Vanhus oli kantamassa puita Saunaan, kun hän huomasi poikansa. Poika oli tapansa mukaan ilmestynyt paikalle varoittamatta ja seisoi hänen edessään saunapolulla hymyillen tavalla, jota isä ei osannut enää tulkita. Vanhuksen koira ei pitänyt pojasta, vaan suhtautui tähän pelokkaasti ja epäillen. Aina kun poika tuli käymään koira vetäytyi jonnekin sivummalle ilmestyen silloin tällöin kurkistelemaan korvat luimussa isäntäänsä ja tämän vierasta, jossa koira vaistosi olevan jotain outoa, joka ei kuulunut koiran ja isännän yhteiseen maailmaan.

– lsä, poika sanoi ja otti halonkantotelineen vanhuksen kädestä. Isä oli seitsemänkymmenenviiden, poika nelissäkymmenissä, hoikka ja hyväkuntoinen. Poika lähti kantamaan puita saunalle ja isä katseli hänen selkäänsä. – Tulehan nyt, poika sanoi huolettomasti päätään kääntämättä.

Saunalla poika lisäsi puita pesään ja isä kysyi. – Miten Todellisuudessa? – Eipä siellä, poika vastasi liioitellun rennosti. – Entä mitä Maailmaan kuuluu? poika kysyi puolestaan. Isä urahti jotain käsittämätöntä ja lähti saunasta vesiämpärit kädessään kohti rantaa.

Todellisuutta, josta isä puhui, oli aluksi kutsuttu virtuaalitodellisuudeksi, mutta sen korvatessa maailman yhä täydellisemmin, oli virtuaalitodellisuutta alettua kutsua yksinkertaisesti Todellisuudeksi. Kun taas Maailmalla tarkoitettiin, sitä vanhaa maailmaa, jonka Todellisuuteen muuttaneet olivat jättäneet taakseen.

Vanhuksen nimi oli Antti ja hänen poikansa oli Matti. Poika oli mennyt Todellisuuteen 25 vuotta sitten, vähän sen jälkeen, kun Antin vaimokin oli sinne kadonnut. Joskus vanhus ihmetteli, kuinka hänen poikansa oli kestänyt tätä maailmaa kauemmin kuin hänen vaimonsa ja tullut omaksi yllätyksekseen siihen tulokseen, että poikaa oli pidätellyt kunnioitus tai jokin sen tapainen isää kohtaan.

Kun hänen vaimonsa oli mennyt Todellisuuteen, Antti oli jäänyt Maailmaan, vaikka ei itsekään täysin ymmärtänyt miksi? Hän uskoi sillä olevan jotain tekemistä luontaisen jääräpäisyytensä kanssa. Vanhus vihasi Todellisuutta, vaikka ei ymmärtänyt vihaansakaan. Tietysti Todellisuus oli vienyt hänen vaimonsa ja poikansa. Mutta, niin se oli vienyt muidenkin vaimot ja pojat, ja nämä olivat yksinkertaisesti menneet vaimojensa ja poikiensa perässä tuohon toiseen maailmaan, mutta hän oli päättänyt jäädä.  Hänellä ei ollut edes implanttia, jolla olisi voinut laajentaa tajuntaansa tässä Maailmassa ja pitää yhteyttä Todellisuuteen.

Poika katsoi sympaattisesti isäänsä, joka kantoi vettä kohti saunaa, mutta samalla poika vaistosi, että hänen oma sympatiansa oli näyteltyä. Ja häntä vaivasi, että sympatiaan oli sekoittunut jotain sellaista mitä ei kuuluisi olla, kun mies katsoo vanhaa isäänsä.

Ehkä se johtui siitä, että hän ei enää voinut tuntea näitä asioita, niin täydellisesti kuin ennen, koska oli nähnyt Todellisuuden, eikä osannut enää välittää tästä nuppineulanpään kokoisesta maailmasta. Kaikki nuo sanat, joilla oli ollut niin suuri merkitys ihmisille. Isä, Jumala, äiti, nuoruus, vanhuus, seksi, sota ja rauha, viha ja rakkaus. Kaikki se kuuluivat tähän Maailmaan, maailmaan, joka oli kuin lasten maailma ja sen tapahtumat kuin lasten leikkejä verrattuna Todellisuuteen ja kaikkeen siihen mitä se tarjosi ja mitä siellä saattoi olla.

Vanhus meni pihakoivun luo ja alkoi veistellä siitä puukolla oksia. – Tehdään nyt kunnon vasta, kun on seuraa, hän sanoi katsomatta poikaansa. Kun vasta oli valmis hän palasi Saunan kuistille, istui vanhuuttaan harmaantuneen puisen pöydän ääreen ja avasi lasisen olutpullon, joka oli suljettu oikealla korkilla. Poikakin otti oluen ja hymyili isälleen tavalla, joka tuntui isästä teennäiseltä.

Isä tunsi tuon katseen. Tuon ylimielisen ilmeen, jota poika ei kyennyt peittämään.

Vanhus tiesi, että ylimielisyys johtui Todellisuudesta. Hän muisti, kuinka oli kokeillut implanttia 30 vuotta aiemmin. Implantti ei tietenkään ollut sama kuin Todellisuus, mutta se oli sen kaltaista ja vanhus muisti elävästi, kuinka hänen tajuntansa oli laajentunut ja kuinka hän oli käsittänyt asioita ja niiden yhteyksiä silmänräpäyksessä. Kuinka asiat, jotka olivat häntä askarruttaneet, muuttuivat hänelle selviksi. Kuinka hän oli ollut niin iloinen, että oli hypellyt ja tanssinut asuntonsa olohuoneessa. Ja ollessaan yhteydessä oli hänestäkin tuntunut, että juuri näin asioiden kuuluukin olla. Että, yhteys ja sen laajentama minuus, olivat hänen oikea minuutensa ja se alkuperäinen Antti, joka oli vankina omassa päässään, eläen omien halujensa ja toiveidensa riepoteltavana oli se väärä ja vajavainen Antti, joksi hän ei enää halunnut palata.

Hänen vaimonsa oli puhunut hänet kokeilemaan implanttia. Vaimolla oli dysleksia ja kun kehitys oli kehittynyt ja koneet muuttuneet yhä paremmiksi ja paremmiksi, oli hänen vaimonsa ottanut implantin, joka oli parantanut hänen sanasokeutensa. Ja mikä ihmeellisintä, se oli myös parantanut vaimon korkean veranpaineen ja saanut tämän ryhdin suorenemaan. Ja kun kehitys oli kehittynyt vielä lisää ja Todellisuuteen pääsi kuka tahansa ja kun ensin vaimo ja sitten hän itse oli menettänyt työnsä, jotka koneet tekivät heitä paremmin ja tehokkaammin ja koko maailmanjärjestys tuntui olevan myllerryksessä, oli vaimo päättänyt kokeilla Todellisuutta ja jäi sille tielleen. Silloin Antilla oli vielä implantti, melko alkukantainen, mutta kuitenkin toimiva ja hän piti sillä yhteyttä vaimoonsa ja yritti vakuuttaa tälle, että vaimo ei voinut jäädä Todellisuuteen, vaan tätä tarvittiin kasvattamaan heidän poikansa.

Lyhyen yhteydenpidon jälkeen, jota kesti korkeintaan pari päivää Antti tajusi, että hänen vaimonsa oli jakautunut. Että, vaimo oli tehnyt sen, minkä kaikki Todellisuudessa tekivät, eli koodannut oman minuutensa, jakanut sen osiin ja pannut varmaan paikkaan. Yhden talviunille, toisen horrostamaan ja kolmannen päästänyt valloilleen, jossa se eli ja kehittyi omana itsenään. Ja että nuo kopiot olivat ottaneet kopioita itsestään ja nyt hänen vaimojaan oli satoja tai kenties miljoonia vapaana Todellisuuden äärettömyydessä jakautuen ja kokien kaikkea aina ja iankaikkisesti.  Ja Antti ymmärsi, että siitä lähtien kun hänen vaimonsa oli mennyt Todellisuuteen, oli hän puhunut jonkun tuollaisen kopion kanssa ja hänen vaimoaan, sitä ihmistä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin ja jota hän oli rakastanut ei ollut enää olemassa.

Ja vaikka Antti ymmärsi, että hänen kokemansa järkytys menisi ohi ja että halutessaan hänkin sopeutuisi elämään Todellisuudessa ja unohtaisi vanhan Maailman. Tunsi hän kuitenkin epämääräistä kauhua Todellisuutta ja kaikkia sen tarjoamia mahdollisuuksia kohtaan ja veti itsensä takaisin Maailmaan ja irrotti implantin lopullisesti aivoistaan.

Antti ei koskaan kyennyt kunnolla selittämään itselleen tai pojalleen, miksi hän teki niin kuin teki ja hän oli varma, että jos hän vielä kerran kokeilisi implanttia hän ei enää vastustelisi, vaan jäisi tuohon outoon maailmaan lopullisesti, kopioisi oman tietoisuutensa tuhanteen eri paikkaan ja antaisi maisen tomumajansa kuolla ja maatua hyödyttömänä taakkana, jolla ei ollut enää sijaa ihmiskunnan uudessa tulevaisuudessa.

He menivät saunaan.

Vanhus heitti löylyä ja kysyi sitten ärtyneesti. – Miksi sinä käyt täällä?

Poika oli hetken hiljaa. Isän ärtyisyys yllätti hänet ja tuo yllätyksen tunne ärsytti häntä lisää. Todellisuudessa hän ymmärtäisi tunteensa, sikäli kun Häntä tai tunteita nyt oli Todellisuudessa olemassa. Todellisuudessa hän voi irrottaa ne itsestään, koodata ja muokata niitä mielensä mukaan, mutta täällä Maailmassa, hän oli näiden yllätysten armoilla, koska hänkin oli suljettuna omaan päähänsä ilman todellista yhteyttä muihin ihmisiin. Todellisuudessa minuutta siinä mielessä kuin ihmiset sen Maailmassa kokivat ei ollut olemassa. Ei ollut tuota rajaa minun ja sinun välillä, joka aiheutti kaikki ne konfliktit ja väärinymmärrykset, jotka ihmisten maailmaa hallitsivat. Se mitä Todellisuus oli ja millaista siellä oli, ei voinut selittää niillä sanoilla, jotka olivat käytössä Maailmassa, yksinkertaisesti siksi, että noita sanoja ei ollut tehty Todellisuutta varten.

Ja sitä paitsi. Hän ei itsekään tiennyt miksi hän kävi vielä isänsä luona. Miksi hänellä edes oli tämä ruumis, jota säilytettiin kryokammiossa pelkästään näitä käyntejä varten. Matille oli kerrottu ennen hänen lähtöään, että ruumiita ei olisi varaa säilyttää ikuisesti ja että niiden ylläpito tuli kalliiksi. Todellisuudessa Matti oli ymmärtänyt mitä hänelle sanotaan ja ymmärtänyt myös mitä tuhlausta ruumiiden ylläpito oli. Hän oli ollut täysin samaa mieltä siitä, että ruumiita ei voi säilyttää ikuisesti. Mutta nyt kun hän oli täällä Maailmassa, hän alkoi ihmetellä, kuka hänelle ruumiiden ylläpidosta oli oikein kertonut ja kenen kanssa hän oikein oli ollut samaa mieltä? Koneälyn tietysti, hän sanoi itselleen. Hän oli samaa mieltä Todellisuuden kanssa. Mutta mikä Todellisuus oikein oli? Sillä ei siellä ollut mitään koneälyä tai pääkäyttäjää, joka kaikkea hallitsi.

Tai ei ainakaan pitänyt olla.

Isä heitti lisää löylyä ja ryyppäsi olutta pullostaan. – Mikä sinä oikein olet? hän kysyi pojaltaan. Poika ei osannut vastata. Löylyn rahoittavasta vaikutuksesta huolimatta, hän tunsi itsensä edelleen ärtyneeksi. Miksi hänen täytyi leikkiä näitä lasten leikkejä? Vastailla tällaisiin muka filosofisiin kysymyksiin. Hänen isänsä kyllästytti häntä ja hän huokasi. – Minä olen ihminen.

– Niinkö? isä totesi. Mistä sinut on tehty? Poika tunsi kyllästymisensä kasvavan. Tässä sitä taas ollaan, hän tuumi. – Täällä sinun kanssasi minä olen lihaa ja verta, mutta Todellisuudessa minä olen irti siitä. Isä tuhahti halveksivasti. – Opeteltuja vastauksia. Ei ihminen voi olla itsestään irti, vai oletko sinä alkanut uskomaan sieluun. Minä toistan, mikä sinä olet?

Poika tunsi itsensä vaivaantuneeksi. Todellisuudessa kaikki oli selvää, mutta täällä. Näillä vajavaisilla aivoilla, selittää asioita, tuolle pienelle olennolle, joka asui omassa päässään. – Minut on koodattu, poika sanoi sovittelevasti. Jokainen osa minusta on kopioitu täydellisesti ja siirretty Todellisuuteen. – Mistä sinä tiedät, että täydellisesti, ehkä jotain jäi pois? Entä tulevatko ne todellisuuden muistot osaksi sitä sinua, joka tulee tähän Maailmaan?

– Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia, poika sanoi ja he kumpikin astuivat ulos saunasta vilvoittelemaan.

– Mitä, jos se Todellisuus kaatuu? isä kysyi pojaltaan heidän istuessaan saunan terassilla. – Ei todellisuus voi kaatua, poika hymähti. He olivat hetken hiljaa, kunnes vanhus aikoi muistella näkemäänsä ohjelmaa. – Minä katsoin televisiota, hän sanoi. Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun yhteys vielä toimi ja tuli uutisia. Uutisissa näytettiin sellainen hyökkäys. Siinä joukko epätoivoisia ihmisiä hyökkäsi kohti aurinkovoimalaa, jota robotit puolustivat. Koko voimala oli täysin automatisoitu. Sen verkkoaitojen sisällä ei liikkunut yhtään ihmistä. Robotit olivat rakentaneet voimalan ja pitivät sitä yllä. Jotkut sanoivat, että roboteissa asui Todellisuudessa olevien ihmisten henkiä, että robotteja ohjasivat ihmisen palaset. Typistetyt koodinpätkät, jotka oli leikattu sopivankokoisiksi tekemään yksinkertaisia tehtäviä.

Vanhus ei tiennyt oliko se totta, eikä tiennyt poikakaan. Videossa näkyi vartijarobotteja, jotka ampuivat valtavaa joukkoa afrikkalaisia, jotka rynnivät kohti voimalaa.

– Se oli kai Marokossa tai Tunisiassa tai jossain siellä päin, isä jatkoi. Ne hyökkäsivät ja robotit ampuivat niitä hyökkääjiä. Hyökkääjillä oli yllään kaavut ja ne olivat ryömineet lähelle voimalaitosta hiekan alla, niin että lämpökamerat eivät niitä nähneet. Mutta kun ne miehet kohosivat hiekasta, robotit ampuivat heti. Ja niiden hyökkääjien päälle satoi luoteja ja laseria ja pommeja ja mikroaaltoja, joka puolelta.

– Yksi niistä hyökkääjistä jäi minulle erityisesti mieleen, vanhus jatkoi. Kaikkien niiden mustien hyökkääjien joukossa oli yksi valkoinen mies. Isä oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi ja sanoi sitten. Ja se mies oli ihan sinun näköisesti. Minä ihan hätkähdin sitä silloin. Laitoin lasit silmille ja menin lähemmäksi ruutua, jossa minun poikani syöksyi päättäväinen ilme kasvoillaan suoraan kohti kameraa ja lakosi kuolleena samaan kasaan tovereittensa kanssa. Ja vielä kun sen miehen tuijotus tuntui minussa, niin näytti siltä kuin siellä aurinkovoimalassakin olisi räjähdellyt ja hyökkääjät olisivat kuin olisivatkin päässeet sen aitojen sisäpuolelle ja sitten se lähetys yhtäkkiä katkesi. Ja sitten pari päivää myöhemmin sinä tulit taas käymään, ja minä olin niin järkyttynyt siitä kuvasta, että en sanonut sinulle siitä mitään.

He menivät takaisin saunaan.

– Sinä vain kuvittelit sen, poika sanoi. Sinä vain kuvittelit, että se mies näytti minulta, koska se oli valkoinen ja minun ikäiseni, etkä sinä ollut pitkään aikaan nähnyt muita sen ikäisiä ihmisiä. Ehkä sinulla oli vain ikävä minua, poika lisäsi hymyillen.

Vanhus ei kiinnittänyt pojan pohdintoihin sen enempää huomiota vaan jatkoi. – Tiesivätkö ne edes, mitä vastaan ne hyökkäsivät? Mihin he olivat menossa? Kaikki ne ihmiset, sen aurinkovoimalan porteilla. Eikö Todellisuuden pitänyt lopettaa köyhyys maailmassa? Köyhyyden piti hävitä, kun Todellisuuden ihmiset käyttivät loputtomia kykyjään maailman ongelmien korjaamiseksi, mutta jotenkin noita ongelmia ei sitten ratkaistukaan. Vai ratkaistiinko ne sittenkin? vanhus mietti. Ehkä kaikki olivat jo menneet Todellisuuteen, niin Afrikassa kuin muuallakin ja Maailmaan olivat jääneet vain muutamat hänen kaltaisensa jäärät.

– Mutta silti. Miksi ne oikein hyökkäsivät? Ja miksi se mies näytti ihan sinulta? Mitä ne kuvittelivat löytävänsä noiden aitojen takaa. Ja miksi heidät ammuttiin? Vielä minun nuoruudessani kaikki tuollainen olisi ollut ymmärrettävää. Yhdet tappoivat toiset, jotta heillä olisi jotakin enemmän. Mutta miksi nyt? Singulariteetin piti ratkaista kaikki nuo ongelmat.

Ja miten oli mahdollista, että hyökkääjät pääsivät läpi. Eivätkö koneet olleet ihmiseen verrattuna kaikkivoipia?

– Ehkä se ei ollut totta, poika sanoi ja heitti löylyä kiukaalle. Ehkä mitään hyökkäystä ei tapahtunutkaan. Kuvien aitoudestahan ei koskaan voi olla varma. – Ehkä, isä vastasi mietteliäänä. Vähän sen jälkeen tv lakkasi toimimasta. – Niin, eihän sitä kukaan enää ole katsomassa, eikä verkkoakaan kukaan enää kai huolla.

– Veikko sanoi, että afrikkalaiset tapettiin, vanhus sanoi. Kuka on Veikko? poika kysyi. – Minun kaverini, vanha äijä sekin, ei tosin ihan yhtä vanha kuin minä, isä vastasi.

Veikko oli asettunut kylälle kymmenen vuotta sitten. Veikolla ei ollut mitään yhteyttä tähän itäsuomalaiseen kylään, josta oli joskus muinaisuudessa tullut suosittu mökkeilijöiden keskuudessa, vaan hän oli yksinkertaisesti sattunut paikalle ja ottanut yhden lukemattomista autiotaloista käyttöönsä. Veikko oli valinnut asuinpaikakseen uudehkon hirsimökin, jonne tuli, sekä sähkö, että vesi, jotka koneäly edelleen toimitti ilman katkoja ja häiriöitä tämän maailmankolkan harvoille asukkaille.

Veikko oli ollut jonkinlainen sotilas tai insinööri tai kenties molempia ja oli matkustellut parikymmentä vuotta pitkin maailmaa ennen kuin asettui lopullisesti kylän läheisyyteen. Veikolla oli paljon tarinoita matkoistaan, joista ei koskaan tiennyt olivatko ne totta vai eivät. Veikko kertoi, että hän oli matkustanut täysin automatisoitujen rahtilaivojen kyydissä, jotka eivät kokonsa takia koskaan menneet satamaan, vaan jotka pienemmät, myöskin täysin automatisoidut laivat purkivat ja lastasivat avomerellä ja kuinka hänen täytyi taiteilla itsensä konttipinojen päälle tullakseen siirretyksi niiden mukana pienempien alusten kyytiin koskaan tietämättä, minne hän lopulta päätysi. Aivan matkojensa lopulla Veikko kertoi alkaneensa availla kontteja, joita laivat kyyditsivät ja huomasi niiden olevan tyhjiä. Hän avasi lisää kontteja, useita satoja ja ne olivat kaikki tyhjiä, lukuun ottamatta yhtä, jossa lojui kymmeniä luurankoja riekaleisissa vaatteissaan.

Tuon tapauksen jälkeen Veikko päätti palata Suomeen ja asettui lopulta mökkiin Saimaan rannalle, jossa hän ystävystyi Antin kanssa. Antti kävi kerran viikossa Veikon kanssa metsästämässä peuroja ja jäniksiä, ja noilla reissuillaan he istuivat retkituoleilla ryypiskellen Antin panemaa olutta ja Veikon pontikkaa aina välillä kuulostellen koirien haukuntaa, jotka johdattivat metsästäjät saaliinsa jäljille.

Muutama vuosi sitten Antti oli tajunnut elävänsä täysin omavaraisesti. Oli ollut syksy ja hän oli istunut tupansa keittiössä keittämässä omenahilloa. Ulkona satoi, tupa tuoksui märälle koiralle ja syksyn lehdille ja vanhus oli miettinyt mistä saisi lisää sokeria hillojen tekoon, kun hän tajusi, ettei ollut enää vuosiin käyttänyt rahaa ostaakseen mitään. Juurekset tulivat hänen puutarhastaan, kuten myös omenat ja viinimarjat. Hän viljeli myös ohraa tehdäkseen olutta ja vietti loppukesän ja syksyn ensin helteiset ja sitten sateiset päivät korjaten satoaan ja keräten sieniä ja marjoja lähimetsistä.

Antin mökki ei ollut yhteydessä sähköverkkoon, mutta hänen aurinkopaneelinsa tuottivat kaiken tarvittavan energian, niin pakastimiin kuin mökin lämmittämiseen. Mitä sitten tapahtuisi, kun akut ja paneelit vanhenisivat ei ollut hänen ongelmansa, sillä hän tiesi niiden kestävän kauemmin kuin hän itse.

Antti pelkäsi edelleen kuolemaa, mutta häntä lohdutti tieto siitä, että hän eli riittävän alkukantaisesti, jotta hänen mielensä ja ruumiinsa kuolisivat samassa tahdissa. Olosuhteissa, joissa hänen oli itse hankittava ruokansa ja kannettava vetensä, hänen mielensä ei voisi elää ilman ruumista, eikä hänen ruumiinsa voisi elää ilman hänen mieltään, ei ainakaan kovin kauaa. Ja häntä lohdutti tieto, että hänen loppunsa ei olisi sellaista hidasta kitumista kuin hänen omien vanhempiensa, jotka kuivuivat kuoliaaksi vanhainkodeiksi kutsutuissa laitoksissa, joissa heitä pidettiin hengissä vielä vuosia sen jälkeen, kun kaikki elämä oli heistä jo paennut.

Antin viimeinen muisto noista ihmisvarastoista liittyi hänen isänsä kuolemaan, ja vanhainkodin sosiaalityöntekijään, joka oli suositellut Antin keräämään talteen kaiken mitä hänen isänsä oli kirjoittanut tai sanonut ja syöttämään ne Remembrance nimiseen tietokoneohjelmaan. Antin isä oli kuollut muutamia vuosia ennen Todellisuuden keksimistä, mutta jo tuohon vanhaan aikaan teknologian sanottiin tuovan helpotusta kuoleman lopullisuuteen, vaikkei itse kuolemaa ei ollut vielä voitettukaan.

Sosiaalityöntekijän mukaan ihmiset, jotka olivat tuottaneet paljon kirjoitusta taikka sisältöä sosiaaliseen mediaan, voitiin kopioida lähes täydellisesti virtuaalimaailmaan ja heidän läheisensä voivat jatkaa keskustelua rakkaimpansa kanssa näiden kuoleman jälkeenkin. Antti ei pitänyt ideasta, koska ajatus rupattelusta hänen kuollutta isäänsä matkivan simulaation kanssa tuntui kammottavalta, mutta hänen vaimonsa oli lopulta puhunut Antin ympäri ja niin kaikki isän vanhat kirjeet, sähköpostit ja tekstiviestit ladattiin ohjelmaan yhdessä kahden kirjan kanssa, jotka isä oli aikanaan kirjoittanut pöytälaatikkoon.

Ja kun kone oli analysoinut isän koko elämän tämän kouluarvosanoista hänen testamenttiinsa, vaati Antin vaimo, että ohjelma olisi mukana myös isän hautajaisissa, jossa se käynnistettiin, kun vain lähimmät sukulaiset olivat jääneet Antin olohuoneeseen muistelemaan vainajaa.

Ja kun ohjelma sitten pantiin päälle, oli Antti hämmästynyt, kuinka täydellisesti se muistutti hänen isäänsä ja kuinka häntä oli ärsyttänyt hänen vaimonsa lapsekas riemu, aivan kuin tämä olisi tosissaan uskonut, että tietokoneesta kuuluva ääni ja heijastus ruudulla todella olivat hänen isänsä ja että teknologia oli vihdoin voittanut kuoleman. Tuona iltana ennen nukkumaanmenoa Antti oli tuijottanut mykkää tietokonetta ja siihen nojaavaa isänsä valokuvaa ja miettinyt, että tarkoittaako tämä nyt, että me olemme täällä ikuisesti toistemme riesana?

He siirtyivät taas kuistille vilvoittelemaan ja vanhus kaatoi heille olutta laseihin.

Antin ja Veikon lisäksi kylällä asui muutamakymmenen vanhusta ja yksi perhe, jossa oli mies ja vaimo, sekä kuusi lasta. Perhe asui vanhassa kesämökissä muutaman kilometrin päässä kylän keskustasta ja pysytteli omissa oloissaan, viljeli peltojaan ja kävi sunnuntaisin kirkossa. Perhe oli ainoa, joka kirkossa kävi ja jumalanpalveluksen toimitti perheen isä, joka luki osia Raamatusta, usein saarnaten Kainin merkistä ja saatanan viettelyksistä, joilla hän ilmeisesti tarkoitti, implanttia ja Todellisuutta.

Perheen lapset olivat ainoat lapset, jotka vanhus oli nähnyt vuosikausiin. Tässäkö on ihmiskunnan tulevaisuus? hän mietti. Kolme poikaa ja kolme tyttöä. Kenen kanssa heidän on tarkoitus mennä naimisiin. Toistensako?

– Veikko sanoi, että afrikkalaiset tapettiin, koska heitä oli liikaa, isä jatkoi keskeytynyttä keskustelua. Energiaa ei ollut tarpeeksi. Manner oli yhtä kaaosta. Massat vaelsivat Saharan yli ja uhkasivat aurinkovoimaloita ja kaikki, jotka niitä uhkasivat tapettiin. – Uskotko sinä tuon? poika kysyi. Eihän tuossa ole mitään järkeä. Kyllä energiaa saa muualtakin kuin Pohjois-Afrikan aurinkovoimaloista. On esimerkiksi aaltovoima ja revontulet. – Etkö sinä sitten tiedä? vanhus kysyi. – Tiedä mitä? – Pohjois-Afrikasta. Ettekö te tiedä siellä kaiken? Ettekö te ole kuin Jumalia? Poika oli hetken hiljaa. Todellisuudessa kaikki oli toisin ja jos hän oli rehellinen, ei tämä Maailma enää kiinnostanut häntä. Päinvastoin. Hän oli kyllästynyt tähän maailmaan ja tähän ruumiiseen. Sen aistien hitauteen, sen karkeuteen ja tylsyyteen. Poika ei vastannut, vaan huokasi vain äänekkäästi.

He menivät taas saunaan.

Isä heitti löylyä ja vastoi itseään. Poika katsoi isänsä vaaleaa alastonta ruumista, joka ähki hänen vierellään saunan lauteilla, eikä voinut peittää sitä kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä. Isästä huokui kuolemaa enteilevä vanhan miehen haju ja aika ajoin isästä lähti nikotuksia, pieruja ja maiskutuksia. Siinä kaikessa oli jotain ällöttävää. Ja tuota ällöttävyyden tunnetta vahvisti tieto siitä, että sellaiseksi hänenkin ruumiinsa jonain päivänä muuttuisi, jos hän jäisi tähän karkeaan Maailmaan.  

Todellisuudessa hänen tajuntansa laajeni ja hänen minuutensa lakkasi rajoittamasta hänen kokemuksiaan. Hänestä tuli yhtä maailman kanssa ja kaikki oli hänelle mahdollista. Ja silti hänen oli myönnettävä, että isän kysymys oli järkevä. Miksi hän ei tiennyt mitä Pohjois-Afrikassa oli tapahtunut? Vai oliko siellä tapahtunut yhtään mitään? Totuus oli, että vaikka hän olisi voinut tietää ja ehkä hänen olisi pitänytkin tietää asia ei kerta kaikkiaan kiinnostanut häntä. Ja sen hän myös sanoi isälleen ja jatkoi sitten myötätuntoisemmin. – Mutta ensi kerraksi minä lupaan ottaa siitä selvää ja kerron sinulle viime vuosikymmenten historian. Mutta luultavasti missään ei ole tapahtunut mitään ja afrikkalaiset ovat jättäneet Maailman niin kuin muutkin ihmiset.

– Ihan kuin minä olisin kuullut tuon joskus ennenkin, isä mutisi varpaisiinsa tuijotellen.  – Entä oletko sinä käynyt toisilla planeetoilla? vanhus jatkoi.

Poika kurotti itselleen olutpullon alalauteella olevasta ämpäristä, jossa kaivosta nostettu kylmä vesi piti sitä viileänä. – En ainakaan muista käyneeni, hän vastasi pulloa avatessaan. – Mutta isä, poika jatkoi. Todellisuus on niin paljon enemmän kuin tämä Maailma, ei näillä aivoilla voi kerta kaikkiaan muistaa kaikkea, mitä siellä on tehnyt ja kokenut, hän sanoi koputtaen etusormella päätään. – Niin, mutta eivät ne planeetat ole sinun aivoissasi, isä sanoi. Ne ovat tuolla, hän jatkoi ja osoitti sormellaan kohti kattoa.

Kun singulariteetti tapahtui, valloitettiin kaikki aurinkokunnan planeetan saman vuoden aikana. Vanhus muisti nuo valloitukset ja oli seurannut niitä aikanaan televisiosta. Mutta jo tuolloin noissa avaruusmatkoissa tuntui olevan jotain pielessä, aivan kuin niitä ei tehtäisi aivan tosissaan, vaan vain näytöksenä hänen kaltaisilleen jäärille, jotka olivat jääneet Todellisuuden ulkopuolelle. Leipää ja sirkushuveja, oli vanhus jo tuolloin ajatellut. Aluksi planeetoille lähti lihaa ja verta olevia todellisia ihmisiä, mutta jo Jupiterin kuille tultaessa tyydyttiin lähettämään robotteja, joilla sanottiin olevan ihmisen tietoisuus, sillä metalliset kuoret kestivät avaruusmatkailun vaaroja ihmisen herkkää ihoa paremmin.

Ja koska Einstein näytti olleen oikeassa, eikä valonnopeutta voitu ylittää alkoi avaruusmatkailu vaikuttaa toivottoman tylsältä verrattuna Todellisuuden tarjoamiin loputtomiin mahdollisuuksiin.

Vanhus laskeutui alas lauteilta ja alkoi peseytyä ja hänen poikansa seurasi isänsä esimerkkiä. He kuivasivat itsensä, pukeutuivat ja isä alkoi laittaa hellalla ruokaa. Poika istui pöydän ääreen ja ensimäistä kertaa isän tavattuaan hän laittoi implantin päälle ja kytki yhteyden. Implantin avulla hän säilytti minuutensa, mutta hänen tajuntansa laajeni Todellisuuden mittaamattomille lakeuksille ja auttoi häntä näkemään isänsä sellaisena kuin tämä oli.

Hän näki vanhan katkeran miehen, joka joi liikaa ja jonka unelmat olivat jääneet toteutumatta. Yhteys Todellisuuteen antoi pojalle kykyjä, joista hänen isänsä ei osannut edes uneksia. Ja hän pystyi silmän räpäyksessä lukemaan isänsä eleistä, ilmeistä ja hidastuneista liikkeistä, että isä oli jo kovaa vauhtia heikkenemässä. Hän näki, että isä oli alkanut pelätä yhä enemmän. Hän pelkäsi tuntematonta, outoja valoja taivaalla, sekä tietenkin Todellisuutta ja sitä isälle käsittämätöntä ja vierasta voimaa, jota se edusti. Poika näki, että isä ei kyennyt enää hallitsemaan tuota pelkoa, joka otti hänessä vallan sitä mukaa kun vanhuuden höperyys edistyi. Poika tiesi, että isä tulisi pian epäilemään kaikkea ja kaikkia ja pelkäämään jokaista metsän rasahdusta ja ruohon kahinaa tuulessa. Ensi vuonna isä ei enää suostuisi puhumaan hänelle, vaan sulkeutuisi mökkiinsä ja viimeistään kahden vuoden päästä häntä ei enää olisi.

Kun poika katsoi isäänsä implantin suomista korkeuksista hän ei tuntenut tätä kohtaan sen paremmin vihaa, kuin sääliäkään. Isä oli niin pieni ja niin ennalta arvattava toimissaan ja mielipiteissään, että olisi tuntunut mielettömältä laskeutua hänen tasolleen ja ottaa hänen pienen mielensä tuottamat mitättömät huolet ja murheet vakavasti. Oli kuin isän pieni kokemusmaailma olisi hukkunut pojan implantin laajentamaan valtavaan maailmaan ja tämän kysymykset Pohjois-Afrikasta, ja Marsin matkoista tuntuivat Todellisuuden mittaamattomasta perspektiivistä katseltuna naurettavilta.

– Minä tiedän, että sinä olet siellä, vanhus sanoi pojalle käännellen samalla lihaa ja sipulia pannulla. Kyllä minä tiedän, milloin sinä olet yhteydessä ja katselet minua sieltä korkeuksista. Olen minäkin ollut yhteydessä. – Niin, poika sanoi ja oli jatkamassa lausetta, mutta hänen isänsä keskeytti hänet. – Minä, vaan en jäänyt koukkuun siihen saatanan paskaan! isä tiuskaisi, niin että sylkeä pärskähti hänen suustaan paistinpannulle. Isän kädet tärisivät kiihtymyksestä ja hän sysäsi vihaisesti paistinlastan kädestään.

Poika sammutti implantin ja palasi isänsä kokoiseksi. Vanhus veti syvään henkeä, niisti nenänsä kuuluvasti ja jatkoi taas lihanpalasten kääntelemistä. Isä kaatoi heille molemmille lasilliset mehua ja sanoi sovittelevasti, juodaan vähän muutakin kuin olutta ettei ihan kuivuta. He joivat mehunsa ja vanhus rupesi taas puhumaan alkaen samalla kattamaan pöytää. Sinä et siis ole käynyt Marsissa? Et sillä Olympos vuorella tai mikä se nyt oli? Poika pudisti päätään. – Entä kuussa? Tai edes Himalajalla tai Andien huipulla tai Mariaanien haudassa?

Poika ei vastannut. Hän muisteli vielä implantin avulla saamiaan vaikutelmia isästään. Implantin avulla hän saattoi muistaa hetkiä ja tilanteita lapsuudestaan, jotka vaivasivat isää ja joihin tämä ei osannut suhtautua. Tilanteita, joissa isä oli huutanut hänelle tai tarttunut häntä niskasta ja rähissyt jostain turhasta. Kun ne nousivat isän mieleen, tunsi isä niistä huonoa omaatuntoa, joka oli omituista, koska poikaa ne eivät vaivanneet lainkaan. Itse asiassa ilman implanttia, hän ei edes muistaisi niitä koskaan tapahtuneen. Isä ei puolestaan osannut käsitellä itsessään herääviä tunteita, koska oli vain ihminen, poika mietti.

He istuivat pöytään ja isä täytti mehulasit uudelleen ja kaatoi heille lisäksi ryypyt. – Mille me juomme? poika kysyi. – Avaruuden valloitukselle, isä sanoi hymyillen, nousi hieman horjahtaen seisomaan ja kumosi viinan kurkkuunsa.

He alkoivat syömään ja vanhus jatkoi siitä mihin oli jäänyt. – Sinä, et vastannut. Oletko sinä käynyt Marsissa? – En ole, poika vastasi keskeyttämättä syömistään. – Miksi et? – Aluksi tuollaiset asiat olivat ehkä tärkeitä, poika vastasi. Tai ainakin ne olivat silloin kun Todellisuus tunsi vielä tarvetta miellyttää Maailmaa. Mutta totuus on, että nuo Marsin matkat ja muu sen sellainen ovat Maailman ihmisten unelmia. Eivät meidän, jotka elämme Todellisuudessa. Todellisuus on paljon laajempi ja mahdollistaa paljon suuremmat kokemukset kuin planeetoille matkailu. Ja sitä paitsi. Mehän tiedän jo mitä noilla planeetoilla on. Niillä on käynyt robotteja ja satelliitit ovat niitä kiertäneet, ei niillä käyminen mitään merkitse.

Isä lappoi jäniksen lihaa ja kasviksia suuhunsa ja sanoi. – Uteliaisuus on kuollut. Ehkä se onkin se, jota minä olen Todellisuudessa aina vihannut. Poika katsoi isäänsä kysyvästi ja tämä jatkoi. – Ennen vanhaan jokainen keksintö, oivallus ja tieteellinen läpimurto avasi näkökulmia ja herätti uusia kysymyksiä, joihin täytyi vastata.

– Kunnes pääsimme Todellisuuteen ja kysymyksistä tuli merkityksettömiä, poika sanoi. Hän laittoi ruokailuvälineet pois ja jatkoi. Minun pitäisi käyttää implanttia tai mennä Todellisuuteen voidakseni vastata tuollaisiin kysymyksiin. – Ei sillä vastauksella ole niin väliä, isä jatkoi. Oleellista on vain, että sinä et ole käynyt Marsissa, etkä varmaan koskaan käykään.

– Miksi vanha netti ei muuten enää toimi, mutta sähköverkko toimii? vanhus kysyi. Miksi sinä sanoit, että oli aika, jolloin Todellisuus halusi miellyttää Maailmaa. Mitä sinä oikein tarkoitit sillä? Hän katsoi poikaansa pitkään ja poika näki, että isä alkoi olla jo juovuksissa. – Mikä sinä olet? vanhus toisti ja katsoi poikaansa, niin terävästi, että se sai hänet hätkähtämään. Minulla on tässä sielun mentävä aukko, isä sanoi ja taputti rintaansa. Se tyhjä tunne, jonka me yritämme täyttää seksillä, viinalla, aatteilla ja löytöretkillä Amerikkaan. Minä olen lihaa ja verta, hikeä, kyyneleitä ja sameita muistoja. Mutta mikä sinä olet poikani poloinen?

Poika ei osannut reagoida isänsä purkaukseen. Täällä maailmassa ilman implanttia hän tunsi olevansa hukassa. Poika nousi keräämään astioita pois ja näki, kuinka isän koira pisti päänsä sisään tuvan ovesta ja murisi hänelle. Miksi se aina murisi?

– Tapaatko sinä koskaan äitiä, vanhus kysyi odottamatta. – Ei häntä enää ole, poika vastasi ja yllättyi itsekin omista sanoistaan. Siis sitä naista, jonka sinä tunsit ei enää ole, mutta hän elää toisella tavalla, poika jatkoi sovittelevammin. – Älä viitsi, isä keskeytti poikansa. Hän on kuollut. Kyllä minä sen tiedän. Hän kuoli, kun hän meni sinne. Äitisi luuli muuttuvansa joksikin toiseksi, kun hän meni Todellisuuteen. Niin te kaikki kai luulette. Mutta ei toiseksi voi muuttua. Ihminen on mitä on. Te olette kuolleet ja teidän tilallenne on tullut jotain muuta. Ja silti sinä joskus palaat. Nouset kuolleista, otat ihmisen hahmon ja tulet tänne minun luokseni saunomaan. Mutta mikä sinä olet? Etkö sinä huomaa tuota koiraa? Se vaistoaa, että kaikki ei ole sinussa niin kuin pitää. Joka kerta sinä olet vähemmän ihminen ja kohta sinä et enää tule.

Poika muisti mitä hänelle oli sanottu ennen hänen lähtöään Todellisuudesta. Kuka minulle puhui, kun olin lähdössä? Kuka oli Se, joka sanoi, että hänen ruumistaan ei voi säilyttää? Miksi sitä ei voisi säilyttää? Miksi hän ei tiennyt Pohjois-Afrikasta mitään. Eikö todellisuus ollut täydellinen? Eikö kaikki ollut siellä yhtä, ilman näitä keksityn minuuden rajoja, joiden vankina Maailman väki joutui elämään.

He seisoivat hetken hiljaa ja isä sanoi. – Sinun pitää varmaan kohta lähteä. – Juu, niin pitää, poika vastasi ja etsi katseellaan kenkiään. – Mutta miksi sinun pitää lähteä? Miksi sinä et voi jäädä, vaikka yöksi. Herätä täällä mökissä minun kanssani ja juoda rauhassa kahvia tuossa terassilla. Hetken vanhuksesta tuntui, että poika voisi jäädäkin ja hänen humalaisen mielensä täytti lämmin tunne, kun hän ajatteli kiireetöntä aamua poikansa kanssa mökin terassilla. – En minä voi, poika sanoi. Tietämättä itsekään miksi ei voisi.

Hän astui isänsä eteen, kätteli tämän hyvästiksi, avasi oven ja astui ulos mökistä. – Minun pitää lähteä, poika sanoi isälleen, joka seurasi tätä pihalle ja lähti kävelemään poikansa perässä tielle päin, jossa auto oli häntä koko ajan odottanut. – Mihin se vie sinut? isä kysyi pojan lähestyessä autoa. – Todellisuuteen, poika vastasi. – Niin mutta minne se auto ajaa? Missä sinun ruumistasi säilytetään? Poika tajusi, ettei tiennyt. Hän ei muistanut matkasta mitään. Hän ei edes muistanut istuneensa autossa.  – Se on salaista tietoa, hän sanoi isälleen. Turvallisuussyistä, poika täydensi, vaikka ei itsekään ymmärtänyt miksi valehteli. Rauhoittaakseen isäänsä, vai rauhoittaakseen itseään? Minä en halua pelätä, poika mietti ja ummisti silmänsä. Minä en halua ajatella sitä tuntematonta, mitä minä en tiedä. Minä en halua kaikkia niitä kysymyksiä ja niiden tuomaa epävarmuutta.

– Sinä et tiedä? eikö niin? isä sanoi surullisena. Koira tuli isän luokse ja vanhus polvistui vaivalloisesti sen viereen ja rapsutti koiraa korvan takaa, joka puolestaan nuolaisi isän karheaa poskea. – Sen verran vielä, isä huusi, kun poika istui häntä odottaneen auton takapenkille. Minä rakastin teitä molempia. Sinua ja äitiäsi. Sillä tavalla epätäydellisesti, sillä tavalla kuin ihminen rakastaa. Auton ovi sulkeutui automaattisesti pojan astuttua sen kyytiin. Auto kääntyi äänettömästi ja katosi tienmutkaan.

Vanhus katsoi koiraansa ja sanoi. – Huomenna lasketaan verkot ja ylihuomenna mennään Veikon kanssa jänismetsälle. Siitähän sinä pidät eikö niin, vanhus jatkoi hymyillen. – Vuh, koira sanoi ja nuolaisi miehen kättä. – Vanhus polvistui uudestaan koiran eteen ja rapsutti sitä korvien takaa. – Hyvä koira sinä olet, hän sanoi. Todella hyvä koira.