Kuuntele podcastina

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta yleisesti ottaen voidaan tulevaisuuden suhteen esittää kolme vaihtoehtoa, joko asiat ovat tulevaisuudessa paremmin, huonommin tai yhtä hyvin kuin nyt.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta yleisesti ottaen voidaan tulevaisuuden suhteen esittää kolme vaihtoehtoa, joko asiat ovat tulevaisuudessa paremmin, huonommin tai yhtä hyvin kuin nyt.

Jos asiat ovat paremmin tai yhtä hyvin, niin tuskin kukaan minun rupisia neuvojani kaipaa, enkä minä totta puhuen sellaisia osaisi antaakaan, joten keskityn tässä kirjoituksessa keskimmäiseen vaihtoehtoon.

Kun puhun tulevaisuudesta, en tarkoita miten asiat ovat joskus 100 vuoden kuluttua, vaan miten ne luultavasti kehittyvät seuraavan 20 vuoden kuluessa. Ja se mitä 20 vuoden kuluessa tapahtuu, on hyvinvointivaltion vähittäinen alasajo, joka johtuu yksinkertaisesti siitä, että varoja sen ylläpitoon, ainakaan nykymuodossaan ei enää ole. Ja kun hyvinvointivaltiota karsitaan, on tuohon karsintaan kenties hyvä jollain tavalla varautua.

Ensiksikin on hyvä ymmärtää, että hyvinvointivaltio on hyvin nuori ja se luotiin tiettynä historiallisena aikana tietynlaisessa demografisessa, taloudellisessa, poliittisessa ja teknisessä ympäristössä. Esimerkiksi 60- luvulla, jolloin hyvinvointivaltiota alettiin toden teolla rakentamaan, Suomessa syntyi paljon lapsia, rahoitusmarkkinat olivat vahvasti säädeltyjä, Neuvostoliitto oli olemassa, eikä internettiä oltu keksitty. Nyt 60 vuotta myöhemmin lapsia syntyy vähän, rahoitusmarkkinat on vapautettu, Neuvostoliittoa ei enää ole ja joku on mennyt keksimään internetinkin, jossa lähes kaikki viestintä ja jatkuvasti suurempi osa myös kaupankäynnistä tapahtuu.  

Tietysti kaikkiin noihin muutoksiin on pyritty sopeutumaan, niihin vain ei ole sopeuduttu tarpeeksi hyvin, jotta nykyisen kaltainen hyvinvointivaltio voidaan säilyttää. Esimerkiksi kysymykseen ”kuka hoitaa meidän vanhukset?” rehellisin vastaus lienee, että nykyisellä hoidon tasolla ei kukaan. Yksinkertaisesti siksi, että vuosikymmeniä jatkuneen liian alhaisen syntyvyyden ja liian suureksi paisuneen julkisen sektorin takia, meillä ei ole sen enempää hoitajia kuin rahaakaan kaikkien noiden vanhusten hoitamiseen.

Koska hoitajia ja rahaa noiden hoitajien palkan maksuun ei tulevaisuudessa ole, täytyy nykyisenkaltainen vanhushuoltojärjestelmä purkaa, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että vastuu vanhusten hoidon kustannuksista ja osittain myös sen toteutuksesta siirretään vanhuksille ja heidän omaisilleen.

Jos otan tuosta vanhusten hoidosta itseäni lähellä olleen esimerkin, niin äitini oli isäni omaishoitaja tämän viimeiset vuodet, kun Parkinsonin tauti rappeutti vähä vähältä isäni lihakset ja motoriikan. Hoitaminen oli, ainakin näin sivusta katsoen äidilleni varmasti rankkaa, mutta jos asiaa ajatellaan isäni kannalta, niin hänen viimeiset vuotensa olivat paljon parempia kotona vaimonsa hoidossa, kuin jossakin kunnallisessa hoitolaitoksessa, jossa kiireiset hoitajat eivät ehdi paneutua vanhusten tarpeisiin, eivätkä kasvavassa määrin osaa kunnolla heidän kieltäänkään.

Äitini lisäksi tiedän muitakin tapauksia, joissa vaimot tai miehet ovat hoitaneet puolisoitaan ja onpa tiedossa sellaisiakin tapauksia, joissa lapset ovat hoitaneet vanhempiaan viimeiseen asti. Totuuden nimessä on toki myönnettävä, että eivät kaikki puolisot hoida toisiaan, eivätkä lapset vanhempiaan, mutta todennäköisyys siihen, että vaimosi tai lapsesi hoitavat sinua, kun olet vanha kasvaa huomattavasti, jos vaimosi ja lapsesi ovat ylipäätään olemassa.

Eli toisin sanoen, paras tapa varautua tulevaisuuteen tai vaikeisiin aikoihin, on kohdata tuo tulevaisuus ja vaikeat ajat jonkun kanssa.

Avioliiton suositteleminen sosiaaliturvan muotona voi tuntua vanhanaikaiselta, jo siksi, että avioliitto instituutiona on viime vuosikymmeninä menettänyt suosiotaan. Itse asiassa avioliitosta on tullut alle 40-vuotiaiden keskuudessa harvinaisempi kuin avoliitosta, jotka ovat perinteisesti päättyneet eroon paljon avioliittoja useammin. Mikä on tietysti aivan luonnollista, koska syy avoliittojen suosioon on juuri se, että ihmiset eivät halua sitoutua, vaan he haluavat säilyttää vapautensa, joka käytännössä tarkoittaa vapautta häipyä omille teilleen mahdollisimman helposti.

Muutokset avioliittojen suosiossa ja niiden kestossa johtuvat kuitenkin siitä, että avioliitto niin kuin muutkin ihmisten luomat instituutiot on ympäristönsä tuote ja ympäristö, jossa avioliitot solmitaan on ollut jo pitkään muutoksen kourissa. Jos asialle haluaa antaa historiallista perspektiiviä, niin silloin oikein ennen vanhaan pari- kolmesataa vuotta sitten ihmiset menivät naimisiin, yhtäältä saadakseen lapsia, mutta paljolti myös siksi, että heidän elämänsä oli siedettävämpää, jos sen voi jakaa jonkun kanssa. Jos sinä olit parisataa vuotta sitten torppari, pienviljelijä tai käsityöläinen, niin sinä et saanut mistään hoitoa tai apua, eikä mikään ulkopuolinen taho tullut veistelemään sinun kirveenvarsiasi, kyntämään peltoasi tai lypsänyt lehmän kantturaasi, jos sinä sairastuit tai loukkasit itsesi. Koska ennen vanhaan ei ollut valtiota, joka auttoi ihmistä hädässä, miehet, vaimot, lapset ja muut sukulaiset muodostivat sen ryhmän, jonka apuun voi tiukan paikan tullen luottaa.

Sivumennen sanoen, tämä on edelleen tilanne lähes kaikkialla maailmassa, länsimaita ja muutamaa rikasta Aasian maata lukuun ottamatta.  

Avioliiton syntyyn instituutiona on varmasti ollut monenlaisia evolutiivisia ja historiallisia syitä, mutta yksi noista syistä on, että elämän haasteiden kohtaaminen on ollut helpompaa jonkun kanssa, kuin yksin. Ja kun nuo haasteet ovat ensin teknologisen kehityksen ja myöhemmin hyvinvointivaltion palveluiden takia helpottaneet, ovat syyt mennä naimisiin ja pysyä naimisissakin vähentyneet.

Kun hyvinvointivaltiota alettiin rakentamaan ajatus oli, että perhe on elämän perusyksikkö ja jokseenkin kaikkien oletettiin menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Lasten määrän vähenemisestä alettiin huolestua jo 1920- ja -30 luvuilla, mutta yhtä kaikki hyvinvointivaltio rakennettiin, useimmiten sen ääneen lausumattoman oletuksen varaan, että ihmiset menevät naimisiin, saavat lapsia ja pitävät lähtökohtaisesti huolta toisistaan.

Nykyään naisista noin 20 % ja miehistä noin 30 % jää lapsettomiksi, jonka lisäksi 40 % avioliitoista päättyy eroon, joka tarkoittaa yhdessä perhekoon pienemisen kanssa, että meillä on tulevaisuudessa nykyistä paljon enemmän yksinäisiä ja lapsettomia ihmisiä, joiden hoiva jää yhteiskunnan vastuulle. Ja koska sekä hoivaajia, että rahaa hoivaamiseen on koko ajan vähemmän ei tulevaisuudessa kannata olla yksinäinen ihminen.

Yksinäisyyteen vaikuttavat kuitenkin monet tekijät, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa. Esimerkiksi lapsettomia on aina ollut ja tulee aina olemaankin, eikä yksittäisten ihmisten lapsettomuudella ole oikeastaan paljon väliäkään, niin kauan kuin lapselliset saavat tarpeeksi lapsia. Ennen vanhaan monissa suvuissa oli poikamieheksi jäänyt setä tai lapseton täti, joista kuitenkin oli perheelle ja suvulle paljon hyötyä. Lapseton setä kutsuttiin talkoisiin kaivamaan salaojaa ja täti auttoi hoitamaan sisartensa lapsia. Meidänkin perheessämme on ollut tuollainen talkoisiin osallistuva setä ja lapsettomaksi jäänyt täti, joka oli hienoimpia tuntemiani ihmisiä ja joka auttoi äitiäni, toista tätiäni ja myöhemmin erityisesti serkkujani lastenhoidossa.

Perhekoon pienentyessä ongelma on, että noilla lapsettomilla sedillä ja tädeillä ei ole enää talkoita, joihin osallistua, eikä sukulaisten lapsia, joita hoitaa, koska he ovat yhä useammin ainoita lapsia, joilla ei kerta kaikkiaan ole sukulaisia, joka tarkoittaa taas lisää yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole siskoja taikka veljiä heitä auttamassa, kun he itse vanhenevat tai sairastuvat.  

Ja samalla, kun vuosikymmeniä jatkuneen vähälapsisuuden seuraukset alkavat todella tuntua me ajaudumme kohti taloudellista lamaa, josta esimerkiksi taloushistorioitsija Niall Ferguson on yrittänyt meitä varoittaa. Vähälapsisuuden aiheuttamaan huoltosuhteen heikkenemiseen haetaan puolestaan ratkaisua maahanmuutosta, joka nopeuttaa Suomen hajoamista etnisuskonnollisten ryhmien tilkkutäkiksi, joka vuorostaan rapauttaa hyvinvointivaltion perustuksia entisestään.

Etnisuskonnolliset tilkkutäkit, jollainen Suomestakin on hyvää vauhtia tulossa, eivät koskaan ole rakentaneet hyvinvointivaltiota, koska hyvinvointivaltio on edellyttänyt luottamusta, sen jäsenten välillä. Esimerkiksi suomalaiset tunsivat tuota luottamusta, koska heitä yhdistivät yhteiset tavat, uskonto, historia, kieli ja ihonväri. Kun tämä Suomeksi kutsumamme maantieteellinen alue alkaa koostua ihmisistä, joiden tavat, uskonto, historia, kieli ja ihonväri poikkeavat toisistaan, ei noiden ihmisten välille synny sellaista me henkeä ja luottamusta, jota hyvinvointivaltion säilyttäminen edellyttäisi.

No. Voi tietysti olla, että minä olen ennustuksissani liian pessimistinen ja voihan käydä niinkin, että käynnissä oleva teknologinen vallankumous ratkaisee kaikki ongelmamme ja elämämme siirtyy virtuaalitodellisuuteen, jossa kaikkea hyvää on tarjolla kaikille rajattomasti.

Mutta jos niin ei käykään, niin tulevaisuuden Suomi muodostuu yhä enemmän yksinäisistä, köyhistä ja vanhoista ihmisistä, joita ympäröivät yhä useammin heille vieraat ihmiset, joiden kieltä he eivät puhu ja joiden tapoja he eivät ymmärrä. Ja jos sinä et halua olla yksi noista vanhoista ja yksinäisitä, joita yhteiskunnan katkeileva turvaverkko yhä harvemmin estää putoamasta todelliseen kurjuuteen, niin suositukseni on, että mene naimisiin, tee lapsia ja koeta saada liittosi kestämään.