Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Pieniä tarinoita

Painajainen Elm Streetillä

Keskiviikko 10.3.2021 klo 15.06


Uni alkoi verkkaisissa tunnelmissa. Kävelin paljain jaloin vehreässä puutarhassa, jonka kasteesta kosteat ruohonkorret kutittivat jalkapohjiani. Aikani kuljettuani aloin kuulla kahinaa ruohokenttää ympäröivistä vadelmapensaista. Hetken kuluttua niiden kätköistä ilmestyi hyvin istuvaan tummaan pukuun sonnustautunut jänis, joka puisteli huolellisesti ruohonkorret housuistaan, loi minuun moittivan katseen ja veti sivummalle. – Ettekö näe eteenne? jänis kysyi syyttävästi ja minä tiesin jäniksen pukeutumisesta ja äänenpainoista, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Avasin suuni pyytääkseni anteeksi, mutta jänis ei jäänyt kuuntelemaan, vaan sanoi. – Tuolla annetaan haastattelua. Katsoin jäniksen osoittamaan suuntaan ja näin edempänä pariskunnan istumassa korituoleissa ja keskustelevan valtavaan mekkoon pukeutuneen haastattelijan kanssa. Tummapukuinen jänis nosti käpälän suunsa eteen vaitiolon merkiksi ja talutti minut varovasti lähemmäksi haastateltavia. – Tämä on tärkeää, hän kuiskasi vakavana. Seistään tässä sivummalla ja kuunnellaan mitä sanottavaa heillä on. Jänis kääntyi haastateltaviin päin, nosti korvansa pystyyn ja jäi tarkkaavaisena kuuntelemaan.

Kolmikko keskusteli hiljaisella äänellä, kunnes haastattelija kumartui puutarhatuolilla istuvan naisen puoleen ja kosketti rohkaisevasti tämän kättä. Nainen hymyili ja nyökkäsi haastattelijalle sen merkiksi, että oli valmis aloittamaan. Haastattelija nojautui valtavine mekkoineen taaksepäin, suoristi selkänsä ja aloitti. – Teillä on ollut vaikeaa? hän kysyi sympaattisesti. – Niin, kyllä. Vaikeaa on ollut, haastateltava vastasi. Menin prinssin kanssa naimisiin ja muutin Buckinghamin palatsiin. Sain rahaa, palvelijoita ja sen sellaista ja lehdissä sanottiin, että minulla on tyylikäs mekko ja kauniit hampaat.

– Mistä muusta te haluaisitte puhua? – Ihonväristäni. Katsokaas, vaikkei sitä heti huomaisikaan, minä olen neekeri, ja siksi minun versioni tapahtumista on oikea. Haastattelija nyökytteli ymmärtäväisesti ja sanoi. – Niin, kyllä minä nämä asiat tiedän, olen näet itsekin neekeri.

Tunsin itseni vaivaantuneeksi ja vilkaisin tummapukuiseen kumppaniini. – Kiehtovaa, jänis sanoi tuijottaen kolmikkoa keskittyneesti korvat pystyssä ja viiksikarvat väristen. Onneksi tämä on vain unta, ajattelin huojentuneena ja jatkoin kuuntelemista.   

Toisella korituolilla istuva mies nosti kättään. Haastattelija kääntyi tämän puoleen ja mies alkoi puhumaan. Mies oli tyylikäs ja hyvin puettu ja hänestä huokui tiettyä karismaa, mutta kun hän puhui, hänen äänensä oli outoa muminaa, josta ei saanut mitään selvää. Haastattelija kuunteli miestä kuitenkin kärsivällisesti, kunnes korituolissa istuva nainen hymyili miehelle ja kosketti kevyesti tämän polvea kädellään. Mies vaikeni tottelevaisesti ja tarttui hänelle tarjottuun käteen.

Tajusin, että jokin oli muuttunut noiden kahden rakastavaisen suhteessa. Ennen asiat olivat olleet ehkä toisin, mutta nyt mies oli olemassa vain suhteessa naiseen ja säilyttääkseen paikkansa maailmassa hänen oli myötäiltävä naista, sillä nainen oli osa jotain sellaista, johon hän itse ei voisi koskaan päästä mukaan. Mies ja nainen katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät. He olivat niin herttaisia, että heidän teennäisyytensä oli itsestään selvää.

Mietin, että minun pitäisi halveksia tuota miestä, mutta katsoessani häntä, en voinut tuntea muuta kuin surua. Ne saivat hänet, minä mietin. Saisivatko ne lopulta minutkin?

Sitten unen tunnelma muuttui, tuuli alkoi puhaltaa ja hiekka pöllysi haastateltavien päälle. Toimitsijat nostivat puutarhakulissin paikoiltaan ja sen takaa paljastui rappeutuneen teollisuusalueen parkkipaikka, jonka rikkoutuneen asfaltin läpi rikkaruohot puskivat esiin. Suuret ihmisjoukot kerääntyivät parkkipaikkaa ympäröivän verkkoaidan ulkopuolelle ja alkoivat repiä sitä kappaleiksi. – Mölinää! Mölinää! he huusivat. Osa kiipesi aidan yli ja osa kiskoi siihen aukkoja. Haastateltava ja haastattelija etsivät hermostuneesi pelastusta turvamiehistään, jotka puhuivat kiihkeillä äänillä kämmenmikrofoneihinsa ja vetivät aseitaan esiin. Kuulin yhden turvamiehen kiihtyneen englanninkielisen sananvaihdon. – Yes, yes, smack me around and call me Randy! hän huusi käteensä. Toisesta päästä kuului pelkkää kohinaa ja turvamies paiskasi mikrofoninsa katuun.

Paikalle kurvasi mustia autoja, joissa oli tummennetut ikkunat ja korituoleissa istunut kolmikko työnnettiin sisään autoihin, jotka kaasuttivat paikalta renkaat ulvoen. Nyt verkkoaita oli saatu kokonaan kaadetuksi ja väkijoukko alkoi vyöryä meitä kohti. Kanssani ollut jänis oli nyt muuttunut mieheksi. Hän repi kiihkeästi takkia päältään ja heittäytyi paitasillaan hiekkaiselle asfalttikentälle kierimään. Hän yritti sekoittua joukkoon, tehdä sen mitä korituolissa istuva mieskin oli omalla tavallaan yrittänyt tehdä, vaikka se olikin mahdotonta.

Väkijoukko läheni lähenemistään, mutta tunnistamisen vaikeuttamiseksi se oli pikselöity. Pikselit ohittivat minut ja kävivät pukumiehen kimppuun alkaen raahata häntä kohti rikkoutunutta katulamppua. Köysi heitettiin katulampun yli, mutta itse hirttäminen jäi minulta näkemättä, sillä pikseleitä tuli koko ajan lisää ja lisää ja lopulta ne täyttivät koko maailman.

Hetken koko maailma oli pelkkää pikseliä. Sitten kuului poks ja pikselit satoivat alas ja minä olin lapsi taas ja istuin saunan kuistilla isäni kanssa järvelle katsellen.

Isäni sanoi jotain, mutta en kuullut mitä se oli. Ynähdin vastaukseksi jotain yhtä epäselvää ja käännyin hänen puoleensa. Isä oli taas terve, neljän- ja viidenkymmenen välissä. Oma itsensä, mies täynnä elämää ja ajatuksia. Hän seisoi alastomana saunan kuistilla, avasi pienen Jaffa pullon, otti siitä huikan ja antoi pullon minulle. Jaffa oli kylmää ja sen poreet tuntuivat kirpeiltä suussani, istuimme hetken hiljaa lintujen laulua kuunnellen. Isäni laittoi kätensä olkapäälleni, sanoi jotain ja lähti takaisin saunaan. Jäin kuistille istumaan omiin lapsen ajatuksiini vaipuneena, kunnes tajusin, että ajatukseni olivat muuttuneet, en ollut enää lapsi, eikä isäni ollut enää saunassa. Ja silti, vaikka vuodet olivat vierineet, minä tunsin yhä hänen viileän kätensä olkapäälläni ja kyyneleet pyrkivät silmiini.

Maistoin Jaffaa pullon suusta ja katsoin siniseen taivaanrantaan. Kuului kaukaista kohinaa ja näin taivaanrannan tummenevan. Laskin tyhjän Jaffa pullon pöydälle ja nousin seisomaan. Kun terästin katseeni äärimmilleen voin nähdä, ettei taivas tummunut, se pikselöityi, muuttui teräväreunaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kaukainen kohinakaan ollut kaukaista, vaan se kuului aivan läheltäni saunaa ympäröivästä metsästä. Käännyin äkisti nähdäkseni, mikä kohinan aiheutti, vasen käteni löi Jaffa pullon alas pöydältä, huomioni kiinnittyi sekunnin murto-osaksi sen putoamiseen ja kun nostin katseeni äänen suuntaan en nähnyt enää mitään.

Ja sitten minä heräsin. Nousin sängyn laidalle istumaan, hieroin silmiäni ja katsoin kelloa. Se oli neljä aamulla. Tunnustelin olkapäätä kädelläni ja paneuduin vaimoni viereen makaamaan. Vielä kaksi tuntia, ajattelin. Kaksi tuntia ja sitten pitää taas herätä.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini