Maahanmuuttoa perustellaan yleensä kahdella eri tavalla. Moraalilla ja taloudella, joista jälkimmäinen on niin sanottu isojen poikien perustelu, jota ohjaavat vain kylmät faktat ja talouden realiteetit, eikä suinkaan mikään idealistinen haihattelu, jonka monet kokevat olevan niin sanotun humanitaarisen maahanmuuton taustalla. Taloudellista perustelua on käyttänyt esimerkiksi Aalto yliopiston rahoituksen professori Vesa Puttonen, joka tarjosi taannoin työperäistä maahanmuuttoa yhdeksi ratkaisuksi velkaantuneen valtiontalouden pelastamiseksi.

Argumentti työperäisen maahanmuuton puolesta on suunnilleen seuraavanlainen.

Työperäinen maahanmuutto edistää taloudellista aktiivisuutta, helpottaa työvoiman saatavuutta ja parantaa Suomen huoltosuhdetta työllisyysastetta nostamalla. Karkeasti ottaen kyse on siitä, että palkattaessa Suomeen työntekijä ulkomailta maassamme on yksi elättäjä/veronmaksaja enemmän. Periaatteessa työllisyysastetta voidaankin nostaa työperäisen maahanmuuton avulla työttömyyttä alentamatta.

Tämä toimii seuraavalla tavalla. Ajatellaan, että meillä on tilanne, jossa työvoima koostuu 10 ihmisestä, joista kuusi on töissä ja neljä työelämän ulkopuolella työttöminä, opiskelijoina, äitiysvapaalla ja niin edelleen. Tällöin työllisyysaste on 60 %. Jos Suomeen palkataan kaksi työntekijää ulkomailta nousee työvoiman määrä 12 henkilöön ja työllisten määrä kahdeksaan. Tällöin työttömien tai muuten työelämän ulkopuolella olevien määrä ei laske, mutta työllisyysaste nousee 66 %.

Perustelun ongelma on, että maahanmuuttajien työllisyysaste on mittaustavasta riippuen 10 – 20 % alempi kuin kantasuomalaisilla. Toisaalta viime vuonna työpoliittisessa aikakauskirjassa julkaistun arvion mukaan maahanmuuton kokonaistaloudellinen vaikutus olisi lievästi positiivinen, vaikka maahanmuuttajien työllisyysaste jäisikin 60 prosenttiin eli noin kymmenen prosenttia kantaväestön työllisyysasteen alapuolelle.

Työperäisen maahanmuuton autuaaksitekevyyttä vastaan puhuu puolestaan se, että Suomen perustan vuonna 2018 julkaiseman tutkimuksen mukaan työperäistenkin maahanmuuttajien työllisyysaste tippui kantaväestön alapuolelle viiden maassaolovuoden jälkeen ja joillakin kansalaisuuksilla jo aikaisemmin. Kymmenen maassaolovuoden jälkeen työperäisten maahanmuuttajien työllisyysaste näyttäisikin asettuvan 15 – 20 % kantaväestöä matalammalle tasolle.

No. Se tilastoista.

Melko abstraktien tilastojen lisäksi maahanmuutolla on muitakin vaikutuksia työelämään kuin pelkkä työllisyysasteen nousu tai lasku.

Ajatellaan esimerkiksi kaikkia niitä kiinalaisomisteisia ravintoloita, joita on viimeisen kymmenen vuoden aikana kohonnut maassamme, joka niemeen notkoon ja saarelmaan. Lähes jokaisen kiinalaisen ravintolan lähes jokainen työntekijä on kiinalainen. Ja lähes jokainen heistä on tullut Suomeen nimenomaan töihin. Mutta mitä luulet. Millähän työehdoilla noita töitä tehdään? Jos henkilö palkataan keski-Kiinasta kokkaamaan kanaa ala Setsuan ravintolaan, jonka kaikki työntekijät, mukaan lukien paikan omistaja ovat kiinalaisia. Niin työskenteleekö hän suomalaisten vai kiinalaisten työehtojen mukaan? Nämä ihmisethän tulevat Suomeen nimenomaan töihin, eivät pitämään vuosilomaa ja nostamaan lomakorvauksia. Kuinka moni heistä on koskaan kuullutkaan lomakorvauksista? Entä kuinka moni heistä on maksanut työpaikastaan työnantajalleen? Kuinka moni heistä saa ylityökorvauksia, iltalisää ym. Kuinka moni osaa tai uskaltaa vaatia niitä? Kuinka moni edes tietää mitä pitäisi vaatia?

Kun sinä menet kiinalaiseen ravintolaan syömään tarjolla on yleensä koneellisesti valmistettuja susheja ja paistettua porsaanlihaa. Eikö ole aika ihmeellistä, ettei Euroopan unionin talousalueen miljoonien työttömien joukosta löytynyt ketään, joka osaisi paistaa porsaanlihaa ja asetella koneellisesti valmistettuja susheja tarjottimelle. Vai olisiko sittenkin niin, että kiinalaiset haluavat palkata omiaan, koska toiset kiinalaiset ymmärtävät heidän kieltään, tuntevat heidän tapansa ja työskentelevät heidän ehdoillaan?

Jos kiinalainen työskentelee kiinalaisessa työpaikassa toisten kiinalaisten kanssa, vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei puhu ja jonka tapoja ei ymmärrä, niin mitä luulet, työskenteleekö hän kiinalaisen työkulttuurin vai suomalaisen työkulttuurin mukaan?

Nyt voidaan tietysti kysyä, mistä minä tiedän millä työehdoilla kiinalaisissa ravintoloissa työskennellään? Ja hei! En minä tiedäkään, etkä tiedä sinäkään. Ja juuri tämä on maahanmuuton, työperäisen ja perättömän todellinen seuraus. Työelämän ja yhteiskunnan hajoaminen paikoiksi, joiden kieltä emme puhu ja tapoja emme ymmärrä. Maahanmuuton lisääntyessä niin työelämää kuin kaupunkikuvaakin alkavat hallita erilaiset etniset enklaavit. Kiinalaiset ravintolat, kosovolaisten autopesulat, srilankalaisten siivousfirmat, vietnamilaiset kapakoitsijat ja irakilaiset taksikuskit vetävät kaikki kotiin päin. Palkkaavat omia maanmiehiään ja noudattavat niin työ- kuin perhe-elämässäänkin omia tapojaan ja sääntöjään.

Seuraavan maahanmuuttaja sukupolven integraatiota, jonka onnistumiseen käytännössä kaikki ennusteet nojaavat, ei tapahdu. Koska runsaan maahanmuuton ja suomalaisten alhaisen syntyvyyden takia heidän ympärillään ei ole enää suomalaisia, joihin he voisivat integroitua.

Työelämä muuttuu yhä mystisemmäksi, kun se koostuu enemmän ja enemmän ihmisistä, jotka eivät osaa suomea, tunne työlainsäädäntöä ja jotka ovat valmiita tekemään käytännössä mitä työtä, mihin hintaan tahansa saadakseen oleskeluluvan. Tai sitten he yksinkertaisesti peilaavat työoloja kotimaahansa tai yrittävät vain saada kokoon tarpeeksi rahaa, jonka ovat jääneet kotimaassaan velkaa sille instanssille, joka mahdollisti heille työpaikan Suomessa. Työelämä muuttuu paikaksi, jossa niin työpaikan kieli kuin säännötkin vaihtelevat paikasta toiseen, eikä ulkoapäin katsoessa voi koskaan olla varma millä työehdoilla ravintolan keittiössä sitä porsaanlihaa oikein paistetaan.

Jatkossa me saammekin lukea yhä enemmän juttuja nepalilaisten kokkien hyväksikäytöstä ja intialaisista insinööreistä, jotka suunnittelevat risteilijöitä harjoittelijan palkalla. Tällaisissa jutuissa tullaan yleensä siihen johtopäätökseen, että suomalaisten viranomaisten tai Suomen valtion pitäisi tehdä sitä taikka tätä, jotta maahanmuuttajien taikka lähetettyjen työntekijöiden työolot paranisivat.

Mutta mitä suomalaiset viranomaiset oikein voivat tehdä? Sillä ei Suomessa siksi makseta parempaa palkkaa kuin Intiassa, että meillä on niin ihanat viranomaiset.

Historiallisesti on niin, että työolot ovat Suomessa parantuneet yhtäältä siksi, että siihen on ollut varaa ja toisaalta siksi, että työntekijät ovat järjestäytyneet ammattiliitoiksi ja poliittisiksi puolueiksi ja vaatineet parannuksia työlainsäädäntöön. Esimerkiksi 40 tunnin työviikko tai viiden viikon palkallinen vuosiloma eivät ole lahjoja taivaasta, vaan ne ovat seurausta työntekijöiden vaatimuksista saada isompi pala yritysten tuottamasta liikevoitosta itselleen.

Monikansallinen työvoima on kuitenkin erilaista kuin kotimainen, koska se peilaa työolojaan kotimaidensa vaatimattomampiin ja usein työttömyyden riivaamiin oloihin ja kieli ja kulttuurieroista johtuen työvoiman yhteenkuuluvuus ja me henki on vähäisempää. Osa työperäisistä maahanmuuttajista on muutenkin tullut Suomeen vain joksikin aikaa, eikä työnsä väliaikaisuuden vuoksi ole kiinnostunut kamppailemaan työolojen pitempiaikaisen parantamisen puolesta. Lisäksi työntekijät voivat olla velkaa työnantajilleen työpaikan saamisesta, jonka lisäksi heidän oleskelulupansa on riippuvainen siitä, että heillä ylipäätään on työpaikka, jolloin potkuilla uhkaaminen palauttaa yleensä työntekijän kuin työntekijän ruotuun. Oleskeluluvan muututtua (5 vuoden kuluttua) pysyväksi ja työperäisen maahanmuuttajan perheen saavuttua Suomeen hänen intressinsä kärsiä huonoista työoloista vähenee ja houkutus lopettaa työt ja elää, ainakin jonkin aikaa, sosiaaliturvan varassa kasvaa.

Jouduttuaan kerran pois työelämästä, joko omasta tahdostaan tai YT menettelyn kautta, maahanmuuttajan paluu työelämään on kuitenkin vaikeaa, koska hänellä ei useimmiten ole työmarkkinoilla tarvittavaa koulutusta ja osaamista, hän ei puhu kunnolla kieltä ja nyt hän joutuu kilpailemaan kaltaisensa ulkomailta tulevan työvoiman kanssa, joka on valmis tekemään töitä huonommilla työehdoilla aivan kuten maahanmuuttajamme itsekin oli saapuessaan ensi kertaa Suomeen. Lisäksi sosiaaliturva passivoi työperäistä maahanmuuttajaa, siinä kuin ketä tahansa muutakin ja tekee tarjolla olevan työn vastaanottamisesta vähemmän houkuttelevaa.

Syy työperäiseen maahanmuuttoon on toki todellinen, eikä työvoimaa tarvitsevan yrityksen kannalta ole kauhean oleellista, että Suomen työttömät koostuvat yhä enemmän ja enemmän noista korvaamattomiksi mainostetuista maahanmuuttajista ja heidän jälkeläisistään. Syy ulkomaisen työvoiman tarpeeseen on yhtäältä se, että liian hyvä ja byrokraattinen sosiaaliturva passivoi kansalaisuudesta riippumatta, sen väestön joka Suomessa sattuu asumaan. Ja toisaalta se, että itsemurha alhainen syntyvyys todella tarkoittaa, ettei tulevaisuudessa ole olemassa mitään suomalaisia, joiden joukosta työntekijöitä voisi palkata.

Usko työperäisen maahanmuuton autuaaksitekevyyteen mahdollistaakin sosiaaliturvajärjestelmän remontin lykkäyksen ja vähälapsisen yhteiskunnan, koska sen paremmin sosiaaliturvan remonttia kuin seuraavaa sukupolvea ei tarvita mihinkään, koska voimme uskotella itsellemme, että vanhusten hoitajat ja veronmaksajat voidaan rekrytoida kätevästi ulkomailta.

Se, että työperäisen maahanmuuton hyödyt ovat vähintäänkin kyseenalaisia ja se, että yhdessä suomalaisten alhaisen syntyvyyden kanssa runsas maahanmuutto johtaa lähes varmasti yhteiskunnan hajoamiseen ei ole oleellista.

Oleellista on, että työperäiseen maahanmuuttoon uskotaan ja siihen halutaan uskoa, koska tuohon uskoon liittyy lupaus asioiden muuttumattomuudesta. Jos meillä vain on työperäistä maahanmuuttoa meidän itsemme ei tarvitse tehdä mitään. Lapsia ei tarvitse hankkia, lomarahoja leikata, eläkkeitä laskea, eikä hyvinvointivaltiota tarvitse romuttaa. Jos meillä vain on työperäistä maahanmuuttoa elämä jatkuu ennallaan ja kaikki voivat viettää sen katsomalla Netflixiä ja syömällä teollisesti valmistettuja susheja.  

En ole ennustaja, mutta ottaen huomioon, että valtio velkaantuu yli 4000 € minuutissa ja nuo ratkaisijoiksi mainostetut maahanmuuttajat muodostavat lähes 40 % pääkaupunkiseudun toimeentulotuen saajista, en ole tulevaisuuden suhteen pelkästään toiveikas. Pelkäänkin pahoin, ettei mikään määrä paistettua porsaanlihaa, päähän potkittuja nepalilaisia kokkeja tai harjoittelijan palkalla raatavia intialaisia insinöörejä meitä leikkauksilta pelasta.

Tähän loppuun voidaan vielä todeta, että työperäisen maahanmuuton tai ylipäänsä taloudellisen argumentin heikkous maahanmuuttokeskustelussa on, että se on liian yksinkertainen. Sillä niin tärkeää kuin raha onkin, ei elämä ole pelkkää taloutta, eikä kaikkea voi mitata rahassa. Esimerkiksi minulla on perhe. Vaimo ja neljä lasta. Ja on aika itsestään selvää, että taloudellisessa mielessä olisi järkevää, jos vaimoni jättäisi minut ja menisi jonkun rikkaamman miehen kanssa naimisiin. Ja silti. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, ettei se olisikaan järkevää.

Mutta joo. Toisin kuin professori Puttonen ja muut kylmiin ”faktoihin” uskovat isot pojat. Minä olenkin aina ollut tällainen romantikko.