Pieniä tarinoita

Meidän aikamme sankari

Torstai 10.9.2020 klo 12:57


Juttu on niin, että minä todella olen ihan tavallinen mies. 31-vuotias, naimaton ja niin edelleen. En ole kiinnostunut politiikasta tai muusta erikoisesta, vaan Stand Up komiikasta ja punaviineistä. Olen kasvanut ihan tavallisella alueella, ihan tavallisessa perheessä. Vaaleissa äänestän, silloin kun äänestän vihreitä tai jotain pienpuoluetta, jonka ehdokkaat eivät koskaan mene läpi.

Sattui kuitenkin tapaus, joka on palannut uniini ja tuon tapauksen muisto on alkanut häiritä minua. Unet alkoivat ensimmäisen kerran, kun minut oli lomautettu korona pandemian takia, mutta vielä nytkin, vaikka olen jo palannut niin sanottuun normaaliin päiväjärjestykseen muisto tuosta unesta vaivaa minua. Ja joskus aamulla, kun herään, minusta tuntuu, että olen yöllä nähnyt taas tuon unen, vaikka en sitä enää muistakaan. Se on kuin huuto, jonka viimeiseen kaikuun herään ja kun yritän sitä valveilla kuulostella on se jo kadonnut.

Joka tapauksessa. Muisto nuoruudessani kokemastani nöyryytyksestä on alkanut kummitella mielessäni yhä useammin. Mikä on omituista, koska en muista, että minä, saatikka kukaan kavereistani olisi käsittänyt tapahtuneen silloin kun se tapahtui nimenomaan nöyryytyksenä.

Muisto, johon unissani palaan sattui ollessani 16-vuotias. Oli pimeä syysilta, sellainen musta sateenkyllästämä lokakuun ilta, joka liimaa lehdet asfalttiin ja imee kaiken valon itseensä, mutta täyttää nuoret mielet odotuksella ja energialla. Tuona iltana olin kaupungilla viettämässä aikaa kavereitteni kanssa. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan, kuusi poikaa ja kaksi tyttöä ja me olimme kulkemassa Kaisaniemen puiston läpi kohti Helsingin keskustaa.

En enää muista, miksi olimme puistoon eksyneet, mutta jostain syystä Pitkänsillan ylitettyämme emme jatkaneetkaan suoraan keskustaan, vaan koukkasimme oikealle ja päädyimme Kaisaniemen puistoon. Puistossa meidät pysäytti neljä poikaa, joista vanhin oli ehkä 18 ja nuorin 12-vuotias. Huomasin, vaikka yritinkin olla sitä huomaamatta, että pojat vaikuttivat ikäistään vanhemmilta ja nuorimmankin ylähuulen päällä kasvoi tummaa viiksen haituvaa. Pojat olivat arabeja tai jotakin muita etelämaalaisia ja puhuivat vahvasti murtaen suomea. Pojat sanoivat ryöstävänsä meidät ja käskivät meidän antaa rahamme ja puhelimemme. Tilanne oli aluksi huvittava, sillä kuten pojille huomautin, meitä oli enemmän kuin heitä, mutta huvittavuus loppui nopeasti vaihtuen peloksi ja hämmennykseksi, kun nuorin pojista löi minua suoraan naamaan. Ja huusi huonolla suomellaan. – Anna kännykkä vitun homo!

Pojan raaka aggressiivisuus yllätti minut ja pelästyneet kaverini yrittivät lähteä pakoon nykien toisiaan hihasta hokien. – Tuu jo mennään. Tuu jo mennään. Ja minä näin pelon kaverieni silmissä ja tiesin, että kukaan heistä ei tulisi minua auttamaan. Enkä minä heitä osannut siitä syyttää. En minäkään olisi jäänyt heitä auttamaan, sillä minulle oli opetettu, että väkivalta oli väärin ja että tappeluun tarvittiin aina kaksi. Jäin vastakkain 12-vuotiaan pojan kanssa, joka alkoi lyödä minua kovilla nyrkeillään. Poika tähtäsi tarkasti ja yritti lyödä minua naamaan ja minä tein parhaani yrittääkseni suojautua iskuilta, uskaltamatta kuitenkaan lyödä takaisin, koska pelkäsin pojan suuttuvan vastustuksestani vielä lisää. – Puhelin ja rahat vitun homo! poika huusi ja toisti yhä uudelleen ja uudelleen tuota vitun homo! vitun homo! huuteluaan samalla kun yritti saada lyöntinsä sattumaan naamaani. Minä pelkäsin poikaa ja yritin olla mahdollisimman passiivinen ja olla katsomatta häntä silmiin, jotenkin toivoen, että minun passiivisuuteni rauhoittaisi poikaa. Syrjäsilmällä näin kuinka kaksi kavereistani painettiin maahan, josta he ojentelivat omaisuutensa uhkaajilleen ja toivoin, että minutkin kaadettaisiin, jotta voisin luovuttaa turhan kamppailun ja saada pelottavan tilanteen loppumaan.

12-vuotias kävi uudella tarmolla kimppuuni ja minä yritin työntää häntä kauemmaksi ojennetuilla käsilläni, osaamatta ja uskaltamatta kuitenkaan lyödä kunnolla. Lopulta yksi pojan iskuista sattui leukaani, silmissäni välähti valkoisia tähtiä ja putosin istualleni katuun. Nostin katseeni ja näin, että iskun kovuus johtui pojan kädessä olevasta nyrkkiraudasta, jonka hän nosti nyt uhkaavasti minua kohti. – Okei, okei, sä voitit, älä lyö enää, minä anelin poikaa. Poika potkaisi minua vastaukseksi kovaa kylkeen ja minä tajusin katsoessani poikaa, ettei hän oikeastaan ymmärtänyt suomea ja että kaikki puhuminen olisi siksi turhaa.

– Täs on tää, minä änkytin ja tarjosin pojalle puhelintani. Poika otti tarjoamani saaliin ja samassa tunsin läsähdyksen kasvoissani ja näin taas tähtiä. Yksi isommista pojista oli palannut ja potkaissut minua oikeaan poskeen. Kaaduin potkun voimasta maahan ja yritin näytellä, että minuun oli sattunut pahemmin kuin oikeasti sattui, jotta pojat jättäisivät minut rauhaan. – Anna rahat homo! poika huusi minulle kumartuen samalla puoleeni. Ojensin lompakkoni hyökkääjille ja sitten 12-vuotias otti minua kauluksesta kiinni, sylkäisi minua kasvoihin ja sanoi. Homo! vittu homo imee muna. Homo! Poika löi minua suoraan naamaan. En reagoinut pojan sanoihin tai sylkemiseen millään tavalla, jotta en ärsyttäisi häntä enempää, sillä halusin tilanteen loppuvan ja hyökkääjien menevän matkoihinsa. Kaaduin lyönnin voimasta maahan samalla toivoen, että olisin menettänyt tajuntani ja päässyt sillä tavoin kunniakkaasti pois tilanteesta. Sitten vain makasin maassa esittäen pyörtynyttä, kunnes poikien puhe ja askeleet olivat täysin vaimenneet ja he olivat poistuneet paikalta.

Kotona äitini kauhistui ruhjottuja kasvojani ja vanhempani pakottivat minut kanssaan poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen ryöstöstä. Poikia ei kuitenkaan koskaan saatu kiinni, enkä sitä toivonutkaan, sillä ajatus siitä, että kohtaisin heidät uudestaan oikeussalissa pelotti minua. Isäni spekuloi jälkeenpäin olisiko pahoinpitelyltä vältytty, jos olisin antanut puhelimen ja rahat heti, emmekä olisi ystävieni kanssa vaikuttaneet aluksi huvittuneilta. – Etelämaalaisilla on erilainen kulttuuri, isäni sanoi. – Niille on niin tärkeää, että niitä kohdellaan kunnioittavasti, äitini säesti vieressä ja kertoi jonkin anekdootin etelämaalaisista, jonka oli todistanut nuoruudessaan Las Palmasissa.

Myöhemmin kun kävimme tapahtumia läpi kavereitteni kanssa, olimme kaikki yhtä mieltä, että toimimme tilanteessa oikein ja juuri niin kuin pitääkin. Alun hymyilyämme lukuun ottamatta, me emme tehneet vastarintaa ja annoimme suosiolla pois rahamme ja puhelimemme, kun niitä pyydettiin. Kavereitanikin hakattiin, mutta vain vähän verrattuna minuun ja hyökkääjät päästivät heidät heti menemään, kun kaverini olivat luopuneet omaisuudestaan. Kavereideni mielestä he olivatkin toimineet minua fiksummin ja minäkin olisin säästynyt pahoinpitelyltä, jos olisin vain antanut rahani heti, enkä yrittänyt leikkiä sankaria ja tehdä vastarintaa.

En ole vuosiin ajatellut koko tapahtumaa, enkä muista, että olisimme aikuisiksi kasvettuamme koskaan puhuneet tapauksesta kavereitteni kanssa. Mutta nyt tuon ryöstön muisto on palannut mieleeni ja alkanut häiritä minua. Ensin unissani ja sitten valveilla.

En tiedä, miksi tuo muisto on alkanut vaivata minua juuri nyt, enkä haluaisi spekuloida mihin se liittyy. Haluaisin ajatella, että koronan ja sitä seuranneen lomautuksen aiheuttama stressi laukaisi minussa tuon muiston, mutta olen pannut merkille, että yhtä aikaa koronan ja lomautukseni kanssa, myös siskoni ilmoitti olevansa raskaana ja meni naimisiin afrikkalaisen miehen kanssa.

Tietenkään noilla asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään, mutta pelkästään noiden asioiden yhdistäminen mieleni sopukoissa, on saanut oloni vaivaantuneeksi, varsinkin silloin, kun olen siskoni ja hänen miehensä seurassa.

En juuri tunne tuota miestä, enkä tunne oloani kotoisaksi hänen kanssaan. Ei miehessä kai mitään vikaa ole, hän on vain niin vieras. Mieleeni vieraudesta tulee tapaus, joka sattui vähän aikaa sitten ollessamme vanhempieni luona syömässä. Äiti oli laittanut ruuaksi kreikkalaista salaattia ja sen päälle uunilohta ja perunoita. Siskon mies, jonka nimi on Charlie, söi salaattia käsin ja kun sisko siitä huomautti, tämä sanoi vain, että on tottunut syömään salaattia niin ja pisteli menemään. Mies puhuu englantia oudolla murteella, josta en aina saa selvää ja kun sisko meni jonnekin sivummalle hoitamaan vauvaansa vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Jossain vaiheessa mies sanoi ystävällisyyttä tavoitellen isälleni. Next child will be a boy I hope. Ja isä hymyili ja yritti näyttää reippaalta. Sisko kertoi heidän tavanneen jossain juhlissa ja että Charlie oli tullut Suomeen alun perin opiskelemaan, mutta joutunut varojen puutteessa jättämään koulun kesken ja alkamaan siivoojaksi. Sitten Charlie oli tavannut siskoni, joka tuli raskaaksi ja he menivät naimisiin.

Siskon ja miehen lähdettyä jännitys vanhempieni kotona laukesi ja minä menin isän kanssa saunaan. Äiti oli iloinen tullessaan isoäidiksi, selitti kaiken parhain päin ja sanoi aikovansa aktivoitua nyt rasismin vastaisessa työssäkin. – Nyt kun se voi kohdata meidänkin perhettä, äiti jatkoi vakavampana. Muttei näyttänyt erityisen iloiselta niin sanoessaan.

En tiedä johtuvatko tuntemukseni lapsuuden muistoistani vai siskoni avioliitosta, mutta olen alkanut tuntea itseni hermostuneemmaksi kaupungilla liikkuessani. Äänekkäästi puhelimiinsa hölöttövät tummat miehet, puliukot ja kerjäläiset ovat alkaneet häiritä minua yhä enemmän. Korona on tarjonnut syyn olla käyttämättä metroa, mutta jos olen rehellinen, niin se ei ole se todellinen syy. Teen etätöitä kotona ja iltaisin katselen televisiota. Netflixiä ja HBO:ta. Joskus alan katsella huvikseni pornoa kesken työpäivän ja sitten minun on pakka masturboida saadakseni ajatukseni palaamaan isoista tisseistä ja huohottavista blondeista takaisin työhön.

Öisin minun on ollut vaikea saada unta. Naapurini valvovat myöhään ja pitävät ääntä, mutta en tahtoisi valittaa, sillä pelkään heidän reaktiotaan. En tahtoisi huomata, että he eivät ole suomalaisia. Mutta silti minä huomaan sen.

Ehkä minun pitäisi muuttaa?

Ylläni minulla on villapaita ja ihoa myötäilevät farkut ja ennen kuin menen ulos seison peilin edessä miettien näytänkö lihavalta. Pyöräni on jopo, en ole käynyt armeijaa, en yleensä viittaa itseeni sanalla mies, eikä minulla ole mitään aikomusta hankkia lapsia. Tällainen minä olen. Ihan tavallinen ja kunnollinen, niin kuin muutkin kaltaiseni tavalliset ja kunnolliset, jotka ajavat jopolla ja katsovat Netflixiä.  

Mutta miksi tämä elämäntapa on alkanut tuntua minusta, niin naurettavalta? Miksi se on minun katseeni, joka väistää muiden miesten katseita? Tällaisia ajatuksia on alkanut ilmestyä päähäni. Kävin työterveyslääkärilläkin ja kuvailin oireitani, kerroin nukahtamisvaikeuksistani, lapsuuteni kokemuksista ja yleisestä levottomuudestani mutta en uskaltanut mainita lapsuuteni hyökkääjien etnistä taustaa, enkä sisareni avioliittoa. Keskityin puhumaan koronasta, lomautuksesta, yksinäisyydestä ja ahdistuksesta koska se tuntui sopivalta. Lääkäri määräsi minulle mietoa masennuslääkettä ja pillereitä, jotka auttavat nukahtamaan.

Koronan aikana aloin juomaan tavallista enemmän. Ensin punaviiniä varastoistani ja sitten halvempia juomia Alkosta. Viini tuntuu syvällisemmältä kuin olut, jota juntit kittaavat kapakoissaan. Pullo viiniä illassa, kun katson viidettä kertaa West Worldin ensimmäistä tuotantokautta. West Worldkin tuntuu syvällisemmältä kuin Simpsoneiden tuijottaminen. Anthony Hopkinsin roolihahmo on niin moniulotteinen ja tarina liikkuu monilla aikatasoilla. Tuollaisista asioista minä puhun ystävieni kanssa. Anthony Hopkinsista ja televisiosarjojen aikatasoista.

Alkoholi, korona, lomautus. Siitä sen täytyy johtua. Levottomuuden, unettomuuden ja näiden outojen tunteiden. Erosin tyttöystävästänikin vuosi sitten. Olimme yhdessä seitsemän vuotta. Sekin varmasti vaikuttaa.

Ja silti. Kun olen valveilla, varsinkin kun lähden kotoani ottavat oudot tuntemukset minut taas valtaani. Pelko, levottomuus ja kiukku. En saa niistä otetta, enkä halua pukea niitä sanoiksi, sillä pelkään että ulos tullessaan ne kuulostavat vihalta ja katkeruudelta. Ja siinä se. Tiedän, että minun tunteeni ovat vääriä, minä en saisi tuntea sillä tavoin ja siksi onkin parempi ottaa lääkkeitä ja yrittää olla ajattelematta näitä asioita.

Sillä mitä muuta minä voisin tehdä? Aloittaa blogin tai liittyä jonkin järjestön jäseneksi? Sikäli kuin mitään järjestöjä nyt on olemassa. Tai entä jos alkaisin vain nostelemaan painoja? Ja sitten kun olisin isompi ja vahvempi, enkä enää ajaisi jopolla, osaisin pitää puoliani, enkä tuntisi itseäni enää hermostuneeksi astuessani illalla metroon.

Aina sanotaan, että pelot pitää kohdata. Mutta mikä tämä pelko on? Että me häviämme? Siltä minusta tuntuu joskus unissani, että me katoamme ja minä olen maailmassa yksin. Ja kuka on tämä ihmeellinen me? Unessa kaikki on vain tummaa maisemaa, jossa liikkuu harmaita hahmoja. Minä yritän tunnistaa niistä tuttuja piirteitä, mutta en onnistu. Ne ovat vain harmaita hahmoja, jotka kulkevat ohitseni minusta välittämättä. Mistä tuo pelko tulee, ja ketä ovat nuo epämääräiset hahmot? Ja jos minä jotain tekisinkin. Riippumatta siitä mitä minä tekisin. Tulkittaisiin se vain häiriintyneen miehen touhuiksi. Sillä eivätkö nämä ole juuri niitä tunteita, joita häiriintyneet miehet tuntevat?

Luulen, että on parempi juoda viiniä ja syödä lääkkeitä. On parempi pukea tämä kaikki sille kielelle, jolla asioita selitetään. Korona, eristys, päättynyt parisuhde, alkoholi ja niin päin pois. Se tekee kaikesta hyväksyttävää. Sellaista, jota asioiden kuuluukin olla. Minulla ei ole sanoja, paitsi niitä, jotka ovat vääriä ja tuomitsevat minut jo valmiiksi. Sanoja ei ole, vaan eipä ole tekojakaan.

Onneksi on kuitenkin alkoholi, HBO, Netflix ja kaiken tasoittavat lääkkeet.  

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini