Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Pieniä tarinoita

Miehet, jotka raiskaavat naisia

Maanantai 26.4.2021 klo 20.11


Ayaan Hirsi Ali on kirjoittanut kirjan nimeltä Prey. Immigration, Islam, and the Erosion of Women’s Rights. Hirsi Alin haastattelun voi katsoa tästä linkistä. Kirjan aihe on kahtalainen. Toisaalta Hirsi Ali pyrkii osoittamaan, että seksuaalirikokset Euroopassa nousivat vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen ja että tuo nousu johtui nimenomaan Eurooppaan tulleista muslimipakolaisista. Toisaalta kirja käsittelee naisten oikeuksien rapautumista Euroopassa yleensä. Ja kuten Hirsi Ali varsin vakuuttavasti osoittaa, johtuu tuo rapautuminen nimenomaan muslimimiesten takapajuisesta suhtautumisesta vastakkaiseen sukupuoleen.  

Hirsi Ali ja hänen avustajansa joutuivat tekemään suuren työn seksuaalirikosten määrän selvittämiseksi, koska tilastojen kerääminen seksuaalirikoksista on erittäin vaikeaa. Seksuaalirikosten määritelmät muuttuvat aika ajoin ja vaihtelevat maiden välillä. Lisäksi aihetta pidetään poliittisesti tulenarkana ja monet Hirsi Alin ja hänen avustajiensa kirjaa varten haastattelemat virkamiehet halusivatkin keskustella asiasta vain anonyymisti.

Hirsi Ali käyttää kirjassaan paljon tilaa sen osoittamiseen, että seksuaalirikoksia tekevät suhteettoman paljon nimenomaan muslimimiehet. Esimerkiksi Itävallassa vuonna 2018 poliisille ilmoitettujen raiskausten epäillyistä oli 55 % ulkomaan kansalaisia. Tanskassa puolestaan kaksi viidesosaa seksuaalirikoksista annetuista tuomioista tuli ei länsimaalaisille ja heidän jälkeläisilleen. Raiskaus tuomiot ovat kuitenkin vain jäävuorenhuippu, sillä kuten Hirsi Ali huomauttaa monin paikoin Eurooppaa raiskaamisesta on tullut käytännössä laillista ja esimerkiksi Englannissa poliisille ilmoitetuista raiskauksista vain 1,4 % johtaa tuomioon.

Ja jos rikos ei kuitenkaan johda tuomioon, niin mitä järkeä sitä on ilmoittaa poliisille?

Maahanmuuttajien seksuaalirikoksia on ollut tapana vähätellä huomauttamalla, että suurin osa raiskauksista tapahtuu kotioloissa ja tästä tehdään se johtopäätös, että oikeasti länsimaalaiset miehet ovat ihan yhtä pahoja, elleivät hieman pahempiakin kuin muslimimiehet. Logiikka on, että länsimaisten miesten rikoksia ei vain ilmoiteta poliisille, koska ne tapahtuvat perhepiirissä. Päätelmän ilmeinen virhe on, että siinä oletetaan, että maahanmuuttajat eivät tekisi seksuaalirikoksia ja raiskauksia perheessään. Jotain maahanmuuttajien auvoisasta avioelämästä kertoo sekin, että Hollannissa jo vuonna 2003 yli 50 % naisten turvatalojen asiakkaista oli maahanmuuttajataustaisia. Tanskassa puolestaan 50 % päästiin vuonna 2018, jolloin turvatalojen naisista yli neljännes oli syyrialaisia, somaleja tai irakilaisia. Hirsi Ali mainitsee anekdootin omista kokemuksistaan Hollannissa, jossa hän toimi 90- luvun lopulla sosiaalihuollon tulkkina. Hänet kutsuttiin tulkkaamaan sairaalaan naisen puolesta, jonka tämän mies oli hakannut. Vaimo oli 37 viikolla raskaana ja hänet oli piesty siihen kuntoon, että mitään käännettävää ei ollut, koska naisesta ei tikkien ja mustelmien takaa kuulunut muuta kuin pihinää. Naisen isä oli kuitenkin tullut ystävällisesti sairaalaan ja kertoi Hirsi Alille, että pahoja asioita tapahtuu, jos nainen ei tottele miestään.

