Kuuntele podcastina

Katsoin jokin aika sitten elokuvan nimeltä Veitset esiin (eng. Knives Out). Elokuva on vuonna 2019 valmistunut murhamysteeri, jonka varsin nimekästä näyttelijäkaartia johtavat Daniel Graig ja Ana de Armas. Luvassa on juoni paljastuksia, eli jos et halua tietää, kuka on murhaaja lopeta lukeminen tähän.

Katsoin jokin aika sitten elokuvan nimeltä Veitset esiin (eng. Knives Out). Elokuva on vuonna 2019 valmistunut murhamysteeri, jonka varsin nimekästä näyttelijäkaartia johtavat Daniel Graig ja Ana de Armas. Luvassa on juoni paljastuksia, eli jos et halua tietää, kuka on murhaaja lopeta lukeminen tähän.

Elokuvan alussa menestyneen kirjailijan perhe kokoontuu viettämään kirjailijan 85- vuotispäivää. Aamulla kirjailija löytyy kuolleena, hänen epäillään tehneen itsemurhan, mutta varmuuden vuoksi poliisi, apunaan Daniel Graigin näyttelemä yksityisetsivä, kuulustelee talossa olleita perheenjäseniä ja palveluskuntaa. Elokuva etenee perheenjäsenten ja palvelusväen kertomien takaumien kautta, sekä nykyajassa, jossa Daniel Graig ratkoo murhamysteeriä.

Tarinan toista päähenkilöä esittää Ana de Armas, joka on kirjailijan hoitaja ja josta on tullut talossa työskennellessään kirjailijan paras ystävä. Tarinan edetessä käy ilmi, että hoitaja on maahanmuuttaja ja hänen äitinsä on 30- maassaolovuodesta huolimatta, edelleen laiton siirtolainen. Kirjailijan perheenjäsenet ovat eläneet elämänsä menestyneen isänsä varoilla, mutta sanovat toistuvasti olevansa oman onnensa seppiä (self made). Lisäksi perheenjäsenet sanovat, että de Armaksen esittämä hoitaja on osa perhettä, mutta eivät silti kutsu tätä isänsä hautajaisiin, kohtelevat häntä kuin piikaa, eivätkä muista mistä maasta hän on kotoisin.

Kirjailijan lapsenlapset eivät ole vanhempiaan parempia, vaan hänen vanhempi pojanpoikansa on komea tyhjäntoimittaja, pojantytär muka tiedostava opiskelija kalliissa yliopistossa ja nuorin lapsenlapsi arka luihuilija, joka on poliittisesti kallellaan äärioikeistoon.

Ana de Armas sen sijaan on ahkera ja älykäs ja niin rehellinen, että oksentaa välittömästi, jos hän valehtelee.

Tarinan todelliset hyvikset ovat siis vanha kirjailija, joka on tehnyt rahansa uutteruudellaan ja älyllään, sekä rehellinen ja työteliäs hoitaja. Kirjailijan siipeilevien lapsien ja lapsenlapsien voidaan katsoa edustavan nyky Amerikkaa, joka käy hyödyttömiä poliittisia keskusteluja kahden ääripään välillä ja joka ei ole tehnyt vaurautensa eteen mitään, mutta uskoo silti olevansa siihen oikeutettu.

Vanha viisas kirjailija näkee maailman ja sukulaisensa sellaisena kuin ne ovat ja testamenttaa koko omaisuutensa ahkeralle, rehelliselle ja älykkäälle hoitajalleen, joka on ahkeruutensa, älynsä ja ennen kaikkea rehellisyytensä takia perinnön ansainnut. Perhe ei tätä hyväksy ja he yrittävät kukin tavallaan taivutella de Armaksen antamaan perinnön takaisin perheelle. Yksi perheenjäsenistä on erityisen katkera ja syyllistyy murhaan ja tuhopolttoon yrittäessään kieroilla perinnön takaisin omiin taskuihinsa. Elokuvan lopussa on kohtaus, jossa kaiken paljastuttua ja syyllisen jäätyä kiinni, hoitaja seisoo kirjailijan talon korkealla kuistilla katsellen alapuolellaan pihalla seisovaan perheeseen, kädessään elokuvan alussa esitetty kahvikuppi, jossa lukee ”My house, my rules, my coffee”.

Jos elokuvan opetus halutaan tiivistää, niin opetus on, että maahanmuuttajat ovat hyviä, rehellisiä, sekä ahkeria. Amerikkalaiset ovat puolestaan laiskoja, omahyväisiä, itsekkäitä ja pinnallisia. Niinpä hyvä kirjailija antaa omaisuutensa hyvälle maahanmuuttajalle, joka ansaitsee sen, eikä hemmotelluille sukulaisilleen, jotka eivät sitä ansaitse. Kirsikkana kakun päällä elokuvan pahista näyttelee Chris Evans, joka tunnetaan erityisesti roolistaan kapteeni Amerikkana.

On hyvä huomata, että Veitset esiin on nimenomaan murhamysteeri, ei poliittinen trilleri. Ja vaikka minun selittämänäni sen poliittiset motiivit saattavat vaikuttaa itsestään selviltä, niin elokuvaa katsoessa, ne eivät ole niin ilmeisiä, koska kyseessä on, kuka sen teki? tyyppinen murhamysteeri, jota katsoessa katsoja keskittyy pohtimaan, kuka on syyllinen, eikä miettimään elokuvantekijöiden poliittisia vaikuttimia. Tällaisen tarinnankerronnan voima onkin juuri siinä, että harva katsoja tunnistaa elokuvan poliittista sanomaa, vaikka sen roolitukset ja sanoma ovat niin mustavalkoisia, että saisivat Joseph Goebbelsinkin punastumaan.

Jos siirrytään elokuvista uutisiin, niin yleisradio julkaisi lokakuun puolivälissä uutisen otsikolla:

”Saksaan kymmenen vuotta sitten tulleista turvapaikanhakija­miehistä liki 90 prosenttia on töissä, tässä yksi heistä.”

Jutun alaotsikon mukaan:

”Jos syyrialaisen Ammar Sefon kaltaiset maahanmuuttajat palaisivat kotimaihinsa, Saksan terveydenhoito­järjestelmä joutuisi vaikeuksiin.”

Ylen jutun Ammar Sefon on ammatiltaan lääkäri ja muutenkin hieno ihminen, vaikka onkin joutunut kokemaan Saksassa rasismia. Jutun mukaan vuonna 2015 Saksaan tulleiden miesten työllisyysaste on 86 %, naisten 33 % ja kaikkien tulijoiden työllisyysaste 68 %.

Jutun asiantuntijana esiintyy Ifo-talousinstituutin maahanmuuttotutkimusta johtava suomalainen professori Panu Poutvaara, joka kertoo, että:

”Jos maahanmuutto lakkaisi, se tarkoittaisi, että Saksan talous alkaisi kutistua. Veroaste nousisi, sosiaalietuuksia olisi pakko leikata, ja lääkäreistä sekä sairaanhoitajista tulisi pulaa eli terveydenhoidon taso laskisi”

Yleisradion jutulla syyrialaislääkäristä ja Veitset esiin elokuvalla ei periaatteessa ole mitään tekemistä keskenään. Toinen on Hollywood elokuva ja toinen uutinen, silti molemmat ovat erinomaisia esimerkkejä siitä tarinasta, jota me länsimaalaiset olemme alkaneet itsellemme kertoa.

Kaikissa kulttuureissa on kaikkina aikoina ollut shamaaneja, pappeja, runoilijoita ynnä muita, jotka ovat kertoneet kulloisenkin yhteisön tarinan. Tuo yhteisö on voinut olla 150 hengen heimo tai 1.4 miljardin ihmisen Kiinan kansantasavalta, mutta yhteistä kaikille yhteisöille on ollut, että tarina, jota ne ovat itselleen kertoneet on ollut positiivinen ja sen sankareita ovat olleet yhteisön omat jäsenet ja vihollisia petturit ja muukalaiset.

Länsimaissa tarina, jota me itsellemme kerromme, on muuttunut viime vuosikymmeninä toisenlaiseksi ja sitä voidaan kutsua vähemmistöjen tarinaksi, jossa sankareita ovat nimenomaan kaikki muut, kuten seksuaalivähemmistöt, mustat, muslimit, maahanmuuttajat jne. Kertomassamme tarinassa ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi kyse noista vähemmistöistä, vaan kyse on meidän tarinastamme, jossa hyveellisyyden määrittää se, kuinka me suhtaudumme vähemmistöihin. Jos esimerkiksi Veitset esiin elokuvan vanha kirjailija, olisi pettänyt Ana de Armaksen esittämän rehellisyyttään oksentelevan maahanmuuttajan, kaikki olisivat ymmärtäneet, että hän on roisto. Syyrialaislääkärin tapauksessa taas ne, jotka ovat saaneet lääkärin kokemaan rasismia, ovat roistoja. Vähemmistön edustaja on meidän tarinassamme eräänlainen hyvyyden symboli, johon hyvät suhtautuvat hyvin ja pahat huonosti.

Joku voi tietysti sanoa, että analyysini on pelkkää sanahelinää ja kerromme tällaista tarinaa yksinkertaisesti siksi, että me todella tarvitsemme maahanmuuttajia työvoimaksi, kuten yleisradio ja sen asiantuntija meille kertovat. Mutta onko asia todella näin? Ylen jutussa kerrotaan esimerkiksi, että Saksaan vuonna 2015 tulleiden pakolaisten työllisyysaste on 68 %. Siinä ei kerrota, että työllisyysaste Saksassa on 77.5 %.

Mitä maahanmuuttajien tarpeellisuuteen yleensä tulee, niin maahanmuuttajista tulee itse oma tarkoituksensa. Jos esimerkiksi Helsingin väestö on suunnilleen 700 000 ja tuosta väestöstä noin 150 000 on maahanmuuttajataustaisia, on kantasuomalaisia helsinkiläisistä 550 000. Kun sanotaan, että Helsinki ei pyöri ilman maahanmuuttajia on se epäilemättä totta, koska 550 000 suomalaista ei voi pyörittää 700 000 ihmisen kaupunkia. Maahanmuuttajien kulloistakin määrää käytetään kuitenkin argumenttina heidän määränsä lisäämiselle tyyliin: Helsinki ei pyörisi ilman maahanmuuttajia, joten tarvitsemme lisää maahanmuuttajia. Mutta miksi heitä tarvitaan lisää? Mihin tässä tähdätään? Siihenkö, että maahanmuuttajataustaisia olisi helsinkiläisistä 25 % tai 35 % tai 100 %? Miksi?

Useimmat argumentit maahanmuuton puolesta eivät ole argumentteja, vaikka niiden esittäjät aivan vilpittömästi uskovat, että ne ovat argumentteja. Sen sijaan ne ovat positiivisia tarinoita maahanmuuttajista, joita me kerromme, koska elämme kulttuurissa, jossa meidän kuuluu kertoa positiivisia tarinoita maahanmuuttajista. Ylen jutussa esimerkiksi kerrotaan, että Saksassa on 6000 syyrialaista lääkäriä, joka ainakin minusta on hämmästyttävä määrä. Tieto kerrotaan hyvänä asiana, mutta miksi se on hyvä asia? Maailmanpankin tietojen mukaan Saksassa on 4.5 lääkäriä per 1000 ihmistä, kun taas Syyriassa oli vuonna 2016, josta viimeisin luku on peräisin, 1.2 lääkäriä per 1000 ihmistä. Syyrian sisällissodan takia lääkärien määrä lienee maassa vähentynyt vuodesta 2016 ja hoitoa tarvitsevien määrä lisääntynyt, joten eikö olisi järkevintä passittaa syyrialaislääkärit takaisin sinne missä heitä eniten tarvitaan?

Vastaus tähän kysymykseen on tietysti ei, koska näissä jutuissa ei pohjimmiltaan ole kyse syyrialaislääkäreistä. Kyse on siitä, että meidän kulttuurissamme hyvät ihmiset suhtautuvat positiivisesti vähemmistöihin.

Vähemmistöjen ylistämiseen kuluu myös oleellisesti se, että kaikki kiistävät, että vähemmistöjä ylistettäisiin tai että vähemmistön edustajia kohdeltaisiin jotenkin suotuisammin. Esimerkiksi gay pridesta on tullut pelkkä pride ja siihen osallistujat väittävät juhlivansa, eivät homoutta, vaan rakkautta ja kukapa nyt rakkautta vastustaisi.

Tällaiset asenteet ovat jo valuneet lainsäädäntöön ja yhteiskunnan instituutioihin, joista esimerkkeinä toimikoon yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa: Ulkomaalaisten aseman ja oikeuksien edistäminen, sekä yhdenvertaisuuslaki, jonka 9 § on nimeltään Positiivinen erityiskohtelu, joka kuluu seuraavalla tavalla:

Sellainen oikeasuhtainen erilainen kohtelu, jonka tarkoituksena on tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistäminen taikka syrjinnästä johtuvien haittojen ehkäiseminen tai poistaminen, ei ole syrjintää.

Eikä erityiskohtelua tarvitse etsiä kauhean kaukaa. Kun googletin sanat työllisyyspalvelut maahanmuuttajille, sain sivukaupalla linkkejä eri kaupunkien, kuntien, valtion, yksityisten yritysten ja kolmannen sektorin toimijoiden sivuille, jotka kaikki haluaisivat kovasti työllistää maahanmuuttajia. Esimerkiksi aina yhtä kansainvälisen Lempäälän kaupunki kertoo sivuillaan, että:

”Ota rohkeasti yhteyttä meihin. Saat yksilöllistä ja maksutonta valmennusta sinun tarpeesi mukaan.”

Tai siis, sinä et saa, mutta älä huoli. Se, että julkisrahoitteisia palveluita ei kohdisteta sinulle, koska olet suomalainen ei ole syrjintää, se on tosiasiallista yhdenvertaisuutta. Tällaiset instituutiot ja palvelut ovat niin tavanomaisia, että kukaan ei edes ajattele niissä olevan mitään ihmeellistä, vaan me ajattelemme, että tietenkin maahanmuuttajille pitää olla palveluita, tulkkeja, omaa uskonnon opetusta ja niin edelleen. Ja me ajattelemme niin, koska meidän maailmassamme hyvät ihmiset haluavat auttaa maahanmuuttajia, kertoa heistä positiivisia anekdootteja ja maalata heidän kuvansa loistavin värein, koska noiden kuvien loiste saa maalarit itsensäkin hehkumaan.

Meidän kertomastamme vähemmistöjen tarinasta vielä sen verran, että tarinoiden kertominen on meidän lajityypillinen ominaisuutemme, mutta me voimme itse valita, millaista tarinaa me kerromme. Ongelma meidän kertomassamme vähemmistöjen tarinassa on, että se ei pidä meidän yhteiskuntiamme yllä. Ne pitävät yllä yksinkertaisesti positiivista kuvaa maahanmuuttajista, joiden me haluaisimme olevan lääkäreitä ja rehellisyyttään oksentelevia hoitajia mutta eivät maahanmuuttajat tietenkään sellaisia oikeasti ole.

Kuten olen monta kertaa ennenkin sanonut, maahanmuuttajat ovat psykologisesti aivan normaaleja ihmisiä, joilla on omat yhteisönsä ja kulttuurinsa, joilla on puolestaan omat tarinansa siitä millaisia noiden yhteisöjen jäsenet ovat. Ja heidän psykologinen normaaliutensa tarkoittaa, että he kertovat itsestään ja omasta ryhmästään positiivista tarinaa, joiden sankareita ovat he itse ja joiden roistoja ovat muukalaiset ja petturit.

Ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy lopettaa tällainen hölmöily ja lakata kertomasta satuja muukalaisista, jotka ratsastavat kaupunkiin valkealla hevosella maksamaan veromme ja hoitamaan vanhuksemme. Todellisuudessa maahanmuutto tarkoittaa, että me menetämme oman maamme ja muutumme vieraiksi omassa kodissamme. Tästä uudesta normaalista toimikoon esimerkkinä vaikkapa Englannin toiseksi suurin kaupunki Birmingham, joka kielsi israelilaisen jalkapallojoukkueen kannattajia tulemasta Europa liigan otteluun Aston Villaa vastaan, koska heidän turvallisuuttaan ei voida taata. Eikä heidän turvallisuuttaan voida taata, koska valkoiset britit ovat jääneet kaupungissa vähemmistöön ja sen nykyiset valtiaat eli muslimit vihaavat juutalaisia. Ja jos et usko minua, niin usko paikallista imaamia, joka kertoo, että Tel Avivista tulleille faneille ei osoiteta armoa ja heiltä saa varastaa.

Ja jos sinä et ole erityisen innostunut juutalaisista tai jalkapallosta, niin ei tässä juutalaisista tai jalkapallosta kyse olekaan, tässä on kyse eurooppalaisten itsemurhasta.

Sanotaan tarinoista vielä lopuksi sen verran, että vain valloitetuilla kansoilla ei ole positiivista tarinaa itsestään ja vain alistetut kansat kertovat tarinoita, joissa he eivät itse ole pääosassa.