Mikä meitä riivaa? Meitä ihmisiä. On tullut tavaksi sanoa, että kaikki on nyt paremmin kuin koskaan ennen.  Ja kun se on tullut tavaksi on sen sanominen pakollista. Kaikki muu on kielletty. Ei laissa. Ei tietenkään. Yleensä asioita eivät kiellä lait, vaan tavat. Yhteiskunta ei ole tuolla jossain. Se on minun päässäni ja se on sinun päässäsi. Se on meidän kaikkien päässämme.

Se kai siitä yhteiskunnan tekeekin. Yhteis kunta.

Tämä karmea heikkous riivaa minua. Riivaako se sinuakin? Riivaako se meitä kaikkia? Tai ei. Ei kaikkia. Vahvat ja idiootit ovat sen yläpuolella. Toisia on toki huomattavasti toisia enemmän. Joskus niitä on tosin vaikea erottaa toisistaan.

YouTube, alkoholi ja kaikki sen semmoinen. Meistä on tullut niin pehmeitä. Viihde on niin helppoa. Se ei vaadi mitään. On vain ja möllöttää. Kuuntelee stand up koomikkoa Netflixissä tai ääniä päässään.

Mies istuu puiston penkillä. Huulet liikkuvat ajatusten tahdissa, joku ohikulkija voi tuijottaa. Ei kuitenkaan liian kauan. Se on epäkohteliasta. Ja sitä paitsi. Noita huuliensa liikuttelijoita on koko ajan enemmän ja enemmän. Kaikilla on omat kuulokkeet ja omat äänet omassa päässään.

Seinällä roikkuu iso plakaati. Siinä lukee, että homous poistettiin sairausluokituksesta vasta vuonna 1981. Paino on sanalla vasta. Ei vihta.

Miksi siinä lukee niin? Helsingin paraatipaikalla. Nyt on pride viikko, minulle kerrotaan. Pride tarkoittaa ylpeyttä. Mistä meidän on tarkoitus olla ylpeitä?

Vasta?

Ei se kuullosta kivalta. Eikä sen ole tarkoituskaan. Kai te tajuatte, että on ihmisiä, jotka eivät pidä meistä. Mitä tuolla tiedolla on tarkoitus tehdä?  Keksiä aikakone ja matkustaa menneisyyteen ja poistaa tautiluokitus jo aiemmin. Milloin? Mikä olisi sellainen vuosi, että ei tarvitse sanoa vasta? 1971? 1961?

Eikö ole ilmeistä, että näiden ihmisten mielestä, ketä he nyt sitten lienevätkään, paino on aina sanalla vasta. Eikä vihta.

Saatanan savolaiset.

Ihmiset eivät enää lue kirjoja. He kuuntelevat niitä. Kai sekin kertoo jostain jotain. Ei se oo homo, joka lukee. Vai miten se nyt menikään?

Kesällä näkee miten paljon ihmisillä on tatuointeja. Mitä niillä yritetään sanoa? Miksi? Simmelin mukaan, Simmel oli näitä sosiologian klassikkoja, koru oli puhdasta sosiaalisuutta. Tai niin ainakin muistelen lukeneeni. Suokaa anteeksi, jos muistan väärin. Siitä on jo aikaa.

Ei niin, että tässä vielä vanhoja oltaisiin.

Perkele!

No. Ehkä noissa tatuoinneissa on jotain samaa. Ne ovat puhdasta sosiaalisuutta. Koristeita ilman sen kummempaa merkitystä. Vaikka kai niillä merkitystä on. Tärkeitä päivämääriä ja muuta sellaista. Mutta silti. Jokin niissä ärsyttää.

Jos uskoo, että todistamme sivilisaation rappiota alkaa siitä nähdä merkkejä kaikkialla. Niin kuin nyt näitä tatuointeja. Vaimoni sanoi, että hänellä oli vähän sama kun hän odotti ensimmäistä lastamme. Hän näki raskaana olevia naisia ja lastenvaunuja kaikkialla.

Olisiko siinä jokin selitys? Mutta silti. Ohi lyllertää lihava nainen, jonka olkapäähän on tatuoitu sinisiä kukkasia. Mitä siihen voi sanoa? Ihon alla lihanpalat hiljaa liikehtii.   

Palaan vielä alkuun. Ne, jotka sanovat että nyt kaikki on paremmin kuin ennen, sanovat niin koska eivät halua venettä keikutettavan, koska he ohjaavat sitä. Samat ihmiset haluavat, että tänne muuttaa lisää ulkomaalaisia. Mutta eikö heitä ole jo tarpeeksi? Eikö kukaan ole huomannut, että niitä pirulaisia on jo kaikkialla. Jos käy ulkomailla, ei paljon muita näekään.

Kun oli Suomen satavuotis synttärit, tv:stä tuli ohjelma, jossa Jari Tervo haastatteli Tellervo Koivistoa.

Jari Tervo ja Tellervo Koivisto. No. Jätetään tämä tähän. Lisään kuitenkin sen verran, että Tervo on lihava sivari.

Mutta niinhän me kaikki olemme nykyään. Paitsi Bull Mentula ja Kai Mykkänen. Ne on hienoja miehiä. Äänestävät varmaan kokoomusta ja tilaavat ravintolassa kanaa ja vihanneksia. Oletan, että vihannekset ovat höyrytettyjä, mutta varmaksihan näitä asioita ei voi koskaan sanoa.

Mykkänen ja Orpo. Siinä on miehet vailla ominaisuuksia. Ja silti. He ovat sekä suosittuja, että menestyneitä. Ehkä se kertoo meistä jotain oleellista. Jos katsoo tarpeeksi kauan kuiluun, niin Petteri Orpo katsoo Kai Mykkäseen. Vai miten se nyt menikään?

Mitä jos Mykkänen ja Orpo tulisivat kaapista? Seisoisivat käsi kädessä Säätytalon portailla. Molemmilla tietysti moitteettomasti istuvat puvut päällään ja ilmoittaisivat menevänsä naimisiin. Minä otan Orpon sukunimen Mykkänen sanoisi tuttuun asialliseen tapaansa ja minä ota Mykkäsen takaapäin, Orpo keventäisi tunnelmaa. Ja sitten he näykkisivät toisiaan leikkisästi kaulasta ja leuan alta.

Etumukset pullottaa, mutta hei! Aikuisihan tässä kaikki ollaan.

Kirsi Piha ja Tuomas Enbuske olisivat morsiusneitoja ja Juhana Vartiainen hikoilisi tummassa smokissaan. Huh huh, että osaa olla kuumaa, se sanoisi ja pyyhkisi otsaansa valkealla nenäliinallaan. Paula Vesala laulaisi jotain kaunista ja sitten juotaisiin vähän skumppaa kosteista laseista, eikä kukaan sanoisi mitään ilkeää. Kukaan ei myöskään olisi humalassa, paitsi joku konealan yrittäjä, joka oli puolivahingossa kutsuttu mukaan tilaisuuteen.

Kunnallispolitiikka on niin korruptoitunutta.

Ennen ajattelin, että Suomen kansalliseläin on puliukko. No. Toista se oli ennen. Ehkä se onkin pelle Hermanni. Hermannista tehdään kuulemma elokuvaa. Satun tuntemaan alkuperäisen Hermannin lapsenlapsen. Hieno mies. Vaikka vakio vihjeet menevätkin aina päin helvettiä. Alkuperäisestä pelle Hermannista en sen sijaan koskaan pitänyt. En edes silloin lapsena, kun hänestä pitäminen oli tapana. Hänessä oli jotain pelottavaa. Ja koko siinä miljöössä, sirkusvaunussa ja kömpelöissä lavasteissa. No. Maku asioista ei kannata kiistellä.

Vaikka toisaalta. Jostainhan sitä on kuitenkin kiisteltävä.