Kaiken kaikkiaan seksuaalirikosten määrä nousi kirjan aineiston mukaan kaikkialla Länsi-Euroopassa vuosien 2014 ja 2017 välillä, joskin toisissa maissa nousu oli huomattavasti pienempää kuin toisissa. Esimerkiksi Saksassa raiskauksia per 100 000 ihmistä ilmoitettiin viranomaisille vuonna 2015 9,09 kappaletta ja vuonna 2017 10,07 kappaletta. Nousu oli siis varsin vaatimatonta. Saksan naapurimaassa Tanskassa raiskausten määrä sen sijaan enemmän kuin kaksinkertaistui. Muut Länsi-Euroopan maat asettuivat näiden ääripäiden väliin.

Hirsi Alin mukaan muslimien tekemät seksuaalirikokset erosivat, ainakin tutkitulla ajanjaksossa, tavallisista seksuaalirikoksista siten, että tekijät eivät tunteneet uhrejaan. Yleensä seksuaalirikosten tekijät ja uhrit tuntevat toisensa entuudestaan. Muuten aineistosta ei noussut mitään yhteistä nimittäjää, vaan rikosten uhrit (eikä tässä tarkoiteta vain raiskauksia) olivat nuoria tyttöjä tai sitten he olivat 80 kymppisiä mummoja ja kaikkea siltä väliltä. Uhrit olivat humalassa tai selvinpäin, he olivat liikkeellä yksin tai ystäviensä kanssa, he olivat pukeutuneet paljastavasti tai peittävästi ja toiset olivat rumia ja toiset kauniita. Hyökkääjiä saattoi olla monta, kuten uudenvuodenyönä Kölnissä, jossa ahdistelun uhreja oli yli 600 tai sitten ahdistelijat olivat liikkeellä yksin. Ahdistelua ja raiskauksia tapahtui kouluissa, busseissa, kauppakeskuksissa, parkkipaikoilla, puistoissa, joen varsilla, konserteissa ja ylipäätään kaikkialla missä naisia liikkuu.

Tai ainakin liikkui ennen. Sillä kuten Hirsi Ali toteaa, monilla alueilla, joissa muslimien määrä nousee riittävän suureksi, naiset katoavat katukuvasta lähes kokonaan. Ja heitä näkee vain miesten tai lastensa seurassa kiiruhtamassa hiukset peitettyinä lastentarhasta tai kaupasta kotiin.

Sinänsä muslimien ja afrikkalaisten seksuaalirikokset eivät ole mikään uusi ilmiö, vaan ne ovat olleet tiedossa jo pitkään. Muun muassa Suomessa vuonna 2014 julkaistu tutkimus osoitti, että Lähi-Idästä kotoisin olevat miehet olivat 16 kertaa useammin epäiltynä raiskauksesta kuin saman ikäiset suomalaismiehet.

Englannissa puolestaan julkisuutta ovat saaneet muslimijengit, jotka ovat joukkoraiskanneet tuhansia valkoisia englantilaistyttöjä. Joukkoraiskaukset kertovatkin ikävällä tavalla, että muslimien seksuaalirikokset eivät ole mikään ohimenevä ilmiö, joka katoaa muslimien integroituessa osaksi länsimaisia yhteiskuntia. Onkin alkanut näyttää vahvasti siltä, että muslimien integraatio on lähinnä myytti, johon yhä harvempi jaksaa enää uskoa. Esimerkiksi Englannissa vain 19,8 % maan muslimeista kävi kokopäivätöissä vuonna 2017 ja toisen tutkimuksen mukaan viidennes maan musliminaisista ei osannut kunnolla englantia.

Hyvin menee.

Kirjassaan Hirsi Ali lyttääkin koko integraatio koneiston rahan haaskauksena, joka ei hänen mukaansa, eikä sivumennen sanoen minunkaan, integroi ketään, eikä sen edes kannata integroida, koska kaikkien valtion virastojen, byrokraattien ja koulutuspalveluja tuottavien yritysten olemassaolo on riippuvainen siitä, että integroitavia riittää. Jos muslimit integroituisivat, niin byrokraateilla ja kouluttajilla ei olisi enää mitään tekemistä.

Hirsi Ali siteeraa tutkimuksia, jossa muslimimaahanmuuttajia on verrattu toisiin uskonnollisiin ryhmiin, jotka ovat muuttaneet länsimaihin samaan aikaan, samoista syistä ja samoilta alueilta kuin muslimitkin. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi Libanonista aikanaan Eurooppaan tulleet kristityt ja muslimit, sekä Intiasta Englantiin muuttaneet hindut ja Sikhit ja toisaalta Pakistanista saapuneet muslimit. Kummassakin tapauksessa muslimit ovat integroituneet uusiin kotimaihinsa huomattavasti huonommin. Esimerkiksi vertailtaessa työllisyyttä, koulutusta ja tulotasoa hindut ja sikhit pärjäsivät yhtä hyvin tai paremmin kuin kansaväestö, kun taas muslimit, etenkin musliminaiset menestyivät selvästi kantaväestöä huonommin. Yleensä integraation esteeksi tarjottu rasismi selitys ei päde, koska ulkonäkönsä puolesta sikhit, hindut ja muslimit eivät eroa toisistaan.

Hirsi Ali on itse somali ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Somaliassa, Keniassa ja Saudi Arabiassa. Hänen mukaansa Euroopan muslimiväestö voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joista ensimmäinen ovat Hirsi Alin kaltaiset sopeutujat, jotka omaksuvat länsimaiset arvot ja elämäntavan ja integroituvat täydellisesti uusiin kotimaihinsa.

Toinen ryhmä ovat moniongelmaiset. Moniongelmaiset ovat lähinnä nuoria miehiä, jotka syyllistyvät niin pieniin kuin suuriinkin rikoksiin. Nämä miehet käyttävät ja myyvät huumeita, heillä on ongelmia alkoholin kanssa ja monet päätyvät lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa vankilaan. Moniongelmaiset eivät ole uskonnollisia, heidän moraalinen kompassinsa on hukassa tai hävinnyt kokonaan, he käyttävät sosiaaliturvaa siekailematta hyväkseen ja ovat jokseenkin koko elämänsä työttömiä tai työelämän ulkopuolella. Hirsi Ali mainitsee esimerkkinä moniongelmaisista Saksan alamaailmassa vaikuttavat kurdi- ja arabi klaanit.

Kolmas ryhmä ovat fanaatikot, jotka käyttävät eurooppalaisten yhteiskuntien vapauksia hyväkseen saarnatakseen islamilaista fundamentalismia. Hirsi Ali huomauttaa, että jos integraatiota mitataan sellaisilla seikoilla kuin kielitaidolla, työllistymisellä ja tiedoilla siitä kuinka järjestelmä toimii, monet fanaatikot ovat integroituneet länsimaihin loistavasti. Todellisten fanaatikkojen pitää näet tuntea isäntämaansa tavat ja arvot, jotta he voivat vallata sen sisältäpäin.

Neljäs ja ylivoimaisesti suurin ryhmä ovat siipeilijät, jotka ovat pääosin kouluttamattomia miehiä ja naisia, jotka ottavat kiltisti vastaan heille maksetut sosiaalietuudet, joiden turvin he elävät. Siipeilijät järjestävät lisää sukulaisiaan länsimaihin, mutta eivät näe syytä työntekoon, koska tarjolla olevat työt ovat huonoja, eikä niistä saatu korvaus ole paljon sosiaalietuuksia parempaa. Siipeilijät eivät ole rikollisia, vaan päinvastoin he oppivat uusien kotimaidensa lait ja säädökset ja useimmiten noudattavatkin niitä. Koska siipeilijöitä on paljon he kerääntyvät samoille alueille muodostaen gettoja ja rinnakkaisyhteiskuntia, jotka alkavat muistuttaa tavoiltaan ja asenteiltaan asukkaidensa vanhoja kotimaita. Juuri näillä asuinalueilla todelliset ongelmat syntyvät ja osasta siipielijöiden lapsista tulee fanaatikkoja ja osasta moniongelmaisia. Juuri näillä alueilla naiset poistuvat vähitellen katukuvasta ja länsimaalaisittain pukeutunut tai yksin liikkuva nainen saa osakseen huutelua, törkeyksiä ja joskus jotain pahempaakin.

Hirsi Alin mukaan, jo ennen vuoden 2015 pakolaisaaltoa suuri enemmistö Euroopan muslimeista kuului johonkin kolmesta viimeisestä kategoriasta. Sopeutujia tietysti on, mutta he ovat pieni vähemmistö muslimeiden joukossa. Lisäksi nekin, jotka vaikuttavat sopeutuneen uusiin kotimaihinsa, eli miehet, jotka käyvät töissä ja näyttävät käyttäytyvän normaalisti, ovat usein integroituneet varsin pintapuolisesti. Muslimimiehet voivat olla töissä kaupoissa, ravintoloissa tai sairaaloissa, mutta töiden jälkeen he palaavat henkisesti vanhaan kotimaahansa ja sen arvojen, erityisesti perhearvojen pariin. Useat Hirsi Alin ja hänen apulaistensa haastattelemat Euroopassa asuvat muslimit sanoivatkin sellaisia asioita kuin:

”Tenstassa tunnen olevani kotona, se on ihan kuin Bagdad”. Tai. ”Kotona me puhumme vain arabiaa, syömme arabialaista ruokaa, katsomme arabialaista televisiota. Kasvatan perheeni arabeiksi.” Ja ”Kun olen ajossa taksissani, olen Belgiassa. Mutta kun palaan kotiin, olen taas kotimaassani.”

Ayaan Hirsi Alin kirja on hyvin kirjoitettu ja perusteellisen tutkimustyön tulos. Mutta onko siinä mitään uutta? Loppujen lopuksi hyvin harvat tahot enää kiistävät muslimien ja toisaalta afrikkalaisten yliedustuksen seksuaalirikoksien tekijöinä. Eikä kukaan enää kiistä, etteikö kaikkialla Länsi-Euroopassa olisi gettoja, rinnakkaisyhteiskuntia ja no-go alueita, joita asuttavat muslimit, afrikkalaiset ja heidän jälkeläisensä. Väittäisin jopa, että on hyvin vähän valtakunnantason poliitikkoja, jotka eivät uskoisi, että tuollaisia alueita on paraikaa syntymässä Suomeenkin. Hirsi Ali toteaakin kirjassaan, että suhtautumisessaan muslimien harjoittamaan seksuaaliseen väkivaltaan ja naisten oikeuksien rapautumiseen länsimaiset poliitikot ovat hypänneet asian täydellisestä kieltämisestä suoraan sen hyväksymiseen yrittämättäkään tehdä asialle välissä mitään.

Kyse ei pohjimmiltaan ole siitä, etteikö ongelmaa tunnistettaisi, vaan kyse on syvemmästä kulttuurisesta kriisistä, jossa länsimaiden apatiaa suhteessa islamisaation ongelmaan perustellaan ensin sillä, että mitään ongelmaa ei ole olemassa ja sitten sillä, että ongelma on kyllä olemassa, mutta sille ei voi tehdä mitään.

Mutta miten tämä on mahdollista, miksi me olemme niin apaattisia?

Kun muslimipakolaiset raiskasivat lapsia Oulussa, kaupungissa järjestettiin mielenosoitus, jossa oli sata osallistujaa. Kun musta narkomaani kuoli pidätystilanteessa Yhdysvalloissa, järjestettiin Helsingissä Black Lives Matter mielenosoitus, johon osallistui koronarajoituksista huolimatta yli kolme tuhatta henkeä. Kun USA oli hyökkäämässä 2000- luvun alussa Irakiin, maahan, jota harva löytää edes kartalta, Suomessa järjestettyyn sodanvastaiseen mielenosoitukseen osallistui 20 000 ihmistä ja Suomestakin lähti aktivisteja ihmiskilviksi Irakiin. Ihmiskilviksi! Mikä olisi sinulle niin tärkeää, että lähtisit ihmiskilveksi? Saddam Hussein? Saddam Hussein oli yksi aikansa julmimpia diktaattoreita, joka oli vastuussa satojen tuhansien ihmisten kuolemasta. Anekdoottina Saddamin Irakista mainittakoon, että yhdellä hänen pojistaan oli tapana huvitella ajelemalla seurueineen ympäri Bagdadia ja käydä raiskaamassa tuoreita morsiamia heidän häissään.

Mitenkä siinä laulussa sanottiinkaan? Sun puolestas elää ja kuolla, on halumme korkehin…

Mutta mitä tekemistä Irakin sodalla tai Black Lives Matter mielenosoituksilla on muslimien tekemien raiskausten kanssa? Yhdistävä tekijä on, kuinka intohimoisesti länsimaalaiset suhtautuvat kaikkeen vieraaseen ja miten välinpitämättömästi omaan itseensä. Hirsi Ali kertoo kirjassaan useita esimerkkejä siitä, kuinka naiset ovat olleet pahoillaan siitä, että ovat saaneet raiskaajansa käräjille ja kuinka usein he sanovat sellaisia asioita kuin. ”En ole rasisti”.  ”En vastusta maahanmuuttoa”. ”Olen vasemmistolainen”.

Hirsi Ali mainitsee tapauksen Saksassa, jossa 24-vuotias Vivien niminen nainen käski kahta 13 ja 14- vuotiasta syyrialaispoikaa lopettamaan tappelemisen kaupassa. Pojat hakivat 17-vuotiaan isoveljensä Abdullahin apuun. Abdullah toimi nopeasti ja puukotti Vivieniä niin pahasti, että osa hänen haimastaan ja pernastaan piti poistaa. Abdullah joutui viideksi vuodeksi nuorisovankilaan, mutta ei kokenut tehneensä mitään väärää, koska hänen perheensä kunniaa oli loukattu ja hänelle oli oikeus puolustaa sitä. Lisäksi Abdullah kertoi olevansa mallipakolainen ja syytti oikeutta elämänsä pilaamisesta. Kaksi vuotta tapauksen jälkeen Vivien, jonka vatsassa oli nyt 40 cm mittainen arpi ja joka joutui edelleen syömään kipulääkkeitä, kertoi Hirsi Alille, ettei hyökkääjien kansalaisuudella ollut hänelle mitään merkitystä.

Niinpä. Mitä merkitystä sillä nyt olisi?

Jostain ihmeellisestä syystä me elämme maailmassa, jossa minkä tahansa vieraan, kuten mustien narkkareiden tai Irakilaisen diktaattorin puolustaminen saa ihmiset kaduille mölisemään, mutta kun me rahoitamme maahanmuuttoa, jonka seurauksena hiekkaneekerit raiskaavat meidän naisemme, niin kukaan ei tee mitään.

Ja jos mietit hetken mitä minä kirjoitin, niin mikä edellisessä virkkeessä tai koko tässä tekstissä shokeerasi sinua eniten? Se, että hiekkaneekerit raiskaavat meidän naisemme, vai se, että minä käytin sellaisia sanoja kuin ”hiekkaneekerit” ja ”meidän naisemme”?

Pahaa pelkään, että se oli se jälkimmäinen. Sillä niin passiivisia on meistä tullut, että omat epäkorrektit sanamme aiheuttavat meissä enemmän pahennusta kuin vieraidemme barbaariset teot.

George Orwell sanoi kuulemma jo 1930- luvulla, osallistuttuaan johonkin aneemiseen ammattiyhdistysliikkeen kokoukseen, että Britanniassa ei ole enää turbulenssia.

No. Nyt sitä turbulenssia ei ole enää koko Euroopassa. Ja niin kauan kuin meissä ei tuota turbulenssia ole mikään ei muutu getot kasvavat, naiset katoavat katukuvasta ja kaikki menee päin helvettiä.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentit

12.7.2021 23.05  Jyrki Elomaa

Hyvä että jaksat tuoda faktat julki, vaikka ei se helppoa ole täällä sensuurisuomessa. Kuuntelin Hirsi Alin haastattelun, esitelmäsi maahanmuutosta ja ilta meni muutenkin blogiasi lukien ja aihettta pitkästä aikaa taas syvemmin pohtien. Ei hyvältä näytä pidemmän päälle jos ääneen pääsevät vain Husu Husseinit ja kumppanit. Tsemppiä jatkossakin!


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini