Tilasin kupin kahvia. Istuin vakiopaikalleni ravintolavaunuun ja avasin päivän lehden. Olen sillä tavalla vanhanaikainen kaveri, että tilaan lehden paperiversiota ja luen sitä junassa. Lehden etusivulla oli juttu tamperelaisesta miehestä, joka rikkoi stereotypioita. Hän oli nainen.

Mietin, että tämä ei voi kestää ikuisesti.

Lehdessä oli pikku uutinen jossain päin Ranskaa sattuneesta terrori-iskusta. Kaksi ihmistä puukotettiin kuoliaaksi, kunnes sivulliset taltuttivat hyökkääjän. Selitin vieressäni istuneelle keski-ikäiselle naiselle tekijän olleen hiekkaneekeri. Nainen oli vaivaantunut. Sanani olivat järkyttäneet häntä. Itse teko ei kiinnostanut ketään, hyvä kun ylitti uutiskynnyksen.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset eivät halua kasvaa aikuisiksi, koska silloin elämä lakkaa olemasta vitsi. Tämä on omituista, koska suurimmalla osalla ihmisistä ei ole juurikaan huumorintajua.

Ravintolavaunussa istui tänään naismaisesti käyttäytyvä nuori mies. Hän oli liikkeellä kahden nuoren neidin kanssa, jotka selvästi olivat omaksuneet suojelevan asenteen miestä kohtaan. Seurue joi kuohuviiniä ja kuten tuollaiset seurueet yleensäkin keskusteli tarpeettoman kovalla äänellä. Oli selvää, että he yrittivät peittää epävarmuuttaan rehvakkaalla asenteellaan, joten siinä mielessä he olivat aika tyypillisiä nuoria.  Heidän puheitaan kuunnellessani, kävi myös selväksi, että heidän pahimpia vihollisiaan olivat ihmiset, joita voisi kutsua tavallisiksi miehiksi.

Seurueen läpinäkyvyys oli hämmentävää, enkä voinut irrottaa katsettani heistä. Miehellä oli jalassaan tiukat stretsit, hän oli laiha ja hänen kasvoillaan oli kevyt meikki. Oli selvää, että miehellä oli mielenterveydellisiä ongelmia. Nuoret naiset olivat kauniita ja sanoivat miehelle tietävänsä, että hän oli transgender. En uskonut kenenkään porukasta tietävän mitä se tarkoittaa. Eikä siinä mitään. En minäkään tiedä, vaikka yritin sitä Wikipediasta katsoakin.

On ihmeellistä, että psykologit ja psykiatrit ovat valmiita diagnosoimaan minkä tahansa takaiskun tai huimauskohtauksen masennukseksi tai kaksi suuntaiseksi mielialahäiriöksi, mutta kun selvästi sekaisin oleva nuorukainen purkaa neuroosejaan huulipunalla ja samppanjalla hänelle ei tarjota muuta kuin hyväksyntää.

Näin nuorukaisen tulevaisuuden silmissäni. Kuinka hän yksin ja onnettomana ottaa yliannostuksen lääkkeillä ja alkoholilla yksiössään. Katuu viime hetkellä ja ryntää vessaan oksentamaan, mutta silloin on jo myöhäistä. Ja kuinka nuo hänen naispuoliset ystävänsä, jotka ovat tuossa vaiheessa hankkineet oikeat miehet ja kenties lapsiakin, uskovat loppuun saakka, että tragedia olisi ollut vältettävissä, jos maailma olisi ollut vielä pikkuisen suvaitsevaisempi.    

Luultavasti mies kuitenkin tietää, että hänen ongelmansa ovat geenien arpajaisissa jaetut huonot kortit ja pää, jonka tiloja hän ei koskaan oppinut kontrolloimaan. Omituista tilanteessa on, että me hyväksymme sen mukisematta. Meikattu nuorukainen ravintolavaunussa ei sinänsä ole mitään, mutta se että hänelle ei ole olemassa vastakohtaa on. Kaikki miehekkyys ja rohkeus on meistä kadonnut ja jäljellä on vain stretseissään keikisteleviä poikasia.

Milloinkohan sisällön tuottajat huomaavat sen?

Havahdun mietteistäni ja huomaan, että seurue on kadonnut ja olen ajanut Tampereesta ohi ja olen hyvää vauhtia matkalla Jyväskylään.

Perkele.