Pieniä tarinoita

Keski-iän kriisi

Keskiviikko 1.12.2021 klo 15:17


Kävikö pahasti? – Ei tässä mitään, kompastuin vaan. – Joo siinä on se keski-iän kynnys. – Joo, mutta elämä jatkuu. Tavallaan. Pelottaa vaan tää vanheminen ja sillain.  – Ja kaikki ne rutiinit. – Kotona on tylsää ja ahdistaa. – Niin. Sillain määrittelemättömästi? – Niin, juts sillain. Ei oikein jaksais. On ne lapsetkin.  – Montako sulla on? – Yks tai kaks, en oo sillain pitäny kirjaa.

 –  On tylsää. Istutaan kotona ja katotaan Netflixiä. – Siellä mutantit tappaa ja tappelee.  – Mutta juonet on hyvät. – Joo! Tosi syvällistä!  – Mutta silti. – Niinpä. Ei se oikein riitä. Ja niitä syitä alkaa ettii. – Ja etsivä löytää. – Ja kellot soi. – Niin, ne on siinä ihan vieressä. – Muija, lapset ja lallallaa. – Niin. Eikä se rintamamiestalon remppa pääty koskaan. – Vai oliko se kerrostalokolmio liian ahdas? – Velkataakka liian painava.  – Eikä vuokra kartuta mitään. Pelkkää menoreikää kuukaudesta toiseen. – Totta turiset. – Ja joka vitun päivä sitä samaa. – Niinpä. Ja miks? Minkä vuoksi. – Aivan. Ei meidän ulkopuolella ole mitään. – Ja sitä alkaa kelaan, että pelkkiä neuroneita ja kemiaa mun kokemukset, ja mun kokemukset on koko maailma. – Ei mitään merkityksellistä. – Eikä mitään merkityksellistä oo. – Ei vapaata tahtoa. – Niin. Atomit vaan lähti lentämään johonkin suuntaan alkuräjähdyksessä. – Ja me ollaan atomeita. – Ja meidän tietoisuus on atomeita. – Ne vaan menee tiettyyn suuntaan, jonkun ihme magneettikentän puitteissa. –  Ahdistavaa!

– Avioero? – Tietysti. Jotenkinhan siitä piti päästä pakoon. – Nuorenitko? – Jonkin verran. Otin nuoremman naisen. Tiiätkö sellasen, joka ei oo synnyttänyt lapsia. – Joo. Siinä on kyllä ero, vaikkei siitä erosta sillain puhutakkaan. – Kohta ei muusta puhutakkaan. –  Näen jo otsikot. – Mutta et mitä niihin on kirjoitettu.

Sama työ kuitenkin. Oot realisti? – Totta vitussa. Realismia on yleistää kulloisestakin tilanteesta. Siellä toimistolla oon. – Ja joskus kokouksissa. – Dedlinea pukkaa? – Joo. Saatiin töihin uutta työvoimaa ulkomailta. Tiiätsä? Niitä eteläaasialaisia. – Onko kovia tekijöitä? – No on! Niitä on helppo motivoida. Porkkanana on porkkanaa ja sillain. – Entäs keppiä? – No siitä, ei puhuta sillain. – Niin, se tuntuu jotenkin väärältä. – Just niin tuntuu. – Aina jotenkin väärältä.  

Kaikki on samaa.

Niin, ainakin melkein kaikki. Minun poikani liittyi partioon. Nostetaan lippua ja jouluna myydään kynttilöitä. – Minun poikani liittyi Al-Aksan marttyyrien prikaatiin. Heitellään jutkuja kivillä ja viikonloppuisin tehdään itsemurhaiskuja. – Vaikka ymmärtäähän sen. – Niin. Nykyään kaikki on pakko ymmärtää. – Muu olisi itsekästä. Ja kyllähän se Eugen Schaumankin murhasi Bobrikovin. – Saatanan terroristi!

Ja sitten on vielä se animalia. – Niin, se on kyllä hieno, eläinten oikeudet ja silleen. – Joo siellä ne kettu rukat näykkii itseään ja karvat lähtee kun ahdistaa. – Joo, ei saa käyttäytyä niinku lajityypillisesti ja silleen. Eristetään muista ja tullaan hulluiksi. – Tai apaattisiksi. – Vaikka kaikki tarpeet on tyydytetty. – Ollaan vaan. Tuijotetaan surullisilla silmillä ukrainalaista kausityöntekijää. – Niin just! Ja sitten sähköllä nirri pois ja nahka helvettiin. – Että ne kehtaa! – Vitun kausityöntekijät!

– Meillähän niitä ominaisuuksia ei oo. – Jaa mitä? – Niitä lajityypillisiä. – Meillä on vaan sitä taikka tätä. – Niin just. Ja jos ahdistaa niin kaatikselle vaan.  – Tai Kouvolaan. – Se on humaania. – Ja kaikki on aina jonkun muun vika. – Paitsi kausityöntekijän. – Tohonkin voi lukea niin paljon merkityksiä. – Vaikka emmä sillain lue. Mä kuuntelen äänikirjoja. – Niin just. Asiantuntijat lukee. Joo, ne kyllä tuntee asiansa. – Lopulta kaikki johtuu Amerikan ulkopolitiikasta. – Niin. Sekin oli menossa hyvään suuntaan, mutta sitten se Trump tuli ja pilasi kaiken. – Vitun Trump! – Niin asiantuntijatkin sano. – Aamen.

– Ja kuitenkin sitä haluais, että elämä ei ole pelkkä vitsi. Että olisi jotain oman itsen ulkopuolella. – 18 vuotiaan ylioppilaan maailmantuskaa? – Niin just. On niin helppoa olla näsäviisas ja vaikea olla viisas. –  Tai edes hauska. – Niin. Meidän pitäisi tehdä jotain. – Joo. Ja siksi maratonit on niin suosittuja. On päämäärä ja hiki virtaa. Kroppa tarttee sitä. – Mielestä nyt puhumattakaan.

Minulla on ikävä Jumalaa. – Minulla Isänmaata. – Ja minulla sosialismia! – Kuka sä oot? – Kolmas pyörä. – Pyöri pois. – Mutta ei sitä enää jaksa. – Niinpä. Kaikki on jotenkin niin vesittynyttä, niin keski-ikäistä tai vanhaa. – Vanhoille keski-ikä on nuoruus. Jaksaa vielä kiivetä portaita ja saada erektion.

Erektio. Uhka vai mahdollisuus?

Politiikasta ei jaksa enää puhua. Ei ainakaan siitä mikä kiinnostaa. – Ootko käyny Itä-Pasilassa? – Oon. Siellä on neekeri poikineen. Tummia ja muslimeita. – Niin. Siinä on jotain väärää. – Tässä menetyksessä. Me olemme eläimiä, joilla on alue. – Ja me menetämme sen alueen. – Mutta siitä ei saa puhua. –Masturboimisesta kyllä saa. Se on edistystä! – Runkuti runk.

Tiedätkö sen tai toisin sanoen tunnetko sinä sen? – Tunnen. Kyllä minä sen tunne. Se jäytävä tunne, jota ei osaa pukea sanoiksi. – Siksi me muutettiin sinne Riihimäelle. – Niin. Siellä on helpompaa, jotenkin kotoista. – Mutta ei sanota miksi. – Ei, minä tiedän.  Tai ei! Odota. Minä tunnen, että sen sanominen on väärin. Niin, vähän niin kun iltapuolalla metrossa. Sitä on vähemmistönä Kulosaaresta itään. – Tuijotellaan puhelinta tai ikkunasta ulos. – Ollaan muina miehinä. – Niin just, ettei vaan tulis katottua. – Eikä ne huomais, että tuli katottua. – Ne on kuitenkin ne joilla valta on. – Niitä ei saa tuijottaa. – Aivan, katse lattiaan ja menoksi.

Kaikki on nykyään niin järkevää, rationaalista ja sillain. – Niin. Järven voitto! Kauan eläköön järvi! Brexit oli väärin. – Niin oli. Tyhmät ihmiset äänesti väärin! – Koska pahat valehteli niille. – Siksi se pitää perua. – Tai järjestää uusi äänestys, jossa saadaan oikea tulos. – Niin just! Niin mäkin ajattelen. – Mutta tunnetko sinä? – En, pakko myöntää, että en. – Vaan mitä sinä sanot. – Minä sanon demokratia. Mutta ihan hiljaa vaan. Enemmänkin itselleni, leuka rintaa vasten painettuna. Mitäs minä? Tämmönen vaan. Kyllä ne siellä paremmin tietää, tiedäthän sinä ne. – Jaa siellä. Joo. Ne asiantuntijat siellä norsunluutornissa. Kyllä Ne Siellä osaa ja peremmin tietää. Sieltähän näkee, niin kauaskin. Yksityiskohdat voi hämärtyä, mutta suuret linjat on selviä. – Ja me ollaan vaan tällasia hämärtyneitä yksityiskohtia. Leuka rintaa vasten ja sillain.  –  Paitsi siellä maratonilla! – Ai, että! Kyllä mä muistan! Siellä sitä tunsi elävänsä. Oli kuule takareidet aamulla kipeet ja takastulomatkalla kerrottiin kaskuja bussissa.

Mutta se Itä-Pasila? – Älä ajattele sitä. Ajattelee Triplaa ja kuinka paljon sauvasekottimia ja sushia sieltä voi ostaa. – Jos on rahaa. – Ja sitähän piisaa! – Ainakin joillain. – Mutta silti. – Niin. Tämä tyhjyys. – 18 vuotiaan ylioppilaan maailman tuska? – Me olemme Karjaa. Meillä on vain yksilöllisiä tarpeita. Ryhmäytyä voi työpaikan pikkujouluissa. – Tai ainakin pettää vaimoaan. – Mutta ne alueet. Siitä se tyhjyys tulee. Niiden lapsilaumat ja meidän naiset niiden kainalossa. – Mitään meitähän ei kyllä ole. – Meidän naisista nyt puhumattakaan. Taikka niistä alueista.

– Ja silti minä kuiskaan joskus unissani. Miksi, oi miksi ja sitten toimin kuin mies. Ja sitten herään ja pienen hetken yritän tavoittaa sitä tunnelmaa, kunnes se häipyy. – Puhutaan mieluummin Venäjästä, siihen on vastaukset valmiina. – Joo siellä on se ilkeä Putin ja isänmaallinen poliisi hakkaamassa mielenosoittajia. – Ne on pahoja. – Niin ja silti me ihaillaan niiden voimaa itseluottamusta ja KHL:ää! – Niin just, siellä lyödään mustaa kepillä ja juodaan vodkaa erätauolla.

– Tuukko sä sinne peliin? – En mä enää. Peli on pelattu ja ZSKA voitti taas. – No voi räkä! Vaikka tietäähän sen, kun niillä sitä itseluottamusta piisaa.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini