Kuuntele podcastina

Victor Davis Hanson on amerikkalainen historioitsija, joka on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The Dying Citizen, jossa hän käsittelee poliittisia ja kulttuurisia trendejä, jotka uhkaavat amerikkalaista demokratiaa. Antiikin historioitsijana Hanson lähtee liikkeelle kreikkalaisesta sivilisaatiosta ja sen erityispiirteistä. Hansonin mukaan antiikin Kreikka oli erityinen, koska kreikkalaiset kaupunkivaltiot olivat vapaiden miesten hallitsemia. Tietysti Kreikassa oli orjia, eikä naisilla ollut äänioikeutta, mutta jos kreikkalaisia kaupunkivaltioita verrataan muihin oman aikansa valtioihin, huomataan että ne olivat aivan poikkeuksellisia. Jokaista vähänkin kehittyneempää yhteiskuntaa maailmassa hallitsi tuohon aikaan kuningas, jonka valtaa ei oltu mitenkään rajattu ja jonka vallan selitettiin yleensä olevan peräisin jumalilta.

Victor Davis Hanson on amerikkalainen historioitsija, joka on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The Dying Citizen, jossa hän käsittelee poliittisia ja kulttuurisia trendejä, jotka uhkaavat amerikkalaista demokratiaa. Antiikin historioitsijana Hanson lähtee liikkeelle kreikkalaisesta sivilisaatiosta ja sen erityispiirteistä. Hansonin mukaan antiikin Kreikka oli erityinen, koska kreikkalaiset kaupunkivaltiot olivat vapaiden miesten hallitsemia. Tietysti Kreikassa oli orjia, eikä naisilla ollut äänioikeutta, mutta jos kreikkalaisia kaupunkivaltioita verrataan muihin oman aikansa valtioihin, huomataan että ne olivat aivan poikkeuksellisia. Jokaista vähänkin kehittyneempää yhteiskuntaa maailmassa hallitsi tuohon aikaan kuningas, jonka valtaa ei oltu mitenkään rajattu ja jonka vallan selitettiin yleensä olevan peräisin jumalilta.

Kreikkalainen kaupunkivaltio, jossa vapaat miehet päättivät milloin mennään sotaan, kenen kanssa kauppaa käydään, kuka valitaan johtajaksi ja jossa lakien katsottiin sitovan kulloista hallitsijaakin, oli jotain täysin uutta ja ihmeellistä maailmanhistoriassa.

Kreikkalaisen yhteiskunnan perustan muodosti Hansonin mukaan taloudellisesti riippumaton keskiluokka, jonka jo oman aikansa filosofit ja kirjailijat tunnustivat toimivan kaupungin (poliksen) tärkeimmäksi luokaksi. Tuon ajan ajattelijoiden mukaan rikkaat olivat taipuvaisia laiskuuteen ja ylimielisyyteen ja köyhät kateuteen ja tuon kateuden voivat populistit helposti valjastaa omien etujensa ajamiseen. Vain taloudellisesti riippumaton keskiluokka, jonka ytimen muodostivat vapaat talonpojat, oli riittävän ahkera ja epäitsekäs ajaakseen koko kaupungin etua. Taloudellinen itsenäisyys teki keskiluokasta riippumattoman, eivätkä kansankiihottajat voineet vietellä heitä omien agendojensa taakse tyhjillä lupauksilla vaurauden uusjaosta, taikka helposta elämästä, eikä liiallinen rikkaus toisaalta tehnyt heistä laiskoja ja välinpitämättömiä yhteisten asioiden hoidon suhteen.

Hanson näkee länsimaat yleensä ja Amerikan erityisesti antiikin Kreikan perinteen jatkajina ja hänen mukaansa tuo taloudellisesti riippumaton keskiluokka, joka on demokraattisen valtion edellytys, on nyt uhattuna.

Ensimmäinen uhka, jonka Hanson mainitsee on siirtolaisuus. Hanson ei sinänsä näe siirtolaisuutta ongelmana, kunhan se on laillista ja määrät maltillisia, mutta kun siirtolaisuutta on paljon se alkaa vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Ensimmäiseksi siirtolaisuuden vaikutukset tuntuvat yhteiskunnan alimmilla portailla, joissa siirtolaiset kilpailevat työpaikoista paikallisväestön kanssa.

Koska siirtolaiset ovat köyhiä, heidän odotuksensa ovat pienempiä ja he ovat paikallisia tottuneempia kovaan työhön huonolla palkalla. Tilanteessa, jossa siirtolaisuutta on paljon, löytyy työlle kuin työlle aina uusi tekijä, jos edellinen siirtolainen kuluu loppuun, hänet korvataan koneella tai hän löytää itselleen paremman työpaikan. Runsas siirtolaisuus, erityisesti laiton siirtolaisuus, johtaakin jatkuvaan palkka aleen, joka hiipii koko ajan yhteiskunnan portaita ylöspäin. Ensin siirtolainen voi aloittaa vaikkapa poimimalla manteleita ja kun työ koneellistetaan, hän siirtyy lihanpakkaamoon tai rakennuksille ja aina siirtyessään eteenpäin hän on valmis tekemään töitä hieman kovemmin ja hieman halvemmalla kuin muut, koska tietää että hänen niskaansa hengittää koko ajan kasvava joukko uusia siirtolaisia, jotka ovat täsmälleen samassa tilanteessa.

Toisin kuin alkuperäisväestö siirtolaiset eivät näe itseään kansalaisina sanan varsinaisessa merkityksessä, koska he eivät jaa kansalaisten kulttuuria taikka historiaa, vaan identifioivat itsensä ensisijaisesti oman etnisen ryhmänsä jäseniksi. Juuri tässä siirtolaisuuden suuri määrä on ratkaiseva. Kuten olen itsekin moneen kertaan huomauttanut, kun meitä on koko ajan vähemmän ja maahanmuuttajia on koko ajan enemmän, niin noilla maahanmuuttajille on koko ajan ympärillään vähemmän meikäläisiä, joiden tapoihin ja kulttuuriin he voivat integroitua. Tällainen kehitys johtaa ennemmin tai myöhemmin tilanteeseen, jossa yhteiskunta ei koostu enää tietyn kulttuurin, historian ja arvomaailman omaavista kansalaisista, vaan erilaisista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä, jotka kamppailevat niin poliittisesta vallasta kuin virkapaikoistakin hyödyttääkseen niillä itseään ja omaa ryhmäänsä. Ja voiko heitä siitä syyttää? Sillä erilaisten etnisten ryhmien muodostamassa valtiossa, jossa ihmisillä ei ole toistensa kanssa mitään yhteistä, ei ole myöskään mitään yhteistä hyvää, jonka puolesta he voisivat kamppailla.

Mitä rajoihin tulee, niin historiallisesti demokratia on vaatinut yhteisen tilan, käytännössä kansallisvaltion, jossa taloudellisesti pääosin riippumattomat kansalaiset tekevät yhdessä päätöksiä. Se, että kansallisvaltiolla on todelliset rajat, on demokratian kannalta ensiarvoisen tärkeää, sillä kuten brittiläisunkarilainen sosiologi Frank Furedi on huomauttanut, rajojen tarkoitus ei ole vain rajata ihmisiä ulos, vaan raja merkitsee paikkaa, josta jokin alkaa. Jos asiasta haluaa antaa yksinkertaisen esimerkin, niin jalkapallokentän rajat merkitsevät alueen, jossa jalkapalloa pelataan ja jossa vallitsevat jalkapallon säännöt. Ja samalla lailla maiden rajat merkitsevät paikkoja, jotka kuuluvat tietyille ihmisille ja joissa vallitsevat noiden ihmisten tavat ja säännöt. On hyvä huomata, että rajoja on aina, olivatpa ne sitten virallisesti tunnustettuja tai eivät, ja alueella kuin alueella vallitsevat aina jotkin säännöt ja kaikki alueet kuuluvat jollekin ihmisryhmälle.

Esimerkiksi kansallisvaltioiden ulkorajojen poistaminen ei tarkoita sitä, että rajat häviävät, vaan sitä että merkitykselliset rajat syntyvät noiden kansallisvaltioiden sisälle. Me kutsumme noita uusia rajoja ja niiden sisällä olevia alueita yleensä getoiksi tai no go alueiksi, mutta nuo nimitykset ovat hieman harhaanjohtavia. Jos asian haluaa ilmaista yksinkertaisesti, niin esimerkiksi Ruotsi on paikka, jossa ruotsalaiset asuvat ja Ruotsin tunnusmerkkinä ovat ruotsalainen kulttuuri, tavat ja lainsäädäntö. Tukholman tai Malmön getot ovat paikkoja, joissa ruotsalaiset eivät asu ja niissä ovat vallalla toisten ihmisten kulttuuri, tavat ja lainsäädäntö.

Siirtolaisuus ei tietenkään ole ainoa uhka demokratialle, vaan sitä uhkaa myös jatkuvasti kasvava byrokratia, joka sekä hallinnoi ihmisten elämää, että tekee heistä riippuvaisia valtiosta erilaisten tukiaisten muodossa. Kasvavan byrokratian uhka demokratialle on Hansonin mukaan kahtalainen. Ensiksikin valtion maksamat tukiaiset tekevät yhä suuremman joukon ihmisistä riippuvaiseksi valtiosta. Riippuvaisia valtiosta eivät ole pelkästään tulonsiirtojen saajat, vaan kasvava joukko ihmisiä, jotka työskentelevät valtionhallinnon tai muun julkisen sektorin palveluksessa. Taloudellisen riippuvuuden valtiosta, voi tiivistää vanhaan sananlaskuun, jonka mukaan kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Toisaalta kasvava byrokratia alkaa elää omaa elämäänsä ja toteuttaa omaa politiikkaansa riippumatta siitä, kuka milloinkin on vaaleissa sattunut voittamaan. Julkishallinnon kasvaessa, sen säännöistä ja toimintatavoista tulee ulkopuolisille yhä käsittämättömämpiä ja esimerkiksi ministerit, joiden on tarkoitus johtaa ministeriöitään, ovat päätöksiä tehdessään tosiasiassa pitkälti kansliapäälliköidensä ja muun ylemmän virkamieskunnan armoilla. Se, että asiaosaaminen keskittyy hallinnon sisälle, on ongelma, koska byrokratialle ja sen palveluksessa oleville ihmisille toiminnan jatkuvuudesta tulee helposti tärkeämpää kuin siitä, mitä tuolla toiminnalla saadaan aikaan.

Esimerkkinä valtionhallinnon kasvaneesta vallankäytöstä Hanson mainitsee, että vuonna 2016 kongressi sääti Amerikassa kaikkiaan 214 lakia, jonka voi katsontakannasta riippuen ajatella olevan paljon tai vähän, mutta erilaiset valtion laitokset laittoivat voimaan kaikkiaan 3853 erilaista sääntöä ja säädöstä, joilla on käytännössä lain voima, vaikkei niiden voimaanpanijoita kukaan koskaan lainsäätäjiksi äänestänytkään.

Ja mitä valtion maksamiin tukiaisiin tulee, niin Hansonin mukaan 60 % amerikkalaisista saa enemmän avustuksia valtiolta kuin maksaa itse veroja.

Sivumennen sanoen tilanne Suomessa ja Euroopassa on byrokratian kannalta todennäköisesti huonompi kuin rapakon takana. Ei siksi, että valtionhallinto olisi Suomessa amerikkalaista vastinettaan huonompi, vaan siksi, että Euroopan Unioni käyttää Suomessa ja Euroopassa, niin suurta valtaa. Esimerkiksi Suomen lainsäädännöstä noin puolet tulee suoraan Euroopan Unionista, eikä ainakaan minulla ole harmainta aavistustakaan, miten tuo lainsäädäntö syntyy ja onko sillä mitään tekemistä demokratian kanssa. Tiedän kyllä, että Ursula Von den Leyen on Euroopan komission puheenjohtaja, mutta ei minulla ole mitään käsitystä siitä, mitä hän tekee, kuka hänet tuohon tehtävään on valinnut ja kuinka me pääsemme hänestä eroon. Vertailun vuoksi minä tiedän myös, kuka on Sanna Marin ja tiedän suunnilleen senkin mitä hän tekee, miten hänet valittiin ja kuinka hänestä päästään eroon. Ja jos eroon pääsemisestä puhuminen vaikuttaa jotenkin sopimattomalta, niin yksi demokratian keskeisimmistä piirteistä on, että me kansalaiset voimme nimittää ja erottaa hallitsijamme. Sanna Marin, oli hänestä nyt mitä mieltä tahansa, nousi valtaan kaikkien demokratian pelisääntöjen mukaan ja kerran me myös panemme hänet viralta, noiden samojen sääntöjen mukaan. Mutta minkä sääntöjen mukaan den Leyen on saanut mandaattinsa ja miten me pääsemme hänestä eroon, jos kyllästymme hänen tekemisiinsä?

Hanson mainitsee muitakin syitä demokratian heikkenemiselle Amerikassa, kuten globalisaation, joka on toisaalta johtanut teollisuuden työpaikkojen ulkoistamiseen Aasiaan, joka puolestaan on köyhdyttänyt Amerikan sydänmaiden asukkaita ja johtanut moniin sosiaalisiin ongelmiin, kuten huumeidenkäyttöön ja itsemurhiin. Ja toisaalta globalisaatio on saanut Yhdysvaltain eliitin näkemään itsensä paremminkin maailman, kuin Amerikan kansalaisina, joille nuo tähtilippuun ja Jeesukseen uskovat ja toisaalta itsemurhiin ja huumeisiin kuolevat valkoiset duunarit ovat alkaneet näyttäytyä sinä vastenmielisenä toisena, josta he pyrkivät erottautumaan. Yksi Amerikan keskeisimpiä ongelmia onkin juuri väestön eripuraisuus, jossa konservatiivit pitävät liberaaleja isänmaanpettureina ja liberaalit pitävät konservatiiveja äärioikeistolaisina hourupäinä.

Ainoa asia mikä molempia yhdistää on, että molemmat uskovat puolustavansa demokratiaa.   

Amerikka onkin vaarassa muuttua meidän vuosisadallemme eräänlaiseksi Brasiliaksi, jota leimaavat suuret tulo- ja luokkaerot, sekä eri etnisten ryhmien väliset jännitteet. Tuloerojen kasvaessa jakautuu maa yhä voimakkaammin köyhiin ja rikkaisiin ja byrokratian kasvaessa väliin jäävä keskiluokka muodostuu enenevässä määrin julkisen sektorin työntekijöistä, joiden tehtävä on hallinnoida yhteiskunnan alemmille kerroksille osoitettavia etuuksia ja valvoa yhä mystisemmiksi käyviä määräyksiä, joita yhä harvempi jaksaa enää noudattaa.

Kaiken kaikkiaan Hansonin kirja antaa hyvän kuvan niistä ongelmista, jotka Amerikkaa, kuten muitakin länsimaisia demokratioita kuluvalla vuosisadalla uhkaavat. Se, miten nuo ongelmat saadaan ratkaistuiksi, onkin sitten vaikeampi kysymys, mutta hyvä alku voisi olla, että me myönnämme noiden ongelmien olemassaolon.