Pieniä tarinoita
Veren vangitSunnuntai 7.9.2025 klo 12.46 Kuuntele podcastina Kuten olen usein blogissani kertonut, olen jo vuosia kuunnellut amerikkalaisen filosofin Sam Harrisin podcastia. Jossakin, muistaakseni genetiikkaa koskevassa podcastissaan Harris mainitsi olevansa puoleksi juutalainen. En enää muista mitä toinen puoli hänestä oli, eikä sillä ole tämän kirjoituksen kannalta merkitystäkään, mutta sovitaan vaikka, että hän on puoleksi irlantilainen.
Kuten olen usein blogissani kertonut, olen jo vuosia kuunnellut amerikkalaisen filosofin Sam Harrisin podcastia. Jossakin, muistaakseni genetiikkaa koskevassa podcastissaan Harris mainitsi olevansa puoleksi juutalainen. En enää muista mitä toinen puoli hänestä oli, eikä sillä ole tämän kirjoituksen kannalta merkitystäkään, mutta sovitaan vaikka, että hän on puoleksi irlantilainen. Harrisin juutalaisuus tuli mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan Ndéla Fayen elokuun alussa kirjoittaman artikkelin, jossa Faye kertoo lopettaneensa valkoisten kirjailijoiden kirjojen lukemisen. Artikkeli herätti parranpärinää, niin sosiaalisessa mediassa, kuin lehdistössäkin, joka varmaan oli artikkelin tarkoituskin ja muun muassa Ulla Appelsin kommentoi kirjoitusta kipakasti Iltasanomissa ilmestyneessä kolumnissaan. Ndéla Faye on suomalaissenegalilainen ja Harris tuli mieleeni Fayen kirjoituksesta, koska ajattelin, kuinka absurdia olisi, jos Harris kertoisi, jonkin podcastinsa aluksi, että hänellä on ollut niin paljon juutalaisia vieraita ohjelmassaan, että tästä eteenpäin juutalaiset ovat hänen podcastissaan verboten, eivätkä juutalaiset enää määritä sitä, miten hän maailman näkee. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin Harrisin ja Fayen esimerkkien välillä on kuitenkin vissi ero, eikä kyse oikeastaan olekaan samasta asiasta. Sillä jos Sam Harris todella kertoisi podcastinsa aluksi, että hän ei enää juutalaisia kuuntele, niin minä olettaisin, että kyseessä on syväväärennös tai että Harris on menettänyt järkensä. Mutta, kun luin Fayen kirjoituksen mieleeni ei edes juolahtanut, että kyseessä olisi väärennös tai että Faye olisi saanut aivotärähdyksen tai että Helsingin Sanomien päätoimittaja olisi tullut hulluksi, kun alkaa tuollaisia kirjoituksia julkaisemaan. Ja juuri tässä on asian ydin. Puolijuutalaisen Sam Harrisin lipsuminen antisemitismiin todella olisi merkki siitä, että hän on tullut hulluksi, mutta Ndéla Fayen Suomen suurimmassa sanomalehdessä julkaistu kirjoitus siitä, että hän ei lue valkoisten kirjoja, vaikka on itse puoleksi valkoinen, ei ole. Tähän asiantilaan on ainakin kaksi syytä, joista ensimmäinen on, että tummaihoisilla on, ja oletetaankin olevan, vahva rodullinen identiteetti, ja valkoisilla tuollaista identiteettiä ei ole. Kirjoituksessaan Faye kertookin, että: ”Olen pitänyt antirasismiluentoja, joissa pyydän ihmisiä listaamaan asioita, jotka määrittävät heidän identiteettiään. Yksikään valkoinen osallistuja ei ole maininnut ihonväriään. Mustiksi tai ruskeiksi rodullistetut taas mainitsevat sen lähes poikkeuksetta. Meille rotu, etnisyys ja ihonväri eivät ole valinnaisia identiteettikategorioita. Ne määrittävät elämäämme, halusimme tai emme.” Toinen syy siihen, miksi valkoisten kirjailijoiden teokset voi jättää hyllyyn on, että meidän älyllinen eliittimme on toitottanut viimeiset kuusikymmentä vuotta, että meissä on jotain vikaa ja maailman köyhyys ja kurjuus johtuvat, joko kolonialismin- tai postkolonialismin mystisistä tendensseistä. Tai kuten amerikkalainen esseisti ja intellektuelli Susan Sontag ilmaisi asian jo 1960- luvulla: ”valkoinen rotu on ihmiskunnan historian syöpä.” Sontag oli luonnollisesti itse valkoinen. Se miksi aloin kirjoittamaan nimenomaan Fayesta, johtuu siitä, että hän on mitä ilmeisemmin älykäs, koulutettu, kielitaitoinen ja menestynyt. On myös huomioitavaa, ettei Ndéla Fayen kohdalla ole kyse siitä, että hän ei olisi integroitunut länsimaalaiseen kulttuuriin, vaan siitä, että hän on länsimaalainen. Fayen isä voi olla senegalilainen, mutta jos käy hänen kotisivuillaan, niin Ndéla Faye näyttäisi olevan ihan yhtä länsimaalainen kuin minäkin. Epäilemättä hän on minun kanssani eri mieltä monista asioista, mutta ei minun kanssani samaa mieltä oleminen ole mikään länsimaalaisuuden mittari. Jos ajatellaan vertailun vuoksi, että Faye olisi puoliksi senegalilainen ja puoliksi japanilainen, niin tuskin Tokion Sanomat julkaisi hänen kirjoitustaan, jossa hän kertoo, ettei suostu lukemaan Haruki Murakamia ja valittaa, että japanilaiset näyttävät japanilaisilta. Tällaiset kirjoitukset ja niiden takana piilevä nihilismi, ovat nimenomaan länsimaalainen ilmiö. Ammattitoimittajana Faye kirjoittaa tietysti monista eri asioista, mutta suurelta osin hänen kirjoituksensa koskevat rotua, ihonväriä, maahanmuuttajia, syrjintää, toiseutta ynnä muuta sellaista, joissa ennakkoluuloisen roiston roolia näyttelevät valkoiset. Kirjoitukset, joissa puhutaan loputtomasti ihonväristä ja sen merkityksestä, ovat toisaalta tapa rakentaa identiteettiä ja toisaalta merkki siitä, kuinka tärkeä asia rotu on. Ja rodusta tässä on loppujen lopuksi kyse, sillä kuten sanottu, kulttuurisesti Faye on länsimaalainen. Ei hän kannata sharia lakia, kastilaitoista tai naisten ympärileikkauksia. Päinvastoin hän epäilemättä vastustaa niitä päättäväisesti. Fayen kirjoitus kumpuaa yksinkertaisesti erilaisuuden tunteesta, joka johtuu siitä, että hän on erilainen. Mutta hän ei ole erilainen arvoiltaan, hän on yksinkertaisesti erilainen ulkonäöltään ja se riittää määrittämään hänen identiteettinsä siinä määrin, että hän ei suostu lukemaan Sofi Oksasta tai Kurt Vonnegutia. Kaiken kaikkiaan Fayen artikkeli on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, mutta ennen kaikkea se on paljastava. Artikkelissaan Faye käsittelee esimerkiksi sitä kenen kirjoja julkaistaan ja kertoo muun muassa, että: ”vuosina 1984–1990 Random House (joka on iso kustantamo Amerikassa) julkaisi 512 kirjaa, joista vain kaksi – eli 0,4 prosenttia – oli mustien kirjoittamia.” Tämä on ilmeisesti merkki syrjinnästä, toiseuttamisesta tai jostain muusta sen sellaisesta, koska mustia oli tuohon aikaan USA:n väestöstä noin 10 %. Mutta toisaalta. Montako prosenttia esimerkiksi Universalin julkaisemista hip hop albumeista oli noina vuosia valkoisten levyttämiä? Valkoisia oli USA:n väestöstä tuohon aikaan, noin 75 %. Oliko heidän osuutensa 80- luvun hip hop tähdistäkin 75 %? Tuskinpa. Jos nyt ajattelet, että kyllä oli Tapiolta hyvä havainto ja nyt kyllä osui ja upposi, niin oli havainto hyvä tai ei, niin ei se osunut eikä uponnut. Sillä ei Fayen angstin syy ole tällainen tai tuollainen kustannuspolitiikka 80- luvun Amerikassa, vaan se että hän on musta ja sinä et ole. Ja mitä kulttuuriin yleensä tulee, niin kaikki mahdolliset eurooppalaisen kulttuurin sankarit ja antisankarit Macbethista Pieneen merenneitoon on vaihdettu valkoisista mustiin, jonka lisäksi elokuvissa valkoisten poikaystävät, miehet, vaimot, lapset ja lapsenlapset ovat yhä useammin tummaihoisia. Eikä se ole tehnyt Faye, eikä muuten minuakaan sen onnellisemmaksi. Palatakseni vielä kirjoituksen alun Sam Harrisiin ja hänen juutalaisuuteensa, niin monet asiat tuntuvat meistä yllättäviltä, kun ne tapahtuvat, vaikka merkit niistä ovat olleet ilmassa jo pitkään. Esimerkiksi länsiliittoutuneet kauhistuivat natsien hirmutöitä vapauttaessaan Dachaun kaltaisia keskitysleirejä ja niiden hirveyttä onkin sitten päivitelty vuodesta 1945 lähtien. Mutta kukaan, joka seurasi natsien retoriikkaa 30- luvulla ei voinut olla täysin yllättynyt, että ihmiset, jotka olivat kymmenen vuotta kutsuneet juutalaisia syöpäläisiksi ja slaaveja ali-ihmisiksi, alkoivat tappaa juutalaisia ja slaaveja. Juutalaisten tappamisesta puhuttaessa olisi hyvä muistaa, ettei noiden ihmisten tappamisessa ollut kyse siitä, mitä poliittista kantaa he edustivat, kävivätkö he päivittäin synagogassa tai käyttivätkö he niitä juutalaisten hassuja hattuja. Itse asiassa monet Saksan juutalaiset olivat täysin saksalaistuneet, heillä saattoi olla saksalainen puoliso tai heidän isänsä tai äitinsä oli saksalainen. Osa heistä oli palvellut rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja jotkut heistä varmasti rakastivat hapankaalia, olutta ja makkaraa. Mutta sillä mitä he itse ajattelivat itsestään ei ollut mitään merkitystä, vaan merkitystä oli vain sillä mitä heistä ajateltiin. Yksi keskeisimmistä syistä siihen, miksi kuusi miljoonaa ihmistä käveli kuin lammaslauma teuraalle oli, että noilla kuudella miljoonalla ihmisellä ei ollut kollektiivista identiteettiä ja tuon identiteetin päälle rakennettuja instituutioita, kuten poliisia ja armeijaa, jotka heitä olisivat voineet puolustaa. Ja heidän teurastajillaan puolestaan oli tuo kaikki. Meillä suomalaisilla on tietysti nuo instituutiot, mutta ne murenevat, kun ne täytetään vierailla ihmisillä, joiden todellinen identiteetin lähde ja uskollisuuden kohteet ovat muualla kuin suomalaisuudessa. Ja jos et usko, niin Etelä-Afrikan instituutiot, oikeusjärjestelmä, poliisi, parlamentti jne. luovutettiin apartheidin jälkeen täysin koskemattomina mustille ja nuo instituutiot ovat edelleen olemassa. Mutta nyt nuo instituutiot on täytetty toisilla ihmisillä, ja niinpä Etelä-Afrikka hoipertelee kohti täydellistä romahdusta. Sanottakoon tässä vaiheessa, että minä en väitä, että Ndéla Faye haluaisi tappaa minut, sinut, juutalaiset tai ketään muutakaan. Päinvastoin hän on varmaan oikein mukava ihminen, mutta toisin kuin ihmiset usein kuvittelevat, monet natsitkin olivat mukavia ihmisiä. Ei natsismin ongelma ollut jokin pahuuden geeni, joka levisi ihmisestä toiseen, vaan ideologia, joka tempasi mukaansa mukavatkin ihmiset ja sai heidät osallistumaan hirvittäviin rikoksiin. Rikoksista puheenollen, tätä kirjoitusta varten olisin voinut etsiä netin syövereistä videoita, joissa mustat ja ruskeat nuorisorikolliset hakkaavat ja nöyryyttävät suomalaisia nuoria. Mutta onneksi minun ei tarvinnut, koska maan johtavan sanomalehden lukeminen riittää. Kaupungilla riehuvat roadmanit, jotka epäilemättä osaavat valita uhrinsa ihonvärin perusteella, ovat yksi aspekti demografisesta muutoksesta. Mutta toinen aspekti tuosta muutoksesta, ovat nämä Ndéla Fayet ja heidän valkoiset ystävänsä Helsingin Sanomissa, jotka julkaisevat kirjoituksia, jotka tuovat mieleen 1930- luvun ”älkää ostako juutalaisilta kampanjat”, joissa viljellään hienoja sanoja kuten rodullistettu ja identiteettikategoria, joiden tarkoitus on piilottaa, kenties niiden kirjoittajalta itseltäänkin, hänen rotuvihansa valkoisia kohtaan. Ja jos kirjoituksen viittaukset kolmanteen valtakuntaan tuntuvat ylilyönneiltä, niin en minä väitä, että meitä odottaa tulevaisuus, jossa Suomea johtaa Idi Aminin kaltainen musta Führer, joka syöttää vastustajansa krokotiileille, vaan meitä odottaa (lähi)tulevaisuus, jossa Suomi hajoaa etnisuskonnollisten ryhmien tilkkutäkiksi ja jossa tuon Suomeksi kutsumamme täkin tilkut identifioivat itsensä oman rotunsa ja etnisen taustansa mukaan ja pyrkivät politiikassa hankkimaan valtaa ja asemaa omalle etnisuskonnolliselle ryhmälleen. Tämän tajuaminen on tärkeää, sillä ihmiset, joilla on kollektiivinen identiteetti, joka yhdistää heidät ajamaan yhteisiä päämääriä voittaa aina hajanaisen joukon pelkkiä yksilöitä, varsinkin jos noiden yksilöiden korkein ihanne, on nimenomaan olla yksilöitä ja nähdä kaikki muutkin ihmiset vain yksilöinä. Tähän loppuun todettakoon, että on aivan mahdollista, että kaikkiin minun varoitteluihini ja synkkiin pohdiskeluihini on syynä vain pessimistinen luonteeni ja huomisen maailma on onnela, jossa me olemme klassisia liberaaleja, tekoäly on parantanut kaikki taudit, poistanut maailmasta raadannan ja epäoikeudenmukaisuuden ja me vietämme aikamme pelaamalla tennistä ja harrastamalla hyvää seksiä. Mutta jos näin käy, minä olin vain yksi lukemattomista hölmöistä, jotka eivät nähneet uuden ajan merkkejä ja minun pessimismiini pohjautuva hölmöyteni on pelkkä vitsi tulevaisuuteni kaveriporukan saunailloissa. Tulevaisuus ei kuitenkaan tule itsestään ja uskallan väittää, että saunaillat, seksi ja tennis ovat hankalia lajeja, jos sinä asut maassa, jossa kukaan ei suostu pelaamaan kanssasi, ihan vain siksi, että sinä olet valkoinen ja muut eivät ole. |
|
Avainsanat: Blogi/podcast |

