Kuuntele podcastina

Alla muutamia huomiotani viimeaikojen tapahtumista Englannissa.

Ensimmäinen koskee Salman Rushdieta, jota puukotettiin kaulaan ja kasvoihin kesken puhetilaisuuden New Yorkissa. Salman Rushdie nousi alun perin kuuluisuuteen vuonna 1989, kun Iranin silloinen johtaja Ajatollah Khomeini antoi fatwan, eli islamin uskoon perustuvan käskyn kirjailijan tappamiseksi, tämän pilailtua islamin pyhinä pitämistä asioista kirjassaan Saatanalliset säkeet. Tapaus sai paljon huomiota ja sitä kommentoitiin tuttuun tyyliin erilaisilla latteuksilla, joissa tyypillisesti vähäteltiin islamin roolia puukotuksen todellisena motiivina.

Alla muutamia huomiotani viimeaikojen tapahtumista Englannissa.

Ensimmäinen koskee Salman Rushdieta, jota puukotettiin kaulaan ja kasvoihin kesken puhetilaisuuden New Yorkissa. Salman Rushdie nousi alun perin kuuluisuuteen vuonna 1989, kun Iranin silloinen johtaja Ajatollah Khomeini antoi fatwan, eli islamin uskoon perustuvan käskyn kirjailijan tappamiseksi, tämän pilailtua islamin pyhinä pitämistä asioista kirjassaan Saatanalliset säkeet. Tapaus sai paljon huomiota ja sitä kommentoitiin tuttuun tyyliin erilaisilla latteuksilla, joissa tyypillisesti vähäteltiin islamin roolia puukotuksen todellisena motiivina.

Fatwan antanut Khomeini ei tiettävästi koskaan lukenut Saatanallisia säkeitä ja tarkemmat uskonnolliset perustelut, joilla Rushdien ja muiden kirjan julkaisun kanssa tekemisissä olleiden murhaaminen oikeutettiin, jäivät Ajatollahin alaisten huoleksi. Tähän toimeen tarttui muuan Ataollah Mohajareni, joka luki Saatanalliset säkeet ja julkaisi lukemansa perusteella kirjan nimeltä Critique of the Satanic Verses Conspiracy, jossa perusteltiin yksityiskohtaisemmin mitä Rushdie teki väärin ja miksi hänet, sekä muut kirjan kanssa tekemisissä olleet tulisi tappaa.

Mohajarenin onni kuitenkin kääntyi 2000- luvun alkupuolella hänen jouduttuaan Iranin mullahien epäsuosioon ilmeisesti jonkin naisseikkailun takia. Mohajareni joutuikin lähtemään Iranista ja etsiessään itselleen uutta kotimaata toivotti Englanti hänet tervetulleeksi ja Mohajareni asettui vehreään Harrown kaupunkiin Lontoon ulkopuolella, jossa hän on jatkanut kirjansa puolustamista ja josta on lyhyt matka Lontooseen, jossa hänen vaimonsa käy töissä paikallisessa yliopistossa. Rushdie sen sijaan muutti lopulta New Yorkiin, jossa Ataollahin hengenheimolainen hänet siis viimein tavoitti, koska normaali elämä oli muuttunut Rushdielle liian hankalaksi Englannissa.

Rushdien puukotus sai paljon julkisuuttaa ja mainitsen Ataollahin roolin vain siksi, että se on niin groteski. Rushdie, joka muutti Intiasta Englantiin jo koulupoikana, omaksui kaikki länsimaisten liberaalien arvot ja asenteet ja on myös puolustanut noita arvoja henkensä kaupalla yli 30 vuotta ja lopulta kuitenkin Rushdie oli se, joka joutui lähtemään Englannista. Kun taas mies, joka oli käyttänyt hyvän osan elämästään Rushdien vainoamiseen, muutti Englantiin hänen tilalleen.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanottakoon se taas. Joskus todellisuus on niin kuvaavaa, että se tuntuu epäuskottavalta.

Toinen Englannin islamisaatioon liittyvä tapaus, joka jäi meillä Rushdieta vähemmälle huomiolle, oli kesäkuussa teattereihin tullut elokuva, nimeltä Lady of Heaven. Elokuva kertoo Muhammedin tyttärestä ja siinä Shiia muslimit ovat hyviä ja sunni muslimit pahoja. Sunni muslimit suuttuivat elokuvan esittämisestä ja toimivat niin kuin muslimit yleensä toimivat kun joku asia ei heitä miellytä, eli alkoivat huutamaan ja käyttäytymään uhkaavasti. Tilanteessa, jossa englantilaiset joutuivat todistamaan kahden itselleen vieraan uskonnollisen kuppikunnan riitelyä, englantilaiset toimivat puolestaan niin kuin länsimaalaiset tällaisissa tilanteissa toimivat, eli antoivat periksi ja elokuvaa levittänyt Cineworld poisti elokuvan teattereistaan.

Oheisella videolla voi katsoa, kuinka paikallisen elokuvateatterin johtaja kertoo lopettavansa elokuvan esittämisen ja olevansa kaikessa samaa mieltä Allahu akbaria karjuvan väkijoukon kanssa.

Jos siirrytään kulttuurin puolelta maanpuolustukseen, niin kuninkaallisia ilmavoimia (RAF) ravisteli pari viikkoa sitten skandaali, kun ilmavoimien rekrytoinneista vastaava upseeri erosi protestina ilmavoimien uudelle käytännölle olla palkkaamatta ilmavoimiin valkoisia miehiä. Ilmavoimille on asetettu ilmeisesti niin kovat tavoitteet eri vähemmistöjen palkkaamiseksi, että niiden saavuttamiseksi valkoisten rekrytoiminen on pakko lopettaa joksikin aikaa kokonaan.

Hyvä uutinen onkin, että ei valkoisista lentäjäkokelaista ei jatkossa tule olemaan pulaa, sillä Britannian rajavartionlaitoksen mukaan pelkästään Englannin kanaalin yli arvioidaan tänä vuonna saapuvan maahan 60 000 laitonta siirtolaista, joiden joukossa ei taida olla kauheasti valkoisia.

Mainitaan viimeisenä juttuna vielä pakistanilais- brittiläisen kirjailijan Mohsin Hamidin kirja Last White man. Minun on myönnettävä, että en ole kirjaa lukenut, joten en tiedä kuinka hyvä tai huono se on, mutta Spectatorin kirjoittaman varsin myönteisen arvostelun mukaan kirjan juoni on seuraavanlainen. Valkoiset alkavat muuttua selittämättömästi tummaihoisiksi, josta seuraa kaikenlaista kalabaliikkia. Lopulta maahan laskeutuu kuitenkin rauha, kun suurin osa ihmisistä on muuttunut tummaihoisiksi ja kirjan lopussa kirjailija vie lukijansa parempaan tulevaisuuteen, jossa valkoisia ei enää ole.

Mitä tähän nyt voi sanoa? Tuskin maltan odottaa.

Sivumennen sanoen, käsittelin täsmälleen samaa teemaa novellikokoelmassani Valkoinen kuolema, mutta toisin kuin herra Hamid, en jostain syystä löytänyt teokselleni kustantajaa.

Tämän kirjoituksen otsikko, eli Taistelu Britanniasta käytiin yli 80 vuotta sitten. Sen taistelun britit voittivat, mutta jotenkin minusta tuntuu, että tällä kertaa tilanne on toinen. Eikä vähiten siksi, että niin britit kuin suomalaisetkin ovat uskotelleet itselleen, että mitään taistelua ei ole käynnissä. On vain pitkä periksi antaminen, josta on tullut asioiden normaali tila ja jonka ei uskota loppuvan koskaan. Vaikka kyllähän periksi antaminenkin aina loppuu, jos ei muusta syystä, niin siksi, että periksi voi antaa vain niin kauan kun on jotain annettavaa.

Jos asian haluaa vääntää rautalangasta, niin Englannin funktio kaikille näille laittomille siirtolaisille, Ataollah Mohajarenille, tummaihoisille lentäjille ja Mohsi Hamedeille on, että Englanti antaa heille jotain. Turvapaikan, työpaikan, kustannussopimuksen ja niin edespäin. Mutta kun kaikki mahdollinen on annettu pois, niin mihin nuo kaikki Mohsit ja turvapaikanhakijat enää tarvitsevat Englantia? Ja tuo vastaus on aika ilmeinen, vaikkakaan ei se, jonka ihmiset yleensä haluavat kuulla.

Ja se on, että eivät mihinkään.