Onko olemassa mitään rumempaa kuin juoppo äiti? Yksinhuoltaja, pätkätyöt ja työttömyys. Kaatokännissä tavatut miehet, jotka tunkevat sisään ilman nautintoa. Kitkerät savukkeet, krapulaiset aamut ja tili, joka on seitsemän euroa miinuksella.

Poika on neljävuotias. Ihana ja ärsyttävä. Huutaa, nauraa, itkee ja hymyilee. Kasvattaminen hoidetaan kännykällä. Pelejä, pelejä ja ikuisesti kolkutteleva omatunto.

Ei koskaan enää.

Onko olemassa mitään rumempaa kuin juoppo äiti? Yksinhuoltaja, pätkätyöt ja työttömyys. Kaatokännissä tavatut miehet, jotka tunkevat sisään ilman nautintoa. Kitkerät savukkeet, krapulaiset aamut ja tili, joka on seitsemän euroa miinuksella.

Poika on neljävuotias. Ihana ja ärsyttävä. Huutaa, nauraa, itkee ja hymyilee. Kasvattaminen hoidetaan kännykällä. Pelejä, pelejä ja ikuisesti kolkutteleva omatunto.

Ei koskaan enää.

Ruokaa leipäjonosta ja hyvänä päivänä uimahalliin. Tilanne on vielä hallinnassa.

Ostarilla jaetaan esitteitä. Vasemmisto haluaa äänesi. Mutta sinun sielusi ei kiinnosta ketään. Sen pelkkä mainitseminen nostattaa kasvoille häpeän punan. Sielu. Naurettavaa!

Ehdokkaita on monenlaisia. Pari on oikeissa töissäkin. Muut tekevät pätkätöitä ja istuvat komiteoissa. Mitä lie koordinaationsuunnittelijoita.

Vaalilauseissa puhutaan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. 

Esitteitä jakava koordinaationsuunnittelija toivoo, että tapahtuu ihme. Vastoin kaikkia odotuksia hänet valitaan eduskuntaan. Ihmiset löytävät hänet netistä ja ihastuvat hänen ajatuksiinsa. Eduskunnassa koordinaationsuunnittelija voi tuntea itsensä tärkeäksi. Hän näkee itsensä istumassa valiokuntien kokouksissa suuret paperipinot edessään keskustellen tärkeistä asioista tärkeiden ihmisten kanssa. Ihmisten joiden vertainen hän nyt on. Perustuslakivaliokunnassa hänen vieressään istuvat Matti Vanhanen ja Antti Lindtman.

Kansanedustajan palkalla hän voisi ostaa itselleen pienen kaksion Vallilasta. Sellaisen, jossa on yhteisöllisyyttä ja sisäpiha. Töihin hän menisi raitiovaunulla jo ennen seitsemää, kun kaupunki olisi vasta heräämässä uuteen päivään. Yllään hänellä olisi tyylikäs puku ja silloin tällöin joku tunnistaisi hänet ratikassa ja tulisi juttelemaan. Eduskunnan taksikorttia hän ei käyttäisi koskaan.

Koordinaationsuunnittelija unelmoi kuinka hän kohoaisi puolueen hierarkiassa, nousisi lopulta puolueen johtoon ja nostaisi vasemmistoliiton vaalivoittajaksi ja hallitukseen. Hän unelmoi kuinka häntä kunnioitettaisiin ja kuinka vanhat tuttavat, erityisesti naiset katsoisivat häntä uudella tavalla. Nähden nyt ensi kertaa sen miehen, joka hän todellisuudessa on aina ollutkin. Hänen nuoruutensa kiusaajat tuntuisivat nyt mitättömyyksiltä hänen edessään ja koordinaationsuunnittelija johdattaisi Suomen ja kenties koko Euroopan uuteen kulta-aikaan.

Ja kuka tietää. Ehkä niin todella käykin, sillä onhan olemassa niitäkin, joiden unelmat todella käyvät toteen.

Mutsi tulee töistä ja hakee kaupasta kuusi olutta. Vie ne ensin kotiin ja hakee vasta sitten pojan tarhasta. Työpäivä on ohi ja nyt voi rentoutua. Käydä parvekkeella tupakalla ja katsoa televisiota. Televisiossa on Roope Salminen, mutta se ei mutsia haittaa.

Olut vahvistaa tunnetta. Rakkaus omaan lapseen on pakahduttava. Siinä se istuu lattialla. Puhuu itsekseen, kokoaa palikoista tornia ja leikkii lego ukoilla. Tunne on syvä, niin kuin tunteet humalassa aina ovat. Mutta se ei kestä. Aamulla olo on ärtynyt, päätä särkee ja väsyttää.

Lapsi on hankala ja kiukuttelee. ”Vitun kakara!” tulee ensimmäisenä mieleen. Se ei hävetä enää, niin kuin ensimmäisellä kerralla kun sen ajatteli ja sanoi.

Mutsi turtuu. Hyväksyy oman heikkoutensa. Menee töihin ja tulee taas kaupan kautta kotiin. Viikonloppuna Matti tulee käymään. Matti on vanha, yksinäinen ja ärsyttävä, mutta sillä on rahaa viinaan. Katsotaan TV:tä ja ryypätään.

Mutsi nukkuu vaalien ohi. On kotona ja Somessa. Koordinaationsuunnittelijaa ei valita tälläkään kertaa. Hän saa 284 ääntä ja on loppujen lopuksi tyytyväinen. Vaalivalvojaiset pidetään vanhassa ylioppilastalossa, jonne hänetkin ehdokkaana on kutsuttu. Isä ja äitikin ovat paikalla, he ovat onnellisia poikansa puolesta. Siitä, että hän on yrittänyt. Isä hymyilee, hän on silminnähden ylpeä. Annikakin hymyilee. Koordinaationsuunnittelija on jo neljänkymmenen. Hän ymmärtää jo tuon hymyn. Hän ei ole poika enää. Ei katso enää kenkiinsä, vaan menee Annikan luo ja sanoo jotain tunnelmaa keventävää. Koordinaationsuunnittelija aavistaa, että todellinen onni on vielä edessäpäin.

Tällaista tämä on, mutsi miettii. Jos olisin elänyt 1800-luvulla, olisinko kuollut nälkään? Vai olisiko olosuhteiden karuus tehnyt minusta moraalisesti paremman ihmisen? Vaiko huonomman?

Yksi asia on kuitenkin varma, pohjalla on aina ankeaa.

Poika kasvaa ja jossain vaiheessa mutsi alkaa juomaan vähemmän. Hän käy joskus kirkossakin. Hän pelkää, että poika joutuu huonoille teille ja huonoon seuraan. Mutta poika ei joudu teille lainkaan, ei hyville eikä huonoille. Istuu vain kotona. Lihoo ja tuijottaa puhelintaan.

Eräänä yönä mutsi herää kesken unien ja muistaa miehen, jonka kanssa hän tuli joskus baarista kotiin. Mutsi ei muista miehen nimeä tai miltä tämä näytti. Hän muistaa vain yhdynnän. He olivat naineet ja mutsi oli päällä. Hän työnsi kovaa ja rytmikkäästi, mutta ei tuntenut nautintoa. Hän työnsi ja työnsi. Tunsi miehen sisällään, mutta mikään ei syttynyt hänessä. Ei mikään sellainen, jonka kuuluisi syttyä ja palaa kun mies on naisen sisällä. Pelkkä mekaaninen liike, ei muuta.

Mutsi istuu sängyllään täysin valveilla ja muistaa tuon turtumuksen tunteen. Hän nousee sängystä. Kello on kolme aamulla. Mutsi menee keittiöön ja laskee itselleen kraanasta vettä. Pojan oven alta kajastaa tietokoneruudun valo. Mutsi tietää, että tuossa valossa on jotain samaa kuin alkoholissa. Me olemme hyönteisiä, hän miettii. Pörräämme limonadilasin ympärillä kunnes hukumme tai lampun ympärillä kunnes palamme.

Ihminen haluaa olla, joko turta tai vapaa. Mutsi laittaa lasin tiskialtaaseen ja menee takaisin sänkyyn. Hän makaa sängyssä pitkään ennen nukahtamistaan. Minä tiedän miltä tuntuu olla turta, mutta minä en ole koskaan ollut vapaa, mutsi miettii. Siksi minä en tiedä miten vapaita ollaan. Mutta poikani tähden, minä aion ottaa siitä selvää.

Huppu

Siitä on jo aikaa. Olin silloin kuudentoista ja lukion ensimmäisellä luokalla. Sen ikäisenä, kun on aikuistumassa, mutta ei vielä aikuinen. Siinä iässä mieleen tulee monia asioita, joita ei aiemmin ole osannut ajatella. Ne todella tulevat mieleen, ilmestyvät sinne kuin itsestään kenenkään kutsumatta. Kai se liittyy kasvamiseen. Aivan niin kuin pituuden lisääntyessä näkee asioita, jotka ovat ennen jääneet aikuisten selkien taa piiloon, niin älyn kasvaessa aivot alkavat pohtia asioita, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi.

Kun se tapahtui ensimmäisen kerran, oli talvi. Olimme pelanneet liikuntatunnilla sählyä ja minun oli hiki. Ymmärtäähän sen. En koskaan käyttänyt shortseja tai lyhyitä hameita, joita jotkut suomalaistytöt käyttivät. Minulla oli ollut ylläni harmaat numeroa liian suuret verkkarit ja ohut pitkähihainen paita ja huivi, joka ei tahtonut millään pysyä pelin tiimellyksessä päässäni.

Liikuntatunti oli päivän viimeinen ja pukuhuoneessa olimme kaikki hikisiä ja jotenkin riehakkaalla tuulella. Minä juttelin kaverini kanssa ja riisuin samalla huivini. Tein sen tahallisen vähäeleisesti, korostaakseni kuinka arkipäiväistä sen riisuminen minulle suomalaistyttöjen edessä oli. Hehän olivat tyttöjä, joten eikö minun ollut lupakin tehdä niin? Kaverinikaan eivät sanoneet mitään, vaikka kukaan luokkatovereistani ei ollut nähnyt minua ilman huivia, ei edes ryhmässämme oleva somalityttö, joka oli aina pukeutunut somalien pitkään hameeseen ja huiviin ja oli aina äänekkäästi huolissaan rasismista ja kaupungilla kohtaamistaan ennakkoluuloista.  

Kun poistuin pukuhuoneesta, oli se ensimmäinen kerta sitten varhaislapsuuteni, kun kuljin kaupungilla ilman huivia. Ilma oli kylmä ja karvahapsuinen huppu suojasi hiuksiani, niin ettei kukaan ulkopuolinen voinut nähdä peittämätöntä päätäni. Mutta hupun sisällä tunsin itseni vapaaksi ja kevyeksi, aivan kuin olisi kevät ja olisin päässyt juoksemaan vihreälle nurmelle pitkän pimeän talven jälkeen. Tunsin itseni reippaaksi ja huulillani oli itsetietoinen hymy, kun kuljin kotiin päin. Jollakin tavalla huivin riisuminen vapautti minut. Aivan kuin olisin ensimmäistä kertaa elämässäni ollut minä itse. Vain minä, enkä jonkin suuremman kokonaisuuden osa, jota minun tuli aina puolustaa ja jonka päämääriä minun oli määrä palvella.

Talven mittaan huivittomuuteni toistui useita kertoja. Riisuin huivin liikuntatunnin jälkeen ja pyyhin hymyillen hikeä otsaltani ja joskus irrotin huivin jossain syrjäisessä paikassa korjatakseni sen asentoa. Yritin käyttäytyä kuin kyseessä olisi mikä tahansa vaatekappale, jonka voin pukea ja riisua mieleni mukaan, jos se alkaa näyttää silmissäni rumalta. Riisumisen ja uudelleen pukemisen arkipäiväisyys viehättivät minua, aivan kuin olisin kerännyt rohkeutta elää ilman tuota hyveellisen muslimitytön symbolia, kuitenkaan uskaltamatta myöntää toivettani vielä itsellenikään.

Sitten yhtenä päivänä istuessani suomalaisen tyttökaverini kanssa ostoskeskuksessa kahvilla, minä riisuin huivin julkisesti. Näyttelin ensin, että se olisi ollut päässäni jotenkin epämukavasti. Yritin muka korjata sen asentoa ja solmia sitä uudelleen ja sitten sanoin vain kaverilleni. – Paskat. Otin huivin pois ja laitoin sen käsilaukkuuni. Luultavasti kaverini aavisti kuinka merkityksellinen tuo teko minulle oli, mutta hän ei sanonut mitään, kohotti vain hyväksyvästi kulmiaan ja me jatkoimme kahvilassa istumista vielä puolituntia, kunnes panin huivin takaisin päähäni ja me lähdimme kumpikin kotiin.

Ja sitten se tapahtui. Isoveljeni oli alkanut seurata minua koulun jälkeen ja nähnyt huivittoman pääni hupun sisässä. Hän oli nähnyt minut kahvilassakin ja uskoi, ja varmasti halusikin uskoa, että minä liikuin jatkuvasti kaupungilla hiukset vapaina ja kertoi sitten huivittomuudestani isälle. Aluksi en tiennyt mitä siitä seuraisi ja isä oli enemmänkin hermostunut kuin vihainen. Hän ajoi työkseen bussia, useimmiten iltavuoroja ja vaikka asuimme samassa talossa, näin isää hänen työnsä takia vain harvoin. Isästä paistoi, että tilanne oli hänelle vastenmielinen. Veljeni odotti nopeita toimia, sillä hänen mielestään tilanne oli selvä. Minä olin loukannut hänen ja isän kunniaa ja nyt minua piti rangaista. Minä katsoin veljeäni syyttävästi, sillä tiesin mistä hänen kiukkunsa oli todella lähtöisin. Hän oli meistä vanhin, mutta ei koskaan ollut pärjännyt koulussa toisin kuin minä. Eikä hänellä nyt täytettyään jo kahdeksantoista vuotta ollut työ- eikä opiskelupaikkaa, eikä mitään järkevää suunnitelmaa tai suuntaa elämälleen. Minä tiesin, että veljellä oli ollut suomalaisia tyttöystäviä ja, että hän nautti pahan pojan maineestaan ja oli juonut monta kertaa kaljaakin. Koulussa olin kuullut huhuttavan sellaistakin, että veljen viimeinen tyttöystävä oli tullut raskaaksi ja tehnyt abortin. Ja minä tiesin, että veljen kiukku minua kohtaan oli kiukkua myös häntä itseään kohtaan. Sitä, että koulu oli jäänyt häneltä kesken ja että hän oli antanut länsimaisten paheiden vietelle itsensä, vaikka olikin onnistunut nuo paheet isältäni salaamaan.

Isä kulki pitkin olohuonetta päämäärättömästi ja puhui minulle tai paremminkin itselleen, kunniasta, perinteistä ja siitä kuinka hän tekee pitkää päivää, jotta meillä olisi kaikki mitä me tarvitsemme. Ja hänen puhuessaan hän alkoi suuttua yhä enemmän. Hän sanoi, että olisi voinut lähettää minut kesäksi Marokkoon oppimaan kotimaamme kulttuuria, mutta ei ollut tehnyt sitä, koska luotti minuun ja veli tuijotti koko ajan minua ja isää kuin vaatien isää menemään pidemmälle ja pidemmälle. Ja sitten isä tuli minun luokseni ja löi minua kömpelösti avokämmenellä kasvoihin ja minä käännyin puolittain kumaraan ja tuijotin lattiaan.

Jostain syystä isän lyönnin osuessa mieleeni välähtivät nuoren Leonardo DiCaprion kasvot. Aivan kuin minä olisin henkilönä jossain elokuvassa. Elokuvassa, jossa Leonardo DiCaprio nousisi ylös, pyyhkisi veren huuliltaan ja ottaisi kasvoilleen päättäväisen ilmeen. Minä suoristin itseni ja kohtasin isäni katseen, mutta en saanut kootuksi itseäni, vaan tunsin itseni tyhjäksi ja avuttomaksi. Yhtäkkiä minut valtasi tunne, että se raja, jolla olin uskotellut eläväni, raja jonka toisella puolella olivat päättäväisyyttä puhkuvat Leonardo DiCapriot ja toisella puolella Marokon kuumat kadut ja isäni ja äitini kaltaiset ihmiset hävisi kuin kangastus. Ei ollutkaan mitään rajaa, jolla olin luullut seisseeni, ei mitään toista maailmaa, jossa uhmakkaat ilmeet ja päättäväisyys pelastivat pahasta. Oli vain tämä huone, isä, isoveli ja makuuhuone, jossa äitini odotti suljetun oven takana pikkusiskojeni kanssa.

Sitten isä löi uudestaan. Vihoissaan siitä, että minä ja osittain myös kielikello veljeni, pakotimme hänet sen tekemään. Hän löi avokämmenellä ja minä kaaduin lattiaan yrittäen teeskennellä suurempaa kipua, jotta hän lopettaisi. Yritin pitää Leonardo DiCaprion kuvan mielessäni. Puristin silmäni kiinni ja yritin keskittyä siihen kaikin voimin, mutta isä ei lopettanut, hän käski veljeä tuomaan vyön ja löi minua sillä. Isä ei riisunut paitaani, koska paljas iho on meille perheessäkin tabu, vaan löi sen läpi. Kuulin hänen huohotuksensa, kun liikunnan puutteen ja tupakoinnin rasittama ruumis teki sille tottumatonta työtä. Tunsin kuinka halvan nahkavyön terävä reuna leikkasi paitaani viiltoja ja kuinka selkäni kastui verestä. Leonardo DiCaprion kuva katosi mielestäni pimeyteen ja jäljelle jäivät vain kipu ja pelko ja minä rukoilin kyyneleet silmissä isältä anteeksiantoa ja anelin häntä lopettamaan. Ja kun isä viimein lopetti, hän sanoi veljelleni jotain mitä en kuulut, veli katosi hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin antoi veli isälleni pienen keittiöstä hakemansa purkin.

Isä oli huumaantunut rasituksesta ja vihasta, jota hän tunsi sekä minua että itseään kohtaan, kun joutui tuolla tavalla pieksemään omaa tytärtään. Hän sanoi minulle, ettei tekisi tätä enää toiste, vaan seuraavalla kerralla hän tappaisi minut ja koska hän ei sellaista halunnut joutua tekemään, olisi minun opittava kerrasta. Ja niinpä hän hieroi, jotta minä oppisin kuten hän sanoi, veljeni keittiöstä tuomaa suolaa selkäni haavoihin ja käski minun olla hiljaa, kun kirkaisin tuskasta raskaan käden painaessa suolakiteitä haavoihini.

Sitten isä jätti minut lattialle makaamaan ja sanoi huohottaen, että hänen täytyi lähteä töihin. Vähän ajan kuluttua äiti tuli esiin makuuhuoneesta. Hänen silmänsä olivat kuivat, kun hän talutti minut kylpyhuoneeseen ja auttoi riisumaan paitani ja puhdisti ja voiteli haavani. Muistan, että äiti ei puhunut minulle mitään, eikä katsonut minua silmiin. Puhdisti ja laastaroi vain ja vei minut sitten keittiöön, jossa isän ikivanha äiti istui omalla paikallaan huoneen nurkassa mykkänä ja hiljaisena kuten aina tuijotellen ulos ikkunasta maisemaa, jossa ei ollut hänelle mitään tuttua eikä turvallista. Mummi ei ollut puhunut mitään vuosiin saatuaan halvauksen, mutta nyt hänen tavallisesti kuivista silmistään valui yksittäinen kyynel ja kuulin kuinka räkä rohisi hänen sieraimissaan.

En usko, että kukaan perheestä oli surullinen tai vihainen, koska isä hakkasi minut. Ei isä paha ihminen ollut, eikä ollut veli taikka äitikään. Minä luulen, että tilanne oli kaikista vastenmielinen, paitsi kenties veljestäni, joka saattoi kokea hakkaamisen jonkinlaisena hyvityksenä omista epäonnistumisistaan ja minun paremmasta koulumenestyksestäni. Hakkaaminen oli jotain, joka oli yksinkertaisesti tehtävä ja luulen että niin äiti kuin isäkin olivat minulle vihaisia, ei niinkään siksi, että en ollut käyttänyt huivia, vaan koska olin tottelemattomuudellani pakottanut heidät heille itselleen vieraaseen ja ikävään tilanteeseen.

Se oli silloin. Silloin kun minä olin 16-vuotias ja lukion ensimmäisellä luokalla. Kun olin 17 isä lähetti minut kesäksi Marokkoon, vaikka sinne matkustaminen oli kallista, eikä meillä ollut paljon rahaa. Kesäloman alettua minut vietiin kuitenkin suoraan lentokentälle ja äitini ja minä lensimme Marokkoon, jossa minulle oli katsottu valmiiksi aviomies. Luulen, että isällä oli kiire, sillä kurittomuuteni oli herättänyt hänessä ja äidissä pelon minun menettämisestäni ja siksi isä oli valmis tyytymään sulhaseen, joka ei hänelle kenties muussa tapauksessa olisi kelvannut. Minulle jäi käsitys, että minut piti naittaa jollekin toiselle vanhemmalle ja varakkaammalle miehelle, mutta tämä empi liian kauan, koska ei olisi halunnut muuttaa kaukaiseen Suomeen, vaikka hänelle kuinka mainostettiin maan turvallisuutta, sen suomia mahdollisuuksia ja sosiaaliturvan kaikille tarjoamia ihanuuksia.  

Mies, jonka lopulta nain, oli kai pikkuserkkuni, enkä tiennyt hänestä ennen häitä mitään. Mutta hääyön jälkeen, josta en muista sulhasen kömpelyyden takia muuta kuin tunteen siitä, että ei tämän näin pitäisi mennä, minä alistuin kohtalooni, niin kuin vanhempani olettivat minun tekevänkin. Sillä nyt kun en ollut enää koskematon, ajatus siitä, että en menisi miehen kanssa naimisiin Suomenkin lakien mukaan tuntui mahdottomalta. Vaikka salaa toivoinkin ja jopa rukoilin Jumalaa, että jokin tulisi meidän väliimme. Jokin, joka pakottaisi miehen ottamaan minusta eron ja jäämään Marokkoon. En tohtinut rukoilla mitään pahaa, kuten miehen kuolemaa, vaan rukoilin, että hänellä olisi jo vaimo, jonka sukulaiset estäisivät häntä matkustamasta Suomeen ja vaatisivat miestä ottamaan minusta eron. Sellaista minä rukoilin yksin iltaisin, mutta eihän mitään sellaista tietenkään tapahtunut.

Häiden jälkeen palasin kotiin ja täytettyäni 18 vuotta matkustin Marokkoon kesäksi, jossa huolehdimme viisumista ja muista sen sellaisista asioista. Sillä olinhan minä Suomessa syntynyt Suomen kansalainen ja sain tuoda itselleni aviomiehen ulkomailta, jos niin halusin.

Olemme olleet nyt naimisissa 16 vuotta, mutta en ole koskaan oppinut rakastamaan miestäni, vaikka olen kuullut, että niin avioliitoissa usein käykin. En myöskään ole oppinut nauttimaan seksistä mieheni kanssa, eikä minun tietysti ole tarviskaan, kunhan siedän hänen ajoittaista läheisyyttään. Eikä mieheni kovin aktiivinen sillä rintamalla ole koskaan ollutkaan, johtuen joko hänen saamattomuudestaan tai sitten yksinkertaisesti siitä, että hänkään ei pidä minua puoleensavetävänä. Meillä on kuitenkin kolme lasta, kaksi poikaa ja tytär, joiden hoitamiseen samoin kuin muuhun taloudenpitoon päiväni kuluvat. Lapsia on kolme, koska olen niin päättänyt. Olen syönyt mieheltäni salaa ehkäisypillereitä jo vuosia, enkä usko enää haluavani lisää lapsia, nyt kun olen saanut kaipaamani tyttären.

Minun päiväni kuluvat enimmäkseen kotona. Pojat menevät aamulla kouluun ja minä jään tyttäreni kanssa kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan. Pari kertaa viikossa käyn kaupassa ja sisareni ja äitini käyvät luonani kylässä. Puhumme joutavanpäiväisistä asioista, juoruilemme ja käymme lämpiminä kesäpäivinä ulkona piknikillä. Mieheni nukkuu yleensä pitkään. Hän ei ole löytänyt paikkaansa tässä maassa, vaikka isäni ja isoveljeni, josta hänestäkin tuli lopulta bussikuski, ovat yrittäneet miestäni auttaa. Useimmiten hän käy ostoskeskuksessa kavereittensa kanssa ja joskus hän on tekevinään jotain hyödyllistäkin, mutta useimmat tarjolla olevat työt eivät ole hänen arvolleen sopivia. Ainakin hän itse ajattelee niin. Mieheni perhe oli Marokossa vauras ja monet hänen sukulaisistaan ovat upseereita tai niin hän minulle ainakin väittää. Eikä hänelle kelpaa mikä tahansa työ.

Mutta en minä ole miehelleni vihainen hänen saamattomuudestaan. Suuret tunteet ovat minusta jo karisseet. Minä olen ja elän. Huolestun turhasta, niin kuin äidit huolestuvat ja toivon, että poikani menestyisivät koulussa, vaikka en osaakaan tehdä mitään sen erityisempää heidän menestyksensä eteen.

Viime vuosina olen huomannut, että vaikka minä olen syntynyt tässä maassa, on suomen kielen taitoni muuttunut vuosien varrella huonommaksi. Puheeseeni on ilmestynyt vieras korostus ja joskus huomaan unohtavani suomenkielisiä sanoja. Ehkä se johtuu kontaktien puutteesta tai siitä, että katsomme televisiosta vain arabialaisia kanavia. Oli miten oli. Tuon hienonhienon korostuksen ilmestyminen puheeseeni on ollut minusta mukavaa. Aivan kuin olisin ottanut askeleen kotiin päin. Kohti jotain, jonne olen alun perin kuulunutkin.

Joskus muistot nuoruudestani ja ajasta, jolloin uskoin eläväni kahden maailman rajalla palaavat kuitenkin mieleeni. Niin kävi viimeksi tänään ollessani tyttäreni kanssa kaupassa. Seisoin hyllyjen välissä vertailemassa suklaapatukoiden hintoja, kun korviini sattui hyllyn toisella puolella käyty keskustelu huiveista. Keskustelijat olivat nuoria luultavasti opiskelijoita. Kaksi miestä ja nainen väittelivät siitä, olivatko muslimien huivit naisten alistamista vai eivät ja pitäisikö ne kieltää vai sallia? Mies ja nainen, jotka kuulostivat pariskunnalta, kuvailivat maailmankatsomustaan jollain hienolla sanalla, jota en tuntenut, ja puolustivat huivinkäyttöä ja sana oikeus, toistui heidän puheessaan usein. – Totta kai on oikeus, sanoi toinen miehistä, mutta on myös niitä, jotka siihen pakotetaan. Meidän ei pidä olla naiiveja, hän jatkoi ja sanoi vielä jotain vapauksista ja kuulosti niin sanoessaan hyvin arvokkaalta.  

Huomioni keskusteluun herpaantui nopeasti ja syvennyin taas tutkimaan suklaapatukoita. Hyllyn toisella puolella käyty keskustelu oli kuin kaiku toisesta maailmasta tai nuoruudestani, joka oli hävinnyt ajan sumuun jo aika päivää sitten. Kolmikko kuitenkin jatkoi innokasta väittelyään samalla kun he latoivat siidereitä koriinsa ja sitten he astuivat minun hyllyväliini ja hiljenivät kuin taikaiskusta. Huomasin heidän vaivaantuneisuutensa, kun he näkivät minut suklaahyllyjen välissä huivi päässäni ja lastenvaunut vierelläni. Olin jo laittanut valitsemani patukat vaunuissani roikkuvaan koriin, mutta heidän lapsellinen hämmennyksensä huvitti minua ja soin nuorille ilkikurisen hymyn ennen kuin käännyin vaunuineni kohti kassoja.

Tuo keskustelu toi mieleeni muistoja ja nyt kun nuo asiat tulevat mieleeni pitkän tauon jälkeen huomaan, että ne eivät vaivaa minua lainkaan. Minun elämäni on mennyt niin kuin se on mennyt ja sillä hyvä. Minä en kadu, enkä analysoi sitä. Ei siksi, etteikö kaduttavaa tai analysoitavaa olisi, vaan siksi että katuminen ja analysointi eivät kiinnosta minua. Minulla on elämäni, poikani, mieheni ja tyttäreni eikä tällä elämällä ole mitään tekemistä kauan sitten kadonneen nuoruuteni taikka noiden vapauksista ja oikeuksista vaahtoavien opiskelijoiden kanssa.

Ja kuitenkin. Jostain syystä olen taas alkanut näkemään unia Leonardo DiCapriosta.