. – Muuta suuntaa ei ole. Juntit sortuu elontiellä ja niin päin pois. – Niin just. Ne tunnistaa junteiks siitä että ne sortuu. – Terapia auttaa. – Ei auta. – Ei niin, mutta sen pitäis auttaa. – Ja se riittää.  – Naisilla menee kuitenkin hyvin. – Niin. Aina kun ne tekee jotain, sen voi laittaa lehteen. Ne voi opiskella, nyrkkeillä, masturboida tai politikoida ja aina on aihetta juhlaan. – Hyvä tytöt! Sillä tavalla. – Onkohan tytöt nyt onnellisia? – Ei sillä ole väliä. Väliä on sillä, että he rikkovat vanhoja stereoita.

– Minä en saa näistä asioista enää kiinni. Kaikki on niin rationaalista. Ja se mikä ei ole on epäilyttävää.

Kulttuuri ja kirjallisuus. Ei enää Ed? Homot kertomassa homoudestaan. Syvällistä. Yleisö taputtaa kohteliaasti. Se koostuu vanhentuneista naisista ja miehistä, joita ei voi ihailla miehinä. Pujoparta ja silmälasit. Asunto jossain kantakaupungissa tai Tapiolassa. Niitä miehiä, jotka äänestävät vihreitä ja syövät salaa masennuslääkkeitä.

– Mitä sitä enää salailemaan? Se on ihan okei. – Kaikki on ihan okei. Paitsi. Tiedät kyllä mikä. – Sitä on niin vaikea sanoa. Vaikka ymmärtäähän sen, kun katsoo mitä miehistä on tullut. – Niin. Vaikka ei sitä ymmärrä. Varsinaisesti. Sen tuntee. – Heikkoja ja kunnottomia. Pelkäävät kipua ja kosketusta. Ja pelko on ok. – Niin kuin kaikki muukin.

– Elokuvat ja kirjat eivät selitä sitä. Ne ovat se. Vastustajille on varattu haukkumasanoja ja nimittelyä. Heitä ei tarvitse kuunnella heidät mustamaalataan. Mutta ei sillain suoraan. – Ei tietenkään. Sivulauseessa vaan. Vitsissä, jolle kuuluu nauraa. – Mutta vain kevyesti. Ei mitään kauheaa räkättämistä. Sillain huomaamatta. – Niin. Ihan niin kuin se ilma ja puut. Ne vain ovat. Niin kuin asioiden kuuluu olla. Akatemia, kirjallisuus, journalismi, tv-sarjat. Samaa paskaa eri paketissa. Siitä ei ole ulospääsyä.

– Siksikö sinä hankit aseen?

– Siksi. Netflix olisi tuntunut antautumiselta. – Eikö se käänny lopulta itseään vastaan? – Ei. Lopulta väkivalta voittaa. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Voima on aina jonkun puolella. Jos ei aktuaalisena, niin potentiaalisena, niin on nytkin. Niin on aina. Kellä on kyky satuttaa, sitä me tottelemme ja sitä emme uskalla vastustaa. – Tai arvostella. – Aamen.

– Ulkopuolisen tarkkailijan roolista tuli niin haluttu, että lopulta se oli ainoa rooli, joka jäi jäljelle. Leikitään, että muut ovat vielä sisällä. Ja sitten niitä tarkkaillaan. Kiihkottomasti, ulkopäin. Joskus voidaan olla pisteliäitäkin. Sarkasmi on niin älykästä. Ja helppoa. – Siitäkö se onttouden tunne johtuu? – Siitä. Ja kenties alkoholista.    

– Isä meidän, joka olet taivaassa?

– Toisessa unessa olin saunassa. Oli syksy ja olin ollut poimimassa sieniä, mikä on omituista, koska en tunne sieniä. Sienet kuivuivat kanssani saunan lauteilla. Olin varma, että niiden kuului olla siellä. Sauna oli hämärä, nurkassa paloi tarjottimella joukko kynttilöitä ja sienet olivat pyyhkeen päällä lauteilla.

Jätin sienet lauteille ja menin vilvoittelemaan. Ulos tullessani syksy oli vaihtunut talveksi. Kierin lumessa ja palasin saunaan. Sienet olivat muuttuneet poliitikoiksi. He istuskelivat saunassa vilkuillen hämillisinä ympärilleen. Alalauteilla istuva johtaja poliitikko sanoi minulle. – Kuivaaminen ei auta. Meidät pitää ryöpätä. – Kolme kertaa, täydensi joku ylälauteilta.

Ymmärsin yskän ja aloin kantaa poliitikkoja saunan nurkassa olevaan suureen pataan. Työ oli raskasta, mutta tuntui luonnolliselta, että sen tekeminen kuului minulle. Katsoin aikaa kellosta ja kun 15 minuuttia oli kulunut, nostelin alastomat poliitikot padasta saunan lattialle jäähtymään. Kaikki olivat käsittelyn jälkeen punaisia ja voipuneita. Sitten johtaja poliitikko sanoi. – Nyt sinun täytyy marinoida meidät.

Tein työtä käskettyä ja lähdin hakemaan etikkaa, sipulia, mustaviinimarjapensaan lehtiä ja muita mausteita. Sulloin poliitikot purkkeihin ja vein heidät talon kylmäkellariin. Aika kului ja keväällä palasin hakemaan poliitikot. Nostelin purkit keittiön pöydälle ja aloin availemaan niitä. Ensimmäisenä purkista nousi siististi pukeutunut Sanna Marin. Hän oli oikein sievä, hänen suunsa hymyili ja silmissä paloi outo kiilto. Sitten purkista kapusi Petteri orpo hyvin istuvassa puvussaan ja hänen jälkeensä Kai Mykkänen kello viiden sänki kasvoillaan. Orpo antoi lausunnon, jossa toistui sana vastuullisuus ja Mykkänen nyökytteli taustalla vakavan näköisenä.

Poliitikkoja kipusi purkeista lisää. Osa tunnettuja osa tuntemattomampia. Timo Soinikin ilmestyi purkista, mutta hetken pällisteltyään sukelsi sinne takaisin. Viimeisenä purkista nousi Paavo Väyrynen ja keittiöön laskeutui vaivaantunut hiljaisuus.

Sitten minä heräsin, minua alkoi yskittää hirveästi ja tajusin, että seuraavat kuukaudet kaikki olisi jotenkin toisin.