Pieniä tarinoita

Esineet liikkuu, kun ei katsele

Maanantai 21.9.2020 klo 22:13


Donald Hoffman on kognitiotieteen professori Kalifornian yliopistossa, joka on kirjoittanut erinomaisen ja lievästi sanottuna poikkeuksellisen kirjan nimeltä Case against reality. Hoffmanista puhuttaessa on hyvä tietää, että hän ei ole mikään huuhaa Innannen, vaan arvostettu tiedemies, joka on julkaissut yli sata vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia.

Hoffmanin teesi kuitenkin on, ja hän esittää sen varsin vakuuttavasti, että todellisuus on illuusio.

Hoffmanin mukaan biologit ja evoluutiopsykologit lähtevät yleensä oletuksesta, jonka mukaan me näemme ja koemme maailman jokseenkin sellaisena kuin se todella on, yksinkertaisesti siksi, että luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka näkevät todellisuuden sellaisena kuin se on. Ajatus on, että ne karvaisista esi-isistämme jäivät henkiin, jotka näkivät tarkimmin ja voivat ajoissa välttää esimerkiksi kimppuunsa hyökkäävään leijonan. Eli mitä paremmin eliöt hahmottavat todellisuuden, sitä paremmat mahdollisuudet niillä on selviytyä, ja koska me olemme noiden selviytyjien jälkeläisiä, me hahmotamme todellisuuden jokseenkin sellaisena kuin se on.

Hoffmanin mukaan tämä käsitys on kuitenkin virheellinen. Hoffman on tehnyt ryhmineen erilaisia tietokone simulaatioita, joissa eri elämänmuodot kilpailevat toisiaan vastaan, ja kokeissa kävi ilmi, että parhaiten eivät pärjääkään ne, jotka näkevät ja kokevat todellisuuden sellaisena kuin se on. Itse asiassa kokeissa kävi ilmi, että todellisuuden hahmottamisella ”oikein” ei ole mitään tekemistä selviytymisen kanssa, vaan parhaiten pärjäsivät eläimet, jotka vain reagoivat palkintoihin ja rangaistuksiin.

Hoffman selittää kirjassaan, että evoluution tarkoitus ei ole nähdä todellisuutta oikein taikka väärin. Vaan evoluution tarkoitus on tehdä lapsia. Eläimet, jotka simulaatioissa reagoivat palkintoihin, eli toimivat niin, että he saivat lapsia, voittivat poikkeuksetta eläimet, jotka näkivät maailman ympärillään sellaisena kuin se on.

Teoria kuulostaa tietysti älyttömältä, mutta Hoffman tekee siitä hieman ymmärrettävämmän vertaamalla todellisuutta tietokoneen näyttöön ja sen pikakuvakkeisiin. Kun sinä katsot tietokoneesi ruutua, sinä näet pienen sinisen neliön, joka on sinun sähköpostisi. Mutta mitä luulet, onko sinun sähköpostisi oikeasti pieni sininen neliö? Ei tietenkään ole. Sähköposti on oikeasti virtapiirejä, voltteja ja muuta monimutkaista. Mutta jos sinä yrittäisit lähettää sähköpostin perehtymällä siihen mitä sähköposti oikeasti on, eli virtapiireihin, voltteihin ja kaikkeen muuhun monimutkaiseen, sinä et koskaan lähettäisi yhtään sähköpostia. Sinisen neliön, eli tietokoneellasi olevan pikakuvakkeen tarkoitus ei ole näyttää todellisuutta sellaisena kuin se on. Sen tarkoitus on päinvastoin kätkeä todellisuus ja tehdä siitä ymmärrettävää, jotta voisit lähettää sähköposteja.

Ja sama pätee Hoffmanin mukaan todellisuuteen yleensä. Maailma on tietokoneruutu ja asiat, jotka sinä näet ja koet ovat pikakuvakkeita. Ja Hoffman todella tarkoittaa tätä. Hän ei siis tarkoita, että todellisuus kaiken takana on hieman erilainen. Tyylin, että puiden lehdet eivät olekaan ihan niin vihreitä tai kivet ihan niin kovia kuin me luulemme. Hoffman tarkoittaa, että ei ole mitään lehtiä, kiviä tai kovuuksia. Sinä luulet nyt lukevasi tätä tekstiä puhelimesi näytöltä, mutta Hoffmanin mukaan ei ole mitään tekstiä, näyttöä taikka puhelinta. Sinä luulet, että kello on nyt 14.30 ja nyt on torstai, mutta ei ole mitään kelloa, torstaita tai aikaa, jota kellot ja kalenterit voisivat mitata.

Me olemme yksinkertaisesti kehittyneet näkemään ja kokemaan maailman tietyllä lailla, koska se tapa, jolla me sen näemme ja koemme pitää meidät hengissä. Hoffman sanookin, että vaikka hän ei usko, että ohitsemme huristeleva rekka-auto on todellinen, ei hän silti hyppää sen eteen. Kuten et sinäkään rahaa sitä pientä sinistä neliötä roskakoriin, vaikka tiedätkin, että sähköposti ei todellisuudessa ole pieni sininen neliö. Hoffmanin mukaan rekka-auto ja sähköpostin pikakuvake pitää ottaa vakavasti, mutta se ei tarkoita, että ne pitäisi ottaa kirjaimellisesti.

Kirjassa on useita argumentteja Hoffmanin teesin tueksi evoluutioteoriasta aina psykologian kautta kvanttimekaniikkaan. Mutta kenties mielenkiintoisin osuus kirjasta on Hoffmanin spekulaatio siitä, millainen todellisuus sitten todella on.

Aluksi hän tietysti myöntää, että hän ei tiedä, eikä tiedä kukaan muukaan. Koska meidän aikaan ja tilaan sidottu kielemme on yksinkertaisesti väärä tapa ymmärtää todellisuutta. Hoffman kuitenkin uskaltaa arvata ja hänen arvauksensa lähtee kysymyksestä, joka alun perin johtikin näin poikkeukselliseen lopputulemaan. Ja tuo kysymys on, mistä tietoisuus oikein tulee?

Neurologien parissa vallitsevan käsityksen mukaan tietoisuus syntyy aivoissamme, jossa 86 miljardia neuronia tuottavat jollakin tavalla meidän kokemuksemme maailmasta. Hoffman siteeraakin useita tutkimuksia, joissa tiettyjä aivojen alueita stimuloimalla saadaan aikaan tietynlaisia kokemuksia. Neuronien aktiviteetin ja tiettyjen kokemusten välillä näyttäisi siis olevan korrelaatio, mutta se ei vielä tarkoita, että niiden välillä olisi kausaalinen suhde, eli toinen aiheuttaisi toisen.

Hoffman toteaakin, että kaikesta aivojen mittaamisesta huolimatta kukaan ei ole onnistunut formuloimaan tieteellistä teoriaa siitä, mitä tietoiset kokemukset oikein ovat tai todistamaan mistä ne tulevat. Eli kukaan ei osaa sanoa, miksi suklaa maistuu suklaalta tai miten tuon (tietoisen) kokemuksen suklaan mausta voisi pukea matemaattiseksi kaavaksi. Matematiikka ja kyky ilmaista asioita matemaattisina yhtälöinä onkin keskeistä Hoffmanin käsityksellä oikeasta tieteellisestä teoriasta ja hän itse ilmaisee sekä tietoisuuden, että evoluution kirjassaan matemaattisena kaavana.

Neuronien keskeisyyttä tietoisuuden selittäjänä vastaan puhuvat Hoffmanin mukaan esimerkiksi kokeet, joita on tehty ihmisillä, joiden vasemman ja oikean aivopuoliskon välinen yhteys on katkaistu. Tällaisia operaatioita on tehty pahasta epilepsiasta kärsiville jo 60- luvun alusta lähtien. Jos ihmisten tietoisuus syntyy noista 86 miljardista neuronista, niin miten on mahdollista, että kun neuronit jaetaan kahtia kahteen 43 miljardia käsittävään puoliskoon, jotka eivät ole enää yhteydessä toisiinsa, niin tietoisuudelle ei tapahdu mitään. Toisin sanoen potilaiden kokemus maailmasta ei leikkauksen jälkeen muutu, paitsi että he paranivat epilepsiasta.

Potilaille on tehty mielenkiintoisia kokeita, joissa heidän kokemustaan maailmasta on pyritty selvittämään. Yhdessä kokeessa henkilöille näytettiin välähdys sanoista key ja ring (suomeksi avain ja rengas, tai avaimenperä). Kuka tahansa tavallinen ihminen, jonka aivopuoliskot olivat yhteydessä toisiinsa vastasi kysyttäessä, että hänelle oli näytetty sanat key ja ring. Mutta leikkauksen läpikäyneet ilmoittivat nähneensä vain sanan key (avain). Tämä johtuu siitä, että vasen aivopuolisko kontrolloi oikeaa silmää, joka näkee vasemmanpuoleisen sanan, jonka lisäksi vasen aivopuolisko kontrolloi myös puheen tuottamista. Mutta kun koehenkilöiden silmät sidottiin ja heidän tuli tunnustella ummikkoina vasemmalla kädellään astiaa (jota kontrolloi vuorostaan oikea aivopuolisko), jossa heidän näkemänsä esine oli. He eivät nostaneetkaan astiasta avainta, vaan renkaan. Koehenkilöt saattoivat ottaa avaimen käteensä ja hylätä sen sitten päätyen joka kerta renkaaseen avaimen sijaan.

Toisin sanoen vasen aivopuolisko, joka kontrolloi oikeaa silmää ja puheen tuottamista vastasi nähneensä avaimen. Mutta oikea aivopuolisko, joka ei siis voi puhua, mutta kontrolloi vasenta silmää ja vasenta kättä, vastasi nähneensä renkaan nostamalla sen astiasta. Hoffmanin mukaan tämä koe, kuten useat muutkin viittaavat siihen, että molemmilla aivopuoliskoilla on oma tietoisuutensa.

Hoffmanin hypoteesi on, että koko meidän fysikaalinen maailmankuvamme on väärä. Eli ajatus siitä, että maailma on tehty kvarkeista ja atomeista, joista sitten muodostuvat neuronit, jotka puolestaan muodostavat tietoisuutemme on yksinkertaisesti väärä. Ei ole olemassa mitään kvarkkeja, atomeja taikka neuroneita, joista tietoisuus voisi nousta.

Hoffmanin mukaan on olemassa objektiivinen meidän ulkopuolellamme oleva todellisuus, mutta tuota todellisuutta ei ole tehty atomeista, vaan se on tehty tietoisuudesta. Fysikaalinen maailmankuvamme on yksinkertaisesti evoluution tuote ja se on syntynyt, koska siihen uskomalla me olemme jääneet henkiin ja saaneet jälkeläisiä. Kuten Hoffman useaan kertaa huomauttaa. Elämän tarkoitus ei ole nähdä totuutta, vaan elämän tarkoitus on tehdä lapsia ja fysikaalisen maailmankuvan omaksuminen on yksinkertaisesti ollut lasten teon kannalta järkevää. Loppujen lopuksi ei ole merkitystä sillä onko lähestyvä leijona objektiivisessa mielessä sellainen, jollaisena me sen näemme. Onko sillä pitkät hampaat, terävät kynnet ja muuta sellaista. Merkityksellistä on, että ne jotka eivät uskoneet noiden kynsien ja hampaiden todellisuuteen, oli niitä nyt olemassa tai ei, jäivät leijonan saaliiksi eivätkä jatkaneet enää sukuaan.

Hoffmanin mukaan kaikki onkin tietoista, mutta koska kaiken tietoisuudella ei ole väliä, me emme näe sitä. Esimerkiksi hän tarjoaa ihmisen kasvot. Jos sinä katsot toisen ihmisen kasvoihin, voit lukea hänen ilmeistään, naurustaan, hymystään ym, miltä hänestä tuntuu. Tietenkään sinä et voi todella tietää kanssaihmistesi tunteiden, pelkojen ja halujen todellista syvyyttä, mutta heidän eleensä ja ilmeensä ilmaisevat tarpeeksi, jotta voit ymmärtää heitä.

Näin on siis ihmisten kanssa. Se ovatko esimerkiksi kivet tai puut tietoisia on yksinkertaisesti ollut luonnonvalinnan kannalta yhdentekevää. Ehkä kivet ovat tietoisia. Mutta mitä väliä sillä on suvunjatkamisen kannalta? Ilmeisesti ei mitään.

Kivistä puheen ollen. Muun muassa Mikael Niemi leikki ajatuksella kivien elollisuudesta kirjassaan Nahkakolo. Niemenkin kirjassa kivet elivät. Ne elivät vain niin hitaasti, että me emme huomanneet sitä.

Että näin.

Hoffmanin teoria tuntuu tietysti melko kaukaa haetulta, vaikka hän perusteleekin sen kirjassaan hyvin. Hoffman sanookin, että loppujen lopuksi kaikki tieteelliset teoriat pohjaavat vahvistamattomiin ennakko oletuksiin, joita voi kutsua ihmeiksi. Esimerkiksi fysikaalinen maailmanselitys lähtee siitä, että jos hyväksytte sen tosiasian (tai ihmeen), että on kvarkkeja, atomeja ja painovoima, niin minä selitän niiden avulla maailmankaikkeuden. Hoffman yksinkertaisesti lähtee liikkeelle toisesta suunnasta. Hän sanoo, että jos hyväksytte sen tosiasian (tai ihmeen), että on evoluutio ja tietoisuus, niin minä selitän niiden avulla maailmankaikkeuden. 

En itse tunne psykologiaa, matematiikka taikka kvanttimekaniikka niin hyvin, että osaisin arvioida onko kyseessä tieteen historian merkittävin läpimurto, vai onko herra Hoffman vain itse menettänyt otteensa todellisuuteen.

Mutta todistaessani länsimaisen sivilisaation rappiota ja kansakuntien eutanasiaa on virkistävää lukea joskus jotain, joka on ainakin minulle, todella uutta ja ihmeellistä. Sillä mitä tahansa Hoffmanin teoriasta haluaakin ajatella, niin ainakin minun on pakko myöntää, että tuota en olisi kyllä itse keksinyt.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini