Kuuntele podcastina

En ole ekspertti Afganistania koskevissa kysymyksissä, joten en lähde maan kohtaloa sen kummemmin analysoimaan. Alla on kuitenkin muutamien poliittisten kommentaattoreiden ja journalistien huomioita USA:n vetäytymisestä Afganistanista, jotka ainakin minusta ovat huomion arvoisia.

En ole ekspertti Afganistania koskevissa kysymyksissä, joten en lähde maan kohtaloa sen kummemmin analysoimaan. Alla on kuitenkin muutamien poliittisten kommentaattoreiden ja journalistien huomioita USA:n vetäytymisestä Afganistanista, jotka ainakin minusta ovat huomion arvoisia.

Ensimmäinen on Jared Taylor, joka selittää videollaan, mikä hänen mielestään Afganistanin operaatiossa meni vikaan. Video on hyvinkin katsomisen arvoinen, mutta pähkinänkuoressaan Taylor on sitä mieltä, että afgaanit eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kuin amerikkalaiset ja niinpä kaikki yritykset tuoda maahan länsimaista kulttuuria ja sen instituutioita, kuten demokratia ja sukupuolten välinen tasa-arvo valuivat hiekkaan. Taylorin selitys ei varmaankaan ole täydellinen, mutta luultavasti se selittää Afganistanin fiaskosta varsin paljon.

Toinen Afganistanin tilannetta kommentoinut on kanadalainen poliittinen kommentaattori ja journalisti Mark Steyn, joka ei vertaa Afganistania Vietnamin sotaan, vaan vuoden 1956 Suezin kriisiin.

Suezin kriisin merkitys oli, että Britannian roolin suurvaltana nähdään yleisesti loppuneen tuohon kriisiin. Kriisi sai alkunsa, kun Egypti kansallisti Suezin kanavan vuonna 1956. Englanti piti kanavaa taloudellisesti ja geopoliittisesti liian tärkeänä ja miehitti kanavan yhdessä ranskalaisten ja israelilaisten kanssa. Yhdysvallat oli kuitenkin toista mieltä ja maan silloinen presidentti Dwight Eisenhower uhkasi myydä USA:n omistamat Britannian valtionobligaatiot, mikäli maa ei vetäytyisi alueelta. Obligaatioiden myynti olisi romahduttanut punnan arvon ja syössyt Englannin taloudelliseen lamaan ja pahimmillaan vararikkoon.

USA oli tietysti ollut maailman johtava suurvalta jo vuosia ennen Suezin kriisiäkin, mutta vuosi 1956 oli kuitenkin vuosi, joka osoitti kiistattomasti, niin briteille itselleen kuin muulle maailmallekin, ettei Britannia enää kyennyt itsenäisesti suorittamaan sotilaallisia interventioita ilman Amerikan lupaa.

Steynin pointti on, että Afganistanin fiasko osoittaa, niin amerikkalaisille kuin kaikille muillekin, että vaikka maalla onkin kyky sotilaallisiin interventioihin, ei se pysty enää voittamaan ulkomailla käymiään sotia. Sellaistakin on väitetty, että taleban hallitsee nyt suurempaa osaa Afganistanista kuin se hallitsi Amerikan hyökätessä maahan vuonna 2001. Puhumattakaan siitä, että nyt heillä on käytössään parempi tieverkko, infrastruktuuri ja hirvittävä määrä amerikkalaisia aseita aina rynnäkkökivääreistä helikoptereihin. Maahan on jäänyt niin häkellyttävä määrä arsenaalia, että talebanilla on ilmeisesti suurempi Black Hawk helikopterien armada kuin Australian armeijalla.

Ainoa lohtu on, että he eivät osaa lentää niitä.

Käytännössä Amerikan nöyryyttävä lähtö Afganistanista tarkoittaa, että yhä suurempi joukko maita, varsinkin Aasiassa, hakeutuu Kiinan etupiiriin, koska uskovat sen olevan todellinen globaali supervalta, jonka pillin mukaan kaikkien on tanssittava ja jonka yhteiskuntajärjestelmä kannattaa kopioida.  

Kolmas kommentaattori on Ben Shapiro, joka analyysissaan ryöpyttää Joe Bidenia ja syyttää Afganistanin romahtamisesta Yhdysvaltain demokraatti puoluetta. Mielestäni on aika epäreilua syyttää Afganistanin fiaskosta vain Bidenia taikka demokraatteja. Miehitys oli jatkunut lähes 20 vuotta ja joskushan maasta oli lähdettävä. Ja jos afgaanit eivät halunneet taistella talebaneja vastaan, niin ei kai se Amerikan demokraattien vika ole. Shapiron kommentit ovat kuitenkin huomionarvoisia, koska Amerikan tulehtuneessa poliittisessa tilanteessa Afganistanista tulee taas uusi lyömäase republikaanien ja demokraattien yhä katkerammaksi käyvässä valtakamppailussa.

Mitä Suomeen tulee, niin meiltäkin on lähetetty joukko sotilaita pelastamaan Afganistanissa olevia suomalaisia. Huomioitavaa on, että luultavasti nuo ”suomalaiset” ovat lähinnä afgaaneja, jotka ovat tulleet joskus maahamme hakemaan turvapaikkaa ja joille on myönnetty Suomen kansalaisuus. Yhdeksi politiikan jakolinjaksi tuleekin se, ketä suomalaiset oikein ovat. Ovatko suomalaiset niitä, jotka tuntuvat suomalaisilta ja joille suomalaisuus on pääasiallinen identiteetin lähde? Vaiko niitä, joille on annettu viininpunainen passi, jonka kannessa lukee Euroopan Unioni ja sen alla Suomi Finland?

Afganistanin romahdus, sitä seuraava pelastusoperaatio ja sen jälkipyykki tarkoittavat taas paria senttiä lisää siihen railoon, jonka toisella puolella ovat ne, joille suomalaisuus on yhtä kuin meikäläisyys. Ja toisella puolella ne, joille tuon meikäläisyyden rapauttaminen on joko poliittinen lyömäase tai moraalinen velvollisuus kamppailussa kansallismielisyyttä vastaan.

Oli miten oli, jotain hyvin outoa tässä kaikessa kuitenkin on. Maailman takapajuisimmassa maassa tapahtuu vallanvaihto ja tuon vallanvaihdon jälkijäristykset tuntuvat Washingtonista Helsinkiin.

Tätä se globalisaatio kai sitten on.