Pieniä tarinoita

Unet valveiden välissä

Sunnuntai 27.9.2020 klo 18:46


Muusikot voihkivat lavalla. – Vittu et mä hajoon ja kaikki on niin vaikeeta! Seuraavaksi lavalle nousi joku lapsenkasvoinen homo, joka pyöritti persettään ja näytti ärsyttävältä. Sitten juontaja sanoi wuhuu! Ja toisteli sanaa rohkea.

Keikan jälkeen juotiin kuoharia ja annettiin haastatteluja. Jossain lähellä epäilyttävän nuori tyttö imi artistin munaa. Tapaus jakoi mielipiteet, mutta yleisesti ottaen siitä tajuttiin olla hiljaa.

Tyttöhän saattoi olla rohkea.

Uni jatkui toisella kohtauksella. Olin psykiatrin luona, joka kertoi muistoihinsa uppoutuneena omasta isästään. Isä oli ollut mukava ja syksyisin psykiatri oli poiminut hänen kanssaan omenoita saaristossa sijaitsevalla mökillään. Jäin siihen käsitykseen, että mökki oli mansardikattoinen. Sitten psykiatri muuttui Claes Anderssoniksi ja alkoi soittaa pianoa surumielinen ilme kasvoillaan. – Claes Andersson, korkeella ilmassa on, hän hyräili itsekseen.

Tajusin, että kuolleista ei saa puhua pahaa ja päätin herätä.

Herätessäni tunsin itseni levänneeksi. Ulkona oli kaunis ilma ja vietin päivän perheeni kanssa. Potkimme lasten kanssa palloa, haravoimme lehtiä ja vaimoni kävi tyttöjen kanssa sienimetsässä. Illalla pelasimme monopolia, katsoimme yhdessä elokuvan ja söimme saavillisen popcornia. Iltasadun jälkeen katsoimme yhdessä nukkuvia lapsiamme ja vaimoni pyyhki silmäkulmiaan. Kun tulee tietyn verran ikää ja kokemusta, niin oppii mitkä asiat ovat elämässä oikeasti tärkeitä.

Transgenderismi ja homojen avioliitot.

Ennen nukkumaanmenoa katsoimme vielä televisiota. Siellä haastateltiin pyylevää miestä ja jotain takakireää ämmää, jotka selittivät, miksi he eivät halua lapsia. Sammutin television ja pyylevä mies katosi. Kysyin vaimoltani ovatko nuo ihmiset vielä olemassa, vai tapoinko minä heidät?

Sitten minä nukahdin.

Unessani joukko Harry Pottereita syytti luojaansa eskapismista. Mietin, että pitäisi alkaa nähdä parempia unia.

Uni loppui ja uusi alkoi. Sen nimi oli Kaljacauboit ratsastavat jälleen. Sama meno Virroilta Vantaalle. Farkkutakki ja tölkki karjalaa. 0,5 lasta ja avioero takaavat nopean sukupuuton. Ja silti. Minä rakastan noita miehiä ja haluan heille pelkkää hyvää.

Uni jatkoi Maria Ohisalon puheella. Katselin tarkasti hänen esiintymistään. Hänen huuliensa liikettä, käsiensä nousua ja laskua, puheissa toistuvia pieniä maneereita, joita meillä kaikilla on. Silloin tajusin, että hän oli jo mennyt, enkä minä koskaan voisi häntä tavoittaa. Gary Larsson ja kaukana poissa. Loittoneva hahmo, jossain taivaanrannan tuolla puolen.

Mieleeni tuli kirja, jonka olin joskus lukenut. Sen nimi oli Ihmispeto ja se kertoi murhaajista. Kirjan kirjoittanut kriminologi sanoi, että toiset ihmiset elävät kokemusmaailmoissa, joihin me emme pääse sisään.

Miten totta.

Heräsin.

Lehdessä oli kuva Ronald McDonaldista suutelemassa Burger King miehen kanssa ja teksti. Love conguers all. Avoin homoseksuaalisuus on minusta vastenmielistä. Se johtuu luultavasti siitä, että en ole homo. Tai voi se johtua jostain muustakin. Kaiken tarkoitushakuisuus on niin läpinäkyvää. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan ja vihaat Burger Kingiä ja Ronald McDonaldia.

No. Minä en ole teidän puolellanne.

Tällaisten lauseiden jälkeen pitäisi aina selittää. Olen kuitenkin aina ollut sitä ja kannattanut tätä. Mutta miksi? Ei minun tarvitse todistella mitään. Minä olen pohjolan vihainen runoilija. Ja jos ei kelpaa, niin te, ketä te sitten lienettekin, voitte vetää vitun päähänne.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini