Pieniä tarinoita

Markkinoiden näkymätön käsi

Keskiviikko 24.3.2021 klo 20:22


Akateemikot Clive Hamilton ja Mareike Ohlberg ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen kirjan Kiinan vaikutusvallan kasvusta nimeltä Hidden Hand. Exposing how the Chinese communist party is reshaping the world.

Viimeiset kolmekymmentä vuotta länsimaissa on ollut vallalla uskomus, että Kiinan rikastuessa ja integroituessa osaksi globaalia talousjärjestelmää, se muuttuu vääjäämättä länsimaiden kaltaiseksi liberaaliksi demokratiaksi. Siitä miten kovasti Kiina itse haluaa integroitua osaksi länsimaiden luomaa maailmanjärjestystä, kertoo Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 2013 julkaisema ”dokumentti numero 9”, jossa listattiin seitsemän väärää ideologista trendiä, joita puolueen jäsenet eivät saaneet kannattaa. Kiellettyjen ideologioiden listalta löytyvät muun muassa demokratia, universaalit arvot, kansalaisyhteiskunta, vapaa journalismi ja kiinalaisen sosialismin epäileminen.

Käytännössä Kiina ei yritäkään integroitua osaksi mitään, vaan pyrkii yksinkertaisesti lisäämään omaa valtaansa ja saamaan tuon länsimaiden luoman maailmanjärjestyksen palvelemaan mahdollisimman tehokkaasti omia etujaan. Hamilton ja Ohlberg tarjoavat kirjassaan Kiinan vaikutustavoista lukemattomia esimerkkejä, joista yksi ovelimmista on suostutella länsimaisia diplomaatteja ja poliitikkoja Kiinan äänitorviksi.

Yksi suostuttelumekanismeista on vetoaminen ihmisten turhamaisuuteen. Uuden lähettilään tai muun tärkeän henkilön saapuessa Pekingiin hän saa kutsun joltakin hyvin korkea-arvoiselta virkamieheltä tai poliitikolta, joka vakuuttaa lähettilään siitä, että juuri tällä on ainutlaatuinen ymmärrys puolueen toiminnasta ja kiinalaisen politiikan nyansseista. Vähitellen lähettiläs tulee vakuuttuneeksi omasta erinomaisuudestaan ja kun hänelle myönnetään tapaamisia maan johdon kanssa, alkaa hän uskomaan, että juuri hänelle on todella kerrottu puolueen sisäisiä salaisuuksia, joista ei ulkopuolisille tavallisesti hiiskuta. Lähettiläät tulevat vakuuttuneiksi siitä, että vain heidän kaltaisensa harvat ja valitut voivat ymmärtää Kiinaa ja sen omalaatuista kulttuuria ja historiaa. Vähä vähältä lähettiläät lakkaavatkin selittämästä oman maansa kantoja Kiinalle ja alkavat päinvastoin selittämään Kiinan kantaa omille hallituksilleen.

Yksi esimerkki lähettiläiden kääntymisestä isäntämaansa palvelijaksi oli Kanadan Kiinan lähettiläs John McCallum. Kanadan pidätettyä yhden Huawein johtajista Yhdysvaltojen pyynnöstä, McCallum piti Kanadassa tiedotustilaisuuden kiinankieliselle medialle, jossa hän lupasi taistella Huawein johtajan puolesta, jotta tätä ei luovutettaisi Yhdysvaltoihin. McCallumin toiminta oli niin tökeröä, että maan pääministeri Justin Trudeau joutui lopulta erottamaan hänet. Joskin Trudeau nimitti seuraavaksikin Pekingin lähettilääksi McCallumin kaltaisen Kiinan ymmärtäjän.

Kirjoittajien mukaan Kanada onkin varsin tiukasti Kiinan talutushihnassa, johtuen Power Corporation nimisen monialayhtiön kytköksistä niin Kiinan markkinoille kuin Kanadan politiikkaankin. Esimerkiksi Power Corpin johtaja Paul Desmaris toimi Kanadan pääministerin Pierre Trudeaun neuvonantajana vuosina 1980 – 1984. Kun Trudeau sitten jätti politiikan palkkasi Desmaris tämän ystävällisesti Power Corpin neuvonantajaksi. Vuonna 2016 Kanadan pääministeriksi valittiin puolestaan Pierre Trudeaun poika Justin Trudeau. Vaalikampanjansa aikana Justin järjesti yksityisiä varainkeruukampanjoita rikkaiden Kanadan kiinalaisten kodeissa ja muuan toveri miljardööri lahjoitti peräti 50 000 dollaria Montrealin yliopistolle Justinin isän kunniaksi pystytettävää patsasta varten. Justin on muutenkin ollut Kiinan ystäviä ja vuonna 2013 hän oli kertonut varainkeruutilaisuudessa ihailevansa Kiinan diktatuuria, koska se saa asioita aikaan.

Samaa sanottiin muuten aikanaan Mussolinistakin. Eikä siinä. Kyllähän hänkin sai kaikenlaista aikaan.

Muita Kiinan kavereita ovat muun muassa Australian entinen pääministeri Paul Keating, jonka päätyö on nykyään ylistää Kiinaa ja Yhdysvaltain nykyinen presidentti Joe Biden, jonka poika lensi yhdessä Joen kanssa Kiinaan tekemään bisneksiä Bidenin tavatessa samaan aikaan Kiinan johtoa varapresidentin ominaisuudessa. Bisnekset sujuivatkin hyvin ja Bidenin pojan, Hunter Bidenin perustama firma pääsi aloittamaan toimintansa Kiinassa. Firman pääosakas on Kiinan kommunistisen puolueen hallinnoima Kiinan pankki ja Hunterin osuuden arvon firmassa on arvioitu olevan 20 miljoonaa dollaria.

No. Ehkä Biden on jo niin seniili, että on unohtanut koko tapauksen.

Kirja on täynnä vastaavia esimerkkejä poliitikoista ja heidän avustajistaan, ajatushautomoista, yritysten yhteenliittymistä, professoreista ja toimittajista, jotka lobbaavat, kuka mistäkin syystä Kiinan kansantasavallan ja sitä rautaisella otteellaan johtavan Kiinan kommunistisen puolueen puolesta. Eikä Kiinan ystävyys katso suinkaan puoluekantaa tai poliittista ideologiaa, vaan Kiinan ystäviä löytyy niin oikealta kuin vasemmaltakin ja myös, niin kutsuttujen populistien joukosta.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin mielenkiintoista luettavaa, mutta toisaalta. Onko mikään ihme, että Kiina yrittää kasvattaa vaikutusvaltaansa maailmassa? Eikö ole aivan luonnollista, että Kiina ja sitä hallitseva kommunistinen puolue ajavat maailmalla omaa etuaan. Hong-Kongin autonomian tukahduttaminen ja uiguurien pakkosterilisoinnit ja sulkeminen keskitysleireille voivat meistä olla kauhistuttavaa totalitarismia. Mutta on pakko myöntää, että Kiinan kommunistisen puolueen kannalta opposition tukahduttaminen on aivan loogista. Koostuipa tuo oppositio sitten takapajuisista uiguuri muslimeista tai demokratian nimeen vannovista Hong-kongilaisista opiskelijoista.

Oli Kiinan toimista mitä mieltä tahansa, niin noita toimia ohjaa kuitenkin jonkinlainen logiikka. Mutta millainen logiikka länsimaalaisia Kiinan myötäilijöitä ohjaa? Raha on varmasti tärkeä tekijä ja toisaalta turhamaisuus, jota kiinalaiset niin ovelasti osaavat käyttää hyväkseen, mutta luulen, että rahan ja turhamaisuuden lisäksi länsimaalaisilla on muitakin syitä alkaa Kiinan äänitorviksi.

Ihmisillä on näet halu uskoa johonkin ja hyvin toimeentulevat ihmiset, kuten professorit, liikemiehet ja diplomaatit, jotka eivät tunne yhteenkuuluvuutta oman kansansa kanssa, voivat aivan huoletta uskoa dynaamiseen Kiinaan ja sen kohtaloon 2000- luvun johtavana supervaltana. Eivät nämä ihmiset tietenkään usko olevansa kiinalaisia, mutta he uskovat kuuluvansa globaaliin eliittiin, jolle on yhdentekevää, kuka tuota 2000- luvun globaalia maailmaa johtaa.

Käsitys globaalista eliitistä, joka kokoontuu vuosittain Sveitsin Davosiin punomaan juoniaan, on kummitellut niin eliitin vastustajien kuin tuon eliitin itsensäkin mielissä jo ainakin kolmekymmentä vuotta. Esimerkiksi Steve Bannon, joka oli Trumpin ensimmäisen ja onnistuneen presidentinvaalikampanjan takana, puhui usein Davosin puolueesta, jolla hän viittasi Maailman talousfoorumin Davosissa vuosittain järjestettävän kokouksen osanottajiin.

Globaalin eliitin ongelma, niin siihen kuuluvien kuin sen vastustajienkin kannalta kuitenkin on, ettei mitään globaalia eliittiä ole olemassakaan.

Se mitä on olemassa, on länsimainen eliitti, joka kuvittelee olevansa globaali eliitti, yhtäältä siksi, että sen jäsenistä on hauska ajatella niin ja toisaalta siksi, että 1900- luvun loppuun saakka länsimainen eliitti oli ainoa eliitti, jonka tekemisillä oli todellista globaalia painoarvoa.

Maailmassa on tietysti eliittiä, mutta ei eliitti muodosta mitään yhtenäistä joukkoa, jolla olisi jokin yhteinen agenda. Globaalin eliitin sijaan onkin olemassa kiinalainen eliitti, intialainen eliitti, saudiarabialainen eliitti ja niin päin pois.

Se mikä erottaa länsimaisen eliitin muista eliiteistä on, että muiden eliittien jäsenet edustavat itsensä lisäksi omaa maataan tai uskontoaan. Esimerkiksi kiinalainen eliitti edustaa Kiinaa, eikä kiinalaisille ole epäselvää, keitä kiinalaiset ovat.

Joskus minusta tuntuu, että länsimaat ovat jääneet henkisesti jonnekin 90- luvulle juhlimaan Berliinin muurin murtumista ja kuvittelevat, että historia loppui syksyllä 1989, kansallisvaltioiden aika on ohi, eikä eliitti edusta enää tätä taikka tuota valtiota, kulttuuria tai uskontoa, vaan se edustaa koko maailmaa, joka yksissä tuumin kamppailee globaaleja ongelmia, kuten ilmastonlämpenemistä tai korona virusta vastaan.

Ja kuitenkin. Kaikille vähänkin maailman tapahtumia seuraaville pitäisi olla selvää, että sellaiset kansallisvaltiot kuin Kiina ja Intia ovat kasvattaneet valtaansa koko 2000- luvun. Mutta koska länsimaalaiset ovat rakentaneet identiteettinsä liberaalien uskomusten varaan, eivät he kykene niistä luopumaan, vaikkei muu maailma heidän uskomuksiaan jakaisikaan. Illuusio maailmasta ilman nationalismia, sekä ajatus globaalista eliitistä, joka jotenkin mystisesti tuota maailmaa hallitsee, ovat esimerkkejä uskomuksista, joista länsimaalaiset eivät näytä pääsevän eroon.

Näyttääkin siltä, että niin kauan kuin länsimainen eliitti, niin poliittinen kuin taloudellinenkin, ei suostu edustamaan nimenomaan meitä länsimaalaisia, vaan kuvittelee edustavansa kaikkea, se ei tosiaisassa edusta mitään ja sille käy niin kuin kaikelle muullekin länsimaalaiselle. Se häviää.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini