Isoisän hinttipussi on Juice Leskisen vuonna 1985 julkaisema mukaelma Tapio Rautavaaran 50- luvun alussa levyttämästä laulusta nimeltä Isoisän olkihattu. Sekä hinttipussi, että olkihattu ovat omalla tavallaan hyviä kappaleita, jotka kertovat jotain oleellista suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta.

Rautavaaran kappale kertoo isoisän olkihatusta ja siitä, millaista roolia tuo hattu näytteli isoisän alkaessa seurustelemaan nuorikkonsa kanssa. Se on viaton ja kaunis kertomus rakkaudesta ja muistamisesta. Isoisän hinttipussin tarina ei ole samalla tavalla viaton kuin olkihattu, vaan se pilailee Rautavaaran kappaleen kustannuksella ja kertoo samalla tarinan Juicen (kuvitellusta) isoisästä, joka joutui elämään ahdasmielisen ympäristön puristuksissa. Kappaleessa Juice riimittelee muun muassa seuraavalla tavalla.

”Kun Härmässä on mies vain se ken miehen surmasi, niin vaari hellyydellä meidän mummon hurmasi Näin jatkui suku isoisä-Jussin Sen kertoo taru vaarin hinttipussin… … Luoja kuinka ympäristö häntä sysikään Ei auta kauniit puheet eikä Chanel ysikään Ei IKL:ään johda polku Jussin, hän leimaama on vaarin hinttipussin”.

Oleellista Isoisän hinttipussissa on, että se on rakennettu olkihatun päälle. Kun Leskinen julkaisi levyn Pyromaani palaa rikospaikalle, johon Isoisän hinttipussi kuului, hän oletti, että suurin osa sen kuuntelijoista oli kuullut Rautavaaran Isoisän olkihatun ja että laulun hauskuus johtuisi osittain sen tunnistettavuudesta. Mutta nyt kun vuodet ovat vierineen yhä harvempi kuuntelija osaa yhdistää hinttipussin olkihattuun. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Juicen kappale kuullosta hyvältä omana itsenäänkin, mutta se tarkoittaa, että me olemme unohtaneet, minkä päälle se on rakennettu.

Vuoden 1985 maailmassa, jossa muusikoita saatettiin vielä verrata 50- luvun jäykkiksiin, Juicea voitiin pitää omalaatuisena tai boheemina, mutta vuonna 2020 hän edustaa sitä menneisyyttä, avain kuten Rautavaarakin aikanaan, jonka päälle nykyisyys rakennetaan. Ja sanomattakin on selvää, että Leskinen oli paljon liberaalimpi ja modernimpi hahmo kuin Tapio Rautavaara.

Se millaisia lauluja laulamme ja tarinoita kerromme kertoo, jotain meistä itsestämme ja erityisen paljon meistä itsestämme kertoo se, ketä valitaan noiden tarinoiden ja laulujen sankareiksi. Esimerkiksi Tuomas Kyrö julkaisi vuonna 2013 Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi kirjaan pohjautuvan veijariromaanin nimeltä Kerjäläinen ja jänis, jonka päähenkilö on romanialainen kerjäläinen nimeltä Vatanescu. Paasilinnan kirjassa päähenkilö oli nimeltään Vatanen. BBC esitti puolestaan taannoin Albert Camun kirjan Rutto kuunnelmana, jossa kirjan miespuolinen päähenkilö oli muutettu lesbiaanisessa avioliitossa eläväksi naiseksi. Melko uskottava juonenkäänne ottaen huomioon, että kirjan tapahtumat sijoittuvat 1940- luvun Algeriaan.

Toisin kuin Camun aikana 2000- luvulla mieskirjailijat ovat alkaneet kirjoittaa yhä useammin kirjoja, joiden päähenkilö todella on nainen. Ja vieläpä nainen, jolle on annettu ulkonäköä lukuun ottamatta kaikki mahdolliset miehiset piirteet rohkeudesta fyysiseen voimaan. Yksi tällainen kirja on Sylvain Neuvelin Uinuvat jättiläiset, jossa yksi päähenkilöistä on helikopterilentäjä ja armeijan ylikersantti, jolle on kirjoitettu tyrmäävä ulkonäkö pois lukien kaikki mahdolliset miehiset ominaisuudet. Hieman samantyyppinen kirjasarja on myös Jeff VanderMeerin scifi trilogia Hävitys, Hallinta ja Hyväksyntä, jossa pelkästään naisista koostuva retkikunta lähetetään mystiselle alueelle, jossa luonnonlait eivät tunnu pätevän. Sivumennen sanoen, nämä mystiset alueet, joissa luonnonlait eivät päde ovat olleet nekin jonkinlainen teema 2000- luvun scifissä ja VanderMeeriä paremmin kuvauksessaan onnistuu mielestäni M. John Harrison kirjassaan Valo, joka sekin aloittaa trilogian, joka tosin ei pidä tasoaan aivan loppuun saakka. Käsittääkseni kaikki kyseisen genren kuvaukset ovat peräisin Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker, mutta mistä Tarkovski sitten sai ideansa on minulle mysteeri.

Mutta palatakseni kirjoihin ja niiden sankareihin, niin myös Hugh Howeyn Siilo trilogiassa on miespäähenkilö, joka tuntuu itkevän puolet kirjasta kadotettua vaimoaan. Raastavan muiston takia mies kieltäytyy muistaakseni myös seksistä kauniin naisen kanssa, vaikka nainen on käytännössä viimeinen naaras koko maailmassa ja miehen vaimokin on ollut kuolleena jo useamman sata vuotta. No. Sellaisia tunteellisia itku Iineksiähän me miehet olemme. Kirjan naispäähenkilö toimii vuorostaan loogisesti ja päättäväisesti läpi koko kirjasarjan, eikä heittäydy kyynelehtimään kovaa kohtaloaan, vaikka hänen elämänsä on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joista miessankarimme on autuaan tietämätön.

Samanlaiseen erilaiset sankarit genreen voidaan lukea myös Richard Morganin tulevaisuuteen sijoittuva dekkari Musta mies ja aikanaan pahennusta herättänyt Suomen Marsalkka elokuva, jossa Mannerheimin roolin veti kenialainen näyttelijä Telley Savalos Otieno.

Tämä teema, jossa meidän tarinoidemme sankarit muuttuvat naisiksi, mustiksi miehiksi ja romanialaisiksi kerjäläisiksi tuli mieleeni, kun luin Jared Taylorin blogikirjoituksen siitä millaisia kuvia google tarjosi hänelle Taylorin googletettua sanat American white man. 14 ensimmäisestä kuvasta, joita google tarjosi 5 oli murhaajia, yksi oli Donald Trump, yksi oli musta nainen ja yksi musta mies, eivätkä ne loputkaan olleet aivan sitä, mitä noilla hakusanoilla olisi voinut odottaa. Eli kuvia tavallisista miehistä. Yksi heistä oli. Ehkä hieman yllättäen Jared Taylor itse. Minä puolestani päätin kokeilla toisenlaista hakua ja kirjoitin osoitteeseen google.com white american man. Minun hakuni ei tuottanut murhaajia, eikä Donald Trumppeja, vaan 14 ensimmäisestä kuvasta 10 oli komeita mustia miehiä. Kun korvasin sanan white sanalla black, loputkin valkolaiset hävisivät ja sain ruudun täydeltä kuvia nuorista ja komeista mustista miehistä.

Hyvältä näyttää.

Mistä tämä kaikki kertoo? Miksi googlen algoritmit ovat mitä ovat? Miksi meidän pitää muuttaa sankarimme mustiksi miehiksi, lesboiksi ja romanialaisiksi kerjäläisiksi? Eikä tämä tietenkään rajoitu vain kirjoihin tai googleen, vaan sama ilmiö on nähtävissä, niin mainoksissa, elokuvissa kuin televisiosarjoissakin.

Mitään tyhjentävää vastausta ei minulla kysymykseen valitettavasti ole, mutta arvauksen voin esittää. Ja se arvaus liittyy meidän kulttuuriimme.

Palatkaamme vielä kirjoituksen alun Tapio Rautavaaraan ja Juice Leskiseen ja niiden väliseen suhteeseen. Leskisen hinttipussi tavallaan tuli Rautavaaran olkihatusta, johon sen sävel pohjautuu ja joka on sanomaltaan hyvin konkreettinen. Sehän kertoo yksinkertaisen ja kauniin tarinan nuoresta rakkaudesta. Hinttipussi ei puolestaan yritä olla kaunis, vaan se on parodiaa kaikesta. Niin tuosta yksinkertaisesta rakkaudesta kuin suomalaisesta kulttuuristakin. Tuo kulttuuri oli kuitenkin niin vahva, että se kesti Juice Leskisen parodian ja leikinlaskun ja pystyi silti kertomaan tarinoita, joiden sankarit olivat meidän kaltaisiamme.

Tuo kulttuuri oli tosiaan vahva, mutta tuo kulttuuri on nyt kuollut ja sen muistokin on hyvää vauhtia hiipumassa. Ja kun se kuoli, sen korvasi tuo parodian ja ironian kulttuuri, jota Isoisän hinttipussi, niin oivasti edustaa.

Isoisän hinttipussi voi olla hauska ja oivaltava, mutta sankarillinen se ei ole. Ja jos meidän kulttuurimme on tullut hinttipussista, niin ei kai ole mikään ihme, että olemme alkaneet etsiä sankareita jostain ihan muualta.