Pieniä tarinoita

Isänmaallisuus ja sen kritiikki

Lauantai 22.5.2021 klo 20:28


Viime vuosina tai oikeastaan viime vuosikymmeninä eurooppalaisia ja suomalaisia on peloteltu äärinationalismin vaaroilla. Jos populaarikulttuurissa, elokuvissa tai kirjoissa on haluttu esittää jokin aidosti paha ja vaikuttimiltaan ilkeä ryhmä tai henkilö, ovat kiihkoisänmaalliset hourupäät tarjonneet tavallisesti tuollaisen ryhmän. Nuo roistot kuvataan yleensä joko kaljupäisiksi natseiksi tai sitten he ovat kaikkea erilaista vihaavia populisteja, jotka koettavat päästä vallankahvaan mustamaalaamalla maahanmuuttajia, jotka yleensä ovat tuollaisissa tarinoissa mukavia veikkoja, joiden vaikeudet johtuvat tyypillisesti jostain muusta kuin heistä itsestään.  

En ole aivan varma mistä antipatia kansallismielisiä kohtaan tulee, mutta luultavasti taustalla kummittelee toisen maailmansodan haamu ja käsitys siitä, että kaikki nationalismi johtaa lopulta Auschwitziin. Ja tietysti on niin, että mikä tahansa voi mennä liian pitkälle. Rakkaus, voi muuttua omistushaluiseksi mustasukkaisuudeksi ja tasa-arvoiseen maailmaan tähtäävä sosialismi johtaa orjuuteen ja miljoonien ihmisten murhaamiseen, kuten itänaapurissamme viime vuosisadalla kävi.

Filosofisesti kritiikin taustalla on puolestaan sosiaalinen konstruktionismi ja nationalismi kritiikki nojaakin yleensä ajatukseen, että nykyisenkaltaiset kansakunnat eivät ole aitoja, vaan ne ovat teollisen vallankumouksen tuotteita ja että esimerkiksi 1700- luvulla millään eurooppalaisella kansalla, kuten ranskalaisilla tai suomalaisilla ei ollut nykyisenkaltaista kollektiivista identiteettiä. Ennen vanhaan ihmiset olivat yksinkertaisesti sulkavalaisia tai bretagnelaisia ja tästä on vedetty se johtopäätös, että mitään oikeaa ranskalaisuutta tai suomalaisuutta ei ole olemassakaan ja että nationalismi on ylhäältä johdettu ideologia, joka on johtanut valtaviin sotiin ja vastakkainasetteluihin ja historian virheiden korjaamiseksi on jo korkea aika työntää koko nationalismi kansallisvaltioineen päivineen historian jätekuiluun.

Yksi esimerkki, joka usein annetaan puhuttaessa nationalismin keinotekoisuudesta on Italia, jossa maan yhdistymisen jälkeen, joku oli kuulemma lausunut maan parlamentissa. Olemme luoneet Italian, nyt meidän on luotava italialaiset.

Uskallan kuitenkin väittää, että melkein kaikki nationalismikritiikki on hölynpölyä ja perustuu väärinymmärrykseen siitä millaisia ihmiset ovat.

Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja niinpä ihminen on aina jonkin lauman jäsen ja laumaeläimenä hänellä on aina jonkinlainen käsitys siitä keitä ovat ne ihmiset, joihin hän viittaa sanoessaan me. Toisin sanoen, kansallismielisyys on pohjimmiltaan ihmisten tunne siitä, että me olemme tällaisia ja tuollaisia ja me asumme näillä main. Toisin kuin nationalismin kriitikot tuntuvat ajattelevan, ihmiset olivat laumaeläimiä jo ennen teollista vallankumousta ja siihenkin vanhaan aikaan ihmisillä oli tunne siitä, että me olemme tällaisia ja tuollaisia ja asumme näillä main.

Se mitä teollinen vallankumous tarkoitti, oli että kun lapset pantiin kouluun eikä töihin ja kun lennätin, lehdistö, höyrykone ja rautatiet yhdistivät suurempia alueita, niin yhä suuremmalle joukolle ihmisiä voitiin kertoa, että me olemme tällaisia ja tuollaisia ja asumme näillä main. Nationalismilla on kuitenkin luonnolliset rajat, sillä vaikka savolaisille ja hämäläisille voitiin kertoa, että me olemme kaikki suomalaisia, niin venäläisille ja kiinalaisille sen kertominen tuskin olisi ollut kovin hedelmällistä. Itse asiassa nationalismi on ainoa ismi, jolle on jokin biologinen pohja.

Kun esimerkiksi anoppini selvitti oman geeni karttansa kävi ilmi, että hänellä on sekä skotlantilaisia, että puolalaisia esi-isiä. Sen sijaan geeni kartasta ei selvinnyt olivatko nuo esi-isät katolilaisia vai protestantteja.

Koska ihminen on laumaeläin, ihmisellä on aina jokin käsitys siitä, että hän on jonkin ryhmän jäsen. Yltiö individualismi, jossa ihminen typistetään yksilöksi, jonka päämäärä on vain toteuttaa itseään ja seurata omia halujaan ja tarpeitaan, on yhtä järkevää kuin vakuuttaa ihmisille, että he voivat jatkaa sukuaan munimalla munia. Tämä voi tuntua liioittelulta, mutta ihmisen laumaeläimen luonne on koodattu meidän geeneihimme aivan yhtä vahvasti kuin se, että me olemme nisäkkäitä. Jos ja kun yhteiskunta alkaa dekonstruoimaan yhteisöä yksilön ympäriltä, korostaa kaikessa individualismia, hämärtää rajaa meidän ja muiden välillä ja pahimmassa tapauksessa alkaa, jopa mustamaalaamaan sitä etnistä ryhmää, johon yksilö kuuluu aiheuttaa se yksilössä toivottomuutta, apatiaa ja syntyvyyden romahtamisen. Sillä miksi nähdä sitä vaivaa, jonka vanhemmuus vaatii, jos oma viiteryhmä on kuitenkin paha ja elämän tarkoitus on vain omien tarpeiden tyydyttäminen?

Mitä sosiaaliseen konstruktionismiin tulee, niin sen mukaan kansa on sosiaalinen konstruktio, joka on olemassa, vain koska me uskomme sen olevan olemassa. Tämän kritiikin ilmeinen heikkous on, että melkein kaikki asiat ovat sosiaalisia konstruktioita, jotka ovat olemassa vain koska me uskomme niiden olevan olemassa. Esimerkiksi demokratia, islam ja ihmisoikeudet ovat sosiaalisia konstruktioita. Jos sinä menet kävelylle metsään, niin ei sieltä kannon alta löydy mitään demokratiaa, islamia tai ihmisoikeuksia jossain alkuperäisessä muodossaan. Demokratia, islam ja ihmisoikeudet ovat olemassa vain koska me uskomme niiden olevan olemassa ja on ollut aika, jolloin mitään niistä ei ollut olemassa, koska mitään niistä ei ollut vielä keksitty. Tarkoittaako tämä, että demokratiaa, islamia ja ihmisoikeuksia ei olekaan olemassa? Ei tietenkään tarkoita.

Jos asiaa halutaan lähestyä vielä perustavanlaatuisemmalla tasolla, niin hieman kärjistäen todellisuus, ainakin nykytiedon mukaan, on seuraavanlainen. Todellisuuden pohjan muodostaa fysiikka, joka on juttuja, kvarkkeja, atomeja ja muuta sen sellaista, joista kaikki muu rakentuu. Sitten on kemia, joka on noiden juttujen, lähinnä atomien yhdistelmiä. Sitten on biologia, joka on monimutkaisia juttuja, jotka pyrkivät lisääntymällä jatkamaan olemassaoloaan. Ja sitten on kulttuuri, jossa kaikki nuo jutut saavat merkityksensä. Kulttuuri on se, jossa me ihmiset, toisin kuin muut eläimet, elämme.

Ihmisten lajityypillinen ominaisuus on kertoa toisilleen tarinoita. Me kerromme toisillemme tarinoita siitä, millainen paikka maailma on ja miten siinä tulee elää. Nuo tarinat ja niiden sisältö vaihtelevat, mutta tarinat sinänsä ovat ikuisia, koska niiden kertominen on lajityypillinen ominaisuutemme. Me rakennamme maailman noilla tarinoilla ja tarinoiden avulla maailmasta tulee ymmärrettävä ja hallittava. Niin uskonnot, kuin tiedekin ovat tarinoita, joita me kerromme toisillemme ja joiden avulla me yritämme ymmärtää maailmaa. Toiset tarinat ovat tietysti parempia ja todempia kuin toiset, eli ne ovat paremmin tai huonommin kiinnittyneet fysiikkaan, kemiaan ja biologiaan, joiden päälle kulttuuri on rakennettu, mutta niin tiede kuin uskonnotkin ovat tarinoita siitä millainen paikka maailma on ja miten siinä tulee elää.

Tarinoiden, tai hienommin sanottuna ideologioiden ja uskontojen funktio, on lujittaa niitä kertovan ryhmän yhtenäisyyttä. Jos sinä osallistut, joka sunnuntai raamattupiiriin, niin sinun on hirveän vaikea tunnustaa kesken kaiken, että oletkin lakannut uskomasta Jumalaan. Ja jos sinä kuulut skepsikseen ja te kokoonnutte viikoittain naureskelemaan uskonnon tyhmyydelle, niin sinusta voi tuntua vähän hankalalta kertoa kavereillesi, että olet löytänyt Jeesuksen. Kerrotun tarinan funktio on, että se vahvistaa joukon yhtenäisyyttä ja siksi tarinaa uskonnon autuudesta taikka sen typeryydestä on kerrottava uudestaan ja uudestaan. Jos uskovaiset lakkaavat puhumasta toiselleen Jeesuksesta ja skeptikot lakkaavat tolkuttamasta toisilleen, miksi uskonnot ovat tyhmiä, nuo yhteisöt hajoavat ja niihin kuuluneet ihmiset jäävät yksin maailmaan, vaille yhteisönsä tukea turvaa.

Syy siihen miksi niin harvat meistä enää uskovat mihinkään on, että hyvinvointivaltio on tehnyt yhteisiin uskomuksiin perustuvista ryhmistä tarpeettomia. Sinä voit uskoa kirjaimellisesti aivan mihin hyvänsä ja elää miten hyvänsä ja valtio tyydyttää, joka tapauksessa sinun perustarpeesi.

Ainakin niin kauan kuin (velka)rahat riittävät.

Lopuksi pitää tietysti todeta, että suurimman osan nationalismin tai isänmaallisuuden kriitikoista ei tarvitse olla lainkaan perillä kritiikin filosofisemmasta puolesta, vaan he yksinkertaisesti laukovat samoja latteuksia, joita ovat kuulleet toistenkin laukovan. Kun esimerkiksi Kirsi Piha kritisoi Ville Rydmania ja muutamia muita vähemmän kajahteneita kokoomuslaisia, jotka äänestivät taannoista EU:n rahoituspakettia vastaan, hän kutsui pakettia vastaan äänestäviä Impivaaralaiskeskittymäksi. Mutta tietääkö Kirsi Piha, mistä impivaaralaisuus tulee? Impivaaralaisuudesta on viime vuosina tullut synonyymi suomalaiselle junttiudelle ja kansallismielisten oletetulle takapajuisuudelle. Mutta miksi näin on?

Impivaarahan oli se paikka, jonne seitsemän veljestä muutti heidän lähdettyään Jukolasta. Kuinka moni termiä käyttävä tietää tämän? Tietääkö Kirsi Piha? Entä miksi suomalaisen kirjallisuuden kulmakiven ja ensimmäisen suomalaisen romaaniin henkilöiden asuinpaikka on takapajuisuuden ja nurkkakuntaisuuden perikuva? Onko suomalaisessa kirjallisuudessa, tai kenties paikassa, jossa suomalaiset asuvat, jotain perustavanlaatuista vikaa?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole arvostella Kirsi Pihaa tai edes nationalismin kriitikkoja, vaan tämän kirjoituksen tarkoitus on osoittaa, että tuo kritiikki itsessään on usein sekä älytöntä, että tuhoisaa.

Sillä kansa, jonka innostava visio tulevaisuudesta on tuottaa maahan ulkomaista työvoimaa maksamaan meidän eläkkeemme ja joka kertoo itselleen tarinaa, jonka mukaan vain takapuiset juntit rakastavat tuota kansaa, on tuota pikaa entinen kansa. Ja ne, jotka meidät korvaavat, olivatpa ne sitten filippiiniläisiä duunareita tai afrikkalaisia pakolaisia, eivät tule tuntemaan meitä kohtaan sen paremmin armoa kuin arvostustakaan. Ja miksi tuntisivatkaan? Jos me emme tuota arvostusta tunne enää itsekään?


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini