Kuuntele podcastina

Kiinalaisella tieteiskirjailijalla Liu Cixillä on romaanitrilogia nimeltä Muistoja planeetta maasta, joista ensimmäisen kirjan nimi on Kolmen kappaleen probleema. Kirjassa kiinalainen opiskelija saa 60- luvulla yhteyden vieraaseen Trisolaris nimiseen sivilisaatioon ja pettyneenä Maon kulttuurivallankumouksen hulluuteen kutsuu sivilisaation asukkaat maahan.

Kiinalaisella tieteiskirjailijalla Liu Cixillä on romaanitrilogia nimeltä Muistoja planeetta maasta, joista ensimmäisen kirjan nimi on Kolmen kappaleen probleema. Kirjassa kiinalainen opiskelija saa 60- luvulla yhteyden vieraaseen Trisolaris nimiseen sivilisaatioon ja pettyneenä Maon kulttuurivallankumouksen hulluuteen kutsuu sivilisaation asukkaat maahan.

Alkaa taistelu aikaa vastaan, jossa ihmiskunnan tulee keksiä tapa selvitä itseään monin verroin kehittyneemmän sivilisaation hyökkäykseltä ja maan kolonisaatiolta. Ainoa etu, joka ihmisillä on puolellaan, on että vieraan sivilisaation asukkaat eivät käsitä puheen ja ajattelun eroa, vaan heidän ajatuksensa ja puheensa ovat sama asia, eli toisin sanoen vieraan sivilisaation asukkaat eivät kykene juonittelemaan tai valehtelemaan. Koska trisolarislaiset pystyvät kvanttikoneillaan vakoilemaan kaikkea maassa tapahtuvaa kommunikaatio ihmiset valitsevat joukostaan kolme miestä, joiden tehtävä on estää muukalaisten invaasio antamalla noille kolmelle miehelle rajattomat resurssit suunnitella maan puolustus selittämättä kenellekään, mitä he loppujen lopuksi aikovat tehdä, jotta trisolarislaiset eivät pääsisi perille heidän aikeistaan.

Muistoja planeetta maasta on tietysti pelkkää fiktiota, mutta tietyllä tavalla meidän tilanteemme on sama kuin Liun kirjassa, sillä kaiken järjen mukaan mekin tulemme pian kohtaamaan alienit, kuitenkin sillä erotuksella, että todellisuudessa vieras sivilisaatio nousee datakeskusten uumenista, ei ulkoavaruudesta. Toinen ero tosielämän koneälyn ja tieteiskirjallisuuden muukalaisten välillä on, että koneäly koulutetaan verkkoympäristössä, jossa sen materiaalina ovat kaikki maailman kirjat ja kaikki se tieto, jonka ihmiskunta on itsestään koonnut ja niinpä se tuntee meidät ja meidän heikkoutemme paremmin kuin me tunnemme itsemme.

Ja vaikka tekoäly olisi kiltti tulee siitä jo muutamassa vuodessa parempi lakimies, psykologi tai toimittaja, kuin yksikään ihmislakimies, psykologi tai toimittaja on, josta nousee ilmeinen kysymys, mitä kaikkien lakimiesten, psykologien ja toimittajien on tarkoitus tehdä lähitulevaisuudessa, kun tekoäly vie kaikki tai vähintään huomattavan osan työpaikoista?

Tai entä, jos terroristit tai joku yksittäinen hullu käyttää tekoälyä hyväkseen valmistaakseen tappavia viruksia tai jonkin kauhean sienimutaation, joka syö meidät elävältä? Sillä teknologian saatavuus tarkoittaa, että yksi hullu, joka aikaisemmin päätyi kirjoittamaan manifestejaan kirjaston vessaan, voi nyt hulluuden puuskassaan pilata lukemattomien ihmisten elämän. Jos esimerkiksi japanilainen Korkein totuus olisi vielä voimissaan, niin tyytyisivätkö he käyttämään vain sariinia iskiessään Tokion metroon, vai iskisivätkö he sinne geenimuunnelluilla viruksilla tai mystisillä sienimutaatioilla?

Tai mitä jos tekoäly saavuttaa tietoisuuden, josta eräät tutkijat väittävät olevan jo merkkejä ja se haluaa tuhota meidät tai ylipäänsä haluaa jotain, jonka saavuttamisen esteenä se kokee meidän olevan?

Tekoälyn kehitys on kaksijakoinen ilmiö sikäli, että lähes kaikki ovat jossain määrin perillä tuon kehityksen kehittymisestä ja toisaalta yhteiskuntien tasolla vaikuttaa siltä, että kukaan ei valmistaudu sen tuloon lainkaan. Tämä on paradoksaalista, sillä aiheesta on kirjoitettu lukemattomia kirjoja ja tehty loputtomasti elokuvia ja tv-sarjoja. Ja jopa ihmiset, jotka eivät ole nähneet Matrixia tai Terminaattoria tietävät suurin piirtein mistä niissä on kyse.  

Valmistautumattomuus johtuu ainakin osittain siitä, että asiaa ei vielä käsitellä mediassa samanlaisena kohtalonkysymyksenä, kuin Ukrainan sotaa, taloutta, ilmastonmuutosta tai Donald Trumpia. Median rooli on äärimmäisen tärkeä, sillä poliitikot eivät yleensä näe itseään niinkään uusien yhteiskunnallisten kysymysten esille tuojina, vaan paremminkin julkisen elämän managereina, jotka katsovat asiakseen reagoida muiden esiin nostamiin kysymyksiin.

Esimerkiksi Petteri Orpo on aivan varmasti perillä siitä, että ChatGpt:n kanssa voi keskustella ja siltä voi kysyä neuvoa asiassa kuin asiassa ja että teknologisella kehityksellä tulee olemaan mullistava vaikutus tulevaisuuteemme. Mutta niin kauan kuin media ei pakota häntä reagoimaan tekoälyn kehitykseen, hän ei reagoi siihen vaan keskittyy edessään olevien päivänpolttavien kysymysten ratkaisemiseen.

Mutta, jos Helsingin-Sanomien pääkirjoituksessa käsitellään tekoälyn mukanaan tuomaa mahdollista massatyöttömyyttä tai robotteja, jotka valtaavat maailman ja tekevät meistä saippuaa ja sitten toiset toimittajat nostavat kysymyksen esiin pääministerin kyselytunnilla, on pääministerin pakko reagoida asiaan ja koska hän ei halua vaikuttaa tyhmältä tai ajastaan jälkeen jääneeltä hän kurtistelee kulmiaan, näyttää huolestuneelta ja on luultavasti jokseenkin samaa mieltä kuin Hesarin pääkirjoituskin ja kertoo, että hallituksen sisällä asiasta on jo käyty keskustelua. Tämän jälkeen työryhmät alkavat pohtimaan pääkirjoituksen suuntaviivojen mukaisia lakimuutoksia, naftaliinista kaivetaan jokin VTT:n asiasta tekemä selvitys ja syntyy jokseenkin kaikkien hyväksymä konsensus siitä, mitä tekoälyvallankumous tarkoittaa ja mitä sille pitää tehdä ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Ongelma tällaisessa päätöksenteossa kuitenkin on, että konsensus voi olla väärä, aivan niin kuin tämän vuosisadan vallalla ollut konsensus maahanmuutosta hyvyydestä ja välttämättömyydestä on ollut väärä. Tosin sillä erotuksella, että tekoälyvallankumous on mahdollista tyriä vielä pahemmin kuin maahanmuutto. Maahanmuutto on pahimmillaankin vain länsimaisen sivilisaation loppu, mutta tekoälyvallankumouksen pahin skenaario on, että se on kaiken loppu.

Median lisäksi toinen ryhmä, joka vaikuttaa siihen, millaisen konsensuksen me tekoälyn uhista ja mahdollisuuksista muodostamme ovat asiantuntijat. Asiantuntijoita ja heidän asiantuntijuuttaan tietysti tarvitaan, mutta asiantuntijoiden ongelma on, että heidän minäkuvaansa tyypillisesti kuuluu ajatus siitä, että he ovat harkitsevia ja maltillisia ihmisiä, jotka antavat harkittuja ja maltillisia lausuntoja ja toppuuttelevat ihmisten huolia eivätkä halua lietsoa paniikkia. Ja niinpä heidän lausuntonsa kallistuvat usein kohti maltillisuutta silloinkin, kun hieman terävämmät ulostulot olisivat paikallaan. Paniikin lietsomisen pelkoon, jota halutaan välttää ei kuitenkaan ole mitään syytä, sillä eivät asiantuntijoiden lausunnot todellisuudessa mitään paniikkeja aiheuta. Jos joku Aaltoyliopiston professori sanoo esimerkiksi Ylen haastattelussa, että uskoo tekoälyn vievän kaikki työpaikat ja tuhoavan elämän maapallolta vuoteen 2030 mennessä, niin mitä siitä seuraisi? Alkaisivatko ihmiset heti juoksentelemaan alasti kaupungilla ja ripottelemaan tuhkaa ylleen? Tai ryntäisinkö minä ryöstämään paikallisen prisman ja hyökkäisin kirveen kanssa Giganttiin rikkomaan tietokoneita? En tietenkään. Minä päivittelisin asiaa työpaikan kahvitunnilla 15 minuuttia ja sitten me alkaisimme taas puhumaan säästä.

Jotta mitään väärää konsensusta ei syntyisi ja me olisimme valmiit toimimaan ihmiskunnan puolesta kaikkivoipaa tekoälyä vastaan, olisi hyvä, että mahdollisimman moni meistä ymmärtäisi edes suunnilleen mistä tekoälyn kehityksessä oikein on kysymys. Ja kenties yksinkertaisin tapa ymmärtää tekoälyn uhkaa, niin turvallisuudelle kuin työpaikoillekin on verrata sitä shakin peluuseen, kuten amerikkalainen filosofi Sam Harris on tehnyt. Jos kehitys kehittyy entiseen malliin, niin lähitulevaisuudessa kaikki elämän osa-alueet leipomisesta, sodankäyntiin ja kvanttifysiikkaan tulevat olemaan kuin shakki nyt, eli tietokoneet ovat niissä meitä parempia. Ja jos koneet ovat meitä parempia kaikissa asioissa, ne myös voittavat meidät kaikissa asioissa, aivan niin kuin ne voittavat meidät shakissa.

On hyvä ymmärtää, että ihmisen on mahdotonta voittaa konetta shakissa ja koska koneet kehittyvät ihmistä nopeammin, kukaan ihminen ei enää koskaan tule voittamaan konetta shakissa. Ja jos me jatkamme tällä tiellä, niin lähitulevaisuudessa ihmisen on mahdotonta, voittaa konetta sodassa tai missään muussakaan asiassa. Ja jos niin käy, niin on hyvin mahdollista, että meidän pelimme on pelattu.

Meidän täytyy varautua siihen, että jo lähitulevaisuudessa tekoäly mullistaa työmarkkinamme ja toimeentulomme ja meidän täytyy varautua myös siihen, että työelämä perinteisessä mielessä lakkaa olemasta elämämme pääasiallinen sisältö seuraavan 20 vuoden kuluessa. Käytännön tasolla tämä tarkoittaa todennäköisesti jonkinlaista kansalaispalkkaa ja verotuksen siirtämistä työstä kulutukseen ja tavaroihin. Ja jotta Terminator ja Matrix olisivat jatkossakin vain tieteisjännäreitä eivätkä dokumentteja, meidän tulee laatia kansainvälisiä sopimuksia, jotka säätelevät tekoälyn kehittämistä, aivan niin kuin meillä on kansainvälisiä sopimuksia, jotka säätelevät uraanin rikastamista ja geenimanipulaatioitakin.

Jos asiasta halutaan sanoa jotain positiivista, niin keskustelu tekoälyn uhista on heräämässä meilläkin ja esimerkiksi vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne varoitti äskettäin kaikkivoivan tekoälyn uhasta ja kehotti Suomea toimimaan kansainvälisen sopimuksen luomiseksi, joka estäisi kaikkivoivan tekoälyn kehittämisen.

Tästä pisteet herra Harjanteelle.

Palatakseni kirjoituksen lopuksi vielä Liun trisolarislaisiin, niin aivan niin kuin kirjassakin meidän on oltava valmiita kaikkeen. Voi olla, että meitä todella uhkaa maailmanloppu tai voi olla, että koko tekoälybuumissa on kyse vain uudesta teknologiasta, joka aiheuttaa joitakin muutoksia työelämässä, ja sitten kaikki jatkuu suunnilleen ennallaan.

Mutta oli tekoälyn aiheuttamien muutosten kanssa, miten tahansa meillä ei ole varaa muodostaa konsensusta, johon me sitten hirtämme itsemme riippumatta siitä mitä maailmassa todella tapahtuu.