Silloin oikein vanhaan aikaan 1970- luvulla Suomessa oli tavattoman vaikeaa käydä keskustelua itänaapurimme imperialistisista pyrkimyksistä maailmalla tai sen vaikutuksesta Suomen sisäpolitiikkaan. Nyt nuo ajat ovat kuitenkin olleet ja menneet ja Venäjästä uskaltavat puhua toimittajien lisäksi jopa poliitikot.

Viime vuosina Venäjän vaikutuksesta maailmassa on kerrottu paljon ikäviä uutisia. Venäjä on muun muassa rikkonut rauhan Euroopassa liittämällä Krimin itseensä ja käymällä enemmän tai vähemmän avoimesti sotaa Itä-Ukrainassa. Lisäksi Venäjä on tukenut roistomaista Assadia Syyriassa, sekä äärioikeistoa Euroopassa ja Venäjän vehkeilyhän se nosti Trumpinkin Amerikan presidentiksi!

Kun kirjoituksia Venäjästä lukee saa helposti sellaisen kuvan, että Venäjä on edelleen Neuvostoliiton kaltainen supervalta, joka käy tasapäistä kamppailua USA:n kanssa maailman herruudesta. Venäjästä lukiessa unohtuukin helposti, että maan talous nojaa lähes yksinomaan öljyn ja kaasun vientiin, venäläisten määrä vähenee koko ajan alhaisen syntyvyyden, maastamuuton ja korkean kuolleisuuden takia ja koko yhteiskunta on läpeensä korruptoitunut. Transparency internationalin mukaan Venäjä olikin vuonna 2017 korruptoituneempi kuin esimerkiksi Sierra Leone ja Meksiko. Jotka ovat nekin aika korruptoituneita.

Venäjä kuitenkin käyttäytyy kuin supervalta ainakin, mikä on tietysti mannaa venäläisten itsetunnolle, mutta myös eurooppalaisille poliitikoille ja kansainvälisten suhteiden analysaattoreille. Venäjän toimista on mukava puhua ja Putinin juonia hauska analysoida, koska Venäjän toimet ja Putinin juonet ovat niin tuttuja ja turvallisia.

Niin kansainvälisten suhteiden asiantuntijat, diplomaatit, toimittajat kuin poliitikotkin ovat tottuneet ajattelemaan kansallisvaltioita kansainvälisen politiikan varsinaisina pelureina ja tuohon näkemykseen Putin ja Venäjä istuvat paremmin kuin hyvin. Tällaisessa katsannossa kansallisvaltiot ovat kuin kilpavaunuja, joita hevoset, eli kunkin valtion kansa vetävät eteenpäin ja maiden johtajat ovat noiden vaunujen ohjastajia, jotka piiskaavat hevosiaan haluamaansa suuntaan.

Venäjä sopii tällaiseen ajatteluun kuin nenä päähän, koska Venäjä on häpeämättömän kansallismielinen maa, jossa sinisilmäiset slaavit huutavat uraata ja jonka sotilaat marssivat tahtimarssia Punaisella torilla nykyaikaisten pommikoneiden halkoessa ilmaa heidän yläpuolellaan. Venäjä on länsimaisten yhteiskuntien hyvä vihollinen, koska se on avoimesti kaikkea sitä, mitä länsimaiden eliitit vastustavat. Venäjän ortodoksinen kirkkokin on ihanan vanhoillinen ja täydentää kuvaa typerän taikauskon ja hurraa isänmaallisuuden sokaisemasta kansasta, jota ilkeä diktaattori ajaa haluamaansa suuntaan.

Länsimaiset analysaattorit tarttuvat Venäjän uhkaan kuin hukkuva oljenkorteen, koska niin kauan kuin kansallismielinen Venäjä on mitä on, he voivat vakuutella itselleen, että loppujen lopuksi kaikki on niin kuin ennenkin ja että suurimman uhan Euroopan turvallisuudelle muodostavat perinteisten kansallisvaltioiden johtajat, jotka ruoskivat kansaansa typerään nationalistiseen kiihkoon, joka johtaa tarpeettomiin sotiin, pogromeihin ja takapajuisuuteen.   

Valitettavasti tuollaiset analyysit ovat lähinnä harhaa.

Mutta ne eivät ole harhaa siksi, etteikö esimerkiksi Suomen tulisi aina olla varuillaan Venäjän suhteen vaan siksi, että Venäjä ei todellisuudessa ole läheskään niin vaikutusvaltainen kuin voisi kuvitella. Venäjä ei suinkaan ole mikään nouseva maailmanvalta, vaan se on kuoleva imperiumi, joka haikailee menneen suuruutensa perään, vaikkei sitä nykyisillä voimavaroillaan voikaan saavuttaa. Venäjä on länsimaisten yhteiskuntien hyvä vihollinen, koska se aivan vilpittömästi haluaa olla imperiumi ja sitä haluavat myös Euroopan valtioviisaat ja poliittiset kommentaattorit, sillä imperiumi on jotain, josta he osaavat olla jotakin mieltä.

Usko Venäjän suuruuteen ja sen uhkaan ovat kuitenkin pahasti liioiteltuja, eivätkä useat poliitikot usko niihin todella itsekään. Sillä jos he todella uskoisivat Venäjän olevan uhka, niin miksi Eurooppa, Saksa etunenässä, haluaa olla riippuvainen venäläisestä kaasusta? Tai jos Venäjän sotilasmahti uhkaa Euroopan voimatasapainoa, niin miksi NATO maat eivät suostu kasvattamaan puolustusbudjettejaan, niin kuin amerikkalaiset vaativat?

Kuten sanottu, meille Venäjän naapureille Venäjä on aina potentiaalinen uhka (ja mahdollisuus), mutta Venäjän pullistelu tai itävaltalaisten poliitikkojen lahjominen ei suinkaan ole aikamme suurin tarina. Itse asiassa, aikamme suurin tarina ei kerro lainkaan imperiumeista (ei ainakaan eurooppalaisista), eikä se kerro siitäkään, kuka noita kirjoituksen alussa mainittuja kansallisvaltioiden kilpavaunuja ohjastaa tai mihin suuntaan niitä vetäviä hevosia yritetään saada juoksemaan.

Tuo tarina imperiumeista ja kansallisvaltioista hevosvaunuina, joita jonkin maallisen ideologian nimeen vannova kansa kiskoo eteenpäin suuren johtajansa ohjastamana, oli 1900- luvun tarina. Ja niin jännittävä ja merkityksellinen kuin tuo tarina olikin, se tarina on nyt kerrottu loppuun.

Meidän aikamme suurin tarina on, että noita vaunuja vetävät hevoset vaihdetaan aivan toisiin eläimiin ja kaikki poliitikot ja analysaattorit ylhäisimmästä alhaisimpaan yrittävät käyttäytyä kuin tuolla hevosten vaihdolla seeproihin ja kameleihin ei olisi mitään merkitystä sen kannalta, minne nuo vaunut ovat matkalla ja miten helppo niitä on ohjastaa